Pitkän tauon jälkeen ilmestyvässä Kaikenlaista uutta tulossa -albumissa on havaittavissa tietynlainen uusi alku.
– Kaikenlaista uutta tulossa!
Niin! Ihan tietoinen ”täältä tullaan taas” -tyyppinen lähtökohta.
– Aion ryhtyä vanhojen ihmisten punk-idoliksi. Aion voimaannuttaa aika monet ihmiset.
Millainen muutos artistiudessa on mielestäsi tapahtunut Suomessa vuosikymmenten saatossa?
– Se pätee moneen muuhunkin kulttuurisarkaan, mutta sellaisesta auteur-meiningistä on siirrytty sisältöteollisuuteen. Omaehtoiselle tekemiselle on enää vähän mahdollisuuksia. Siitä on tullut ensisijaisesti työ, ammatti, karriääri, elinkeino. Aikaisemmin kulttuuriset seikat oli ne tärkeimmät, fiilistely ja poreilu näiden kulttuurituotteiden ympärillä, vaikkei niitä silloin tuotteiksi kutsuttu. Nykyään kaikki on tuotteistettu. Nyt nelikymppiset artistit putoaa kuvasta. Ensin ne menee terapiaan ja sitten ryhtyy itseterapeuteiksi tai mitä kuntovalmentajia ne on. Siksi, että se on liian rajua. Ei pysty olemaan luova ja utelias ihminen. Rahaa siinä pitää tehdä. Ja se rahan tekeminen on muuttunut vaikeaksi. Paineet on viime kädessä niiden artistiparkojen päällä. Eihän sitä kestä kukaan. Ne joutuu olemaan jotain helvetin brändejä. Ja sitä brändiä siinä sitten viilataan. Yritetään yllättää, mutta kuitenkin samalla pitää se yleisö, herättää kiinnostusta ja riehua somessa.
Kehitys mainitsemaasi tilanteeseen on ollut pitkä ja vaiheittainen, mutta aina sitä kulttuurin tekemistä itsessään on arvostettu. Nyt sanotaan suoraan, että kulttuuri on pelkkä menoerä.
– Pääasia että koneisto toimii. Se näkyy kaikessa. Kulttuurijournalismikin on hävinnyt. Volyymi on räjähtänyt monikymmenkertaiseksi ja kaikkea on saatavissa joka hemmetin sekunti ilmaiseksi, mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että spektri on kaventunut.
Näetkö siinä mitään toivoa artistin kannalta, että ajat vielä muuttuisivat? Onko musiikin tekeminen työkseen oikeasti jo mahdotonta?
– On siinä sikäli toivoa, että jos vertaa siihen 80-lukuun, niin minä maksoin 200 markkaa, että menin studioon saadakseni biisit talteen, etten mä unohda niitä. En tiedä, annetaanko kouluissa jo läppärit lapsille, mutta ainakin mahdollisuudet on toteuttaa itseään niin, että saat jotakin aikaiseksi ja voit saada muiden kuuluviin. Jakeluhan sulla on olemassa, jos sulla on nettiyhteys.
– Itse kun olen näitä soolokeikkoja tehnyt, niin kyllä niillä on ollut mielettömän hieno meininki. Kyllä ihmiset haluaa niitä hetkiä, että ollaan yhdessä jonkun jutun äärellä. Mahdollisuuksia on, mutta eipä niillä varmaankaan rahaa tehdä. Mutta jos sen keksii, niin osan elantoa voi saada musiikilla. Perinteiset ansaintalogiikat menivät, niitä ei enää ole. Tekemisen mahdollisuudet ovat ihmisillä eri tavalla käsien ulottuvilla ilman, että sulla on hirveästi rahaa.
Haluat olla siis vanhojen ihmisten punk-idoli, mutta koetko, että myös nuorempi polvi näkee sinut edelläkävijänä?
– Ei nuoret tiedä ollenkaan. Ne luulee esimerkiksi, että Kevät on Kotiteollisuuden tai Heidi Kyrön biisi.
Jotenkin ajattelisi, että tällaisessa asenneympäristössä sinun kaltaiselle artistille olisi kysyntää ja tarvetta.
– Joo, nyt on ollut kohtaamisia. Enhän mä olisi tätä uutta levyä tehnyt, ellei olisi ollut kysyntää, että mistä nämä uudet kappaleet voi kuulla. Ihmiset keikoilla sanoi, että on pakko saada toi biisi. Se tuli esille sillä kuuluisalla ”kentällä”.
Uuden albumin on tuottanut Amurista, Räjäyttäjistä ja Rock Siltanen Groupista tuttu Mikko Siltanen. Hänen kokoamansa yhtye edustaa myös itseäsi nuorempaa sukupolvea. Tässäkin mielessä ilmeisesti halusit sitä uutta alkua?
– Mä halusin, että tämä on riemastuttava levy. Musta oli ihanaa, että siinä ei ollut sellaista muniinpuhaltelumeininkiä, vaan tehdään tämä nyt pois.
Miksi halusit juuri Siltasen levyä tuottamaan?
– Kun olin päättänyt, että haluan vanhojen ihmisten punk-idoliksi, niin halusin keikalle Tampereella nimenomaan Vastavirta-klubille. Että en mene mihinkään Tampere-taloihin koputtelemaan, vaan aloitan oikeilta areenoilta.
– Siellä oli sitten tätä Tampereen porukkaa. Kuulin, että Mikko oli kovasti tykännyt niistä mun biiseistä. Olin kuunnellut itsekin Amureita ja Rock Siltasia, ja ajattelin että tämähän olisi mainio tyyppi. Soitin, että lähdetkö tuottamaan sitä. Mikko kasasi muun porukan omista verkostoistaan.
Mitä musiikillisesti lähdettiin hakemaan?
– Ensinnäkin kaikki biisit on erilaisia. Sieltä löytyy bossa novaa, jazzia, voimaballadia, sitten on älyvapaata discoa. Ja sitten siellä on patarumpu! Mulla oli siihen ihan pakkomielle. Pakko saada patarumpu!
– On ihan selvää, että jos lähtee Mikon ja ton porukan kanssa tekemään, niin tästä ei tule mitään tavanomaista äärikompressoitua huttua, mistä et huomaa milloin biisi alkaa ja milloin se loppuu. Johtuen ihan heidän lähestymistavastaan akustisia instrumentteja ja itse soittamista kohtaan.
Näinä tarinallistamisen aikoina levyllä on nimenomaan niitä kiehtovia tarinoita. Vaikka jo singlenä julkaistu Esim. matalapaine?
– On. Monissa kappaleissa on tämmöisiä autofiktiivisiä piirteitä. Mutta siinä henkilö haluaa mennä vesijuoksemaan ja savirappaamaan, mutta ei mene. Mutta minähän menin! Mua naurattaa meidän ihmisten pienet metkut.
Levyn päätöskappale on nimeltään #lesbohuora. Se kuulostaa aika vahvalta statementiltä jopa tässä ajassa.
– Tämä huoritteluhomma on niin jokapäiväistä, olit sä opettaja tai sosiaalityöntekijä. Keikoilla se kappale menee ihmisiin kuin häkä. Idiksenä mulla oli kääntää sen sanan merkitys. Sen jälkeen, kun joku tulee sanomaan mulle, että vitun lesbohuora, niin se on hän, joka mokaa itsensä. Freimataan se uusiksi. Siksi se on niin överi.
Kun nyt olet vanhojen ihmisten punk-idoli, niin ketkä olivat nuoruudessasi niitä omia idoleitasi ja ketkä näet tässä päivässä sellaisiksi, joilla on mahdollisuudet tulla idoleiksi?
– No, varmaan ihan aikoinaan, ei idoli, mutta hirveän merkittävä hahmo oli Carita Holmström, koska hän oli ainoa nainen, jonka näin levynkannessa soittavan itse kitaraa. Ei sillä, että olisin ollut hänen musansa mieletön ystävä, mutta se oli mulle tosi tärkeä kuva.
– Tällä hetkellä mimmit tekee tosi hienoja juttuja. Paitsi tämä musiikkiteollisuuden eliitti, joka tekee näitä Olympiastadion-asioita ammattimaisesti, niin sittenhän on tullut ihan hirveästi itse biisinsä tekeviä tyttöjä. Se on musta ihanaa. Nämä Lyytit ja Litku Klemetit on ihan mahtavia. Luulen, että ne on nuoremmille valtavan tärkeitä idoleita.
Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/24. Lue haastattelun edellinen osa täältä.