Omalista: JON AUER (The Posies)


JON AUER täydentää ranskalaisen The Posies –kumppaninsa Ken Stringfellowin lausuntoja (Sooundi 9/10), kertoo vierailevista artisteista ja suo Soundille omankin listansa:

Jon Auer pitää vetäytymistä kaukaiseen studioon oleellisena ajatuksena uuden The Posies –levyn luomisessa.

– Parasta Espanjassa ja Paco Locon studioon asettumisessa oli yhtyeen eristäytyminen ulkomaailman häiriötekijöistä. Asuimme kaikki yhdessä 10 metrin päässä studion etuovesta. Söimme, nukuimme ja teimme vain musiikkia, siinä kaikki. Joka ilta päivän session jälkeen kokoonnuimme mainiolle illalliselle, maistoimme viiniä ja rentouduimme yhdessä. Nautimme olotilastamme, sillä se oli ihastuttava tapa tehdä levyä, uskokaa pois.

– Hugh Cornwellin vierailu oli iso onnenpotku. Paco tuli maininneeksi tuntevansa Hughin, joka kävi usein eteläisessä Espanjassa. Me olimme juuri saaneet idean käyttään jotain persoonallinen lauluääntä täydentämään kappaletta Plastic Paperbacks. Onnellinen sattuma, sillä Hugh oli täsmälleen oikea mies hommaan.

– Vastaavia onnenpotkuja olivat myös muut laulajat. Rumpalimme Darius on hyvää pataa Broken Social Scene –yhtyeen kanssa. Kun päätimme llsätä naisäänen License To Hide -biisiin, Lisa Lobsingerin nimi nousi esiin, ja hän sopii luontevasti biisiin. Ystävämme Kay Hanley (Letters To Cleo, Palmdale) on aina halunnut laulaa Posies-levyllä. Sain häneltä twitter-viestin juuri sillä hetkellä, kun mietin, että tietty lauluosuus The Glitter Prize -kappaleessa olisi passeli naisäänelle. Kay hoiti homman hienosti. Kiitos ja kunnia Twitterille, eikös?

Jonin lapsuuden musiikkielämyksissä muusikkoisä näyttelee merkittävää roolia. –  Muistan kuulleeni Three Dog Nightin version Harry Nilssonin kappaleesta One, kun olin hyvin hyvin nuori, ehkä 4-vuotias. Vanhempani olivat reissussa ja minä naapurin hoteissa. Kuulin kappaleen radiosta, ja säikähdin sanoja One is the loneliest number, joista tajusin olevani aivan yksin. Aavemainen tuokio, jonka muista päivänselvästi. Kuin pilvisen päivän, kenties, mutta sangen kirkkaasti kuitenkin.

– Perin muusikkoisältäni paljon hienoja levyjä: The Who’n A Quick One, Beatlesin 1967-1970, Jimi Hendrixin Are You Experienced? Omistin näitä viiden kuuden vanhana, Jon muistelee.

– Ensimmäinen oma levyostokseni oli Rod Stewartin single Do You Think I’m Sexy? Olin pihkassa ja halusin tehdä vaikutuksen koulussa tyttöön, joka piti laulusta. Isäni mielestä meidän piti kuunnella ja arvostella se yhdessä. Hän taisi vain haluta todeta sen olevan roskaa, mutta tajusi sentään sen olevan harmitonta sellaista. Ensilevyni saattoi olla myös diskoversio Kolmannen asteen yhteyden teemasta. Kumpikin single on minusta edelleen varsin mainio.

– Varhaisia live-elämyksiä on liian monia, että edes muistaisin kaikkia. Isä oli soittaja, ja äitikin rakasti musiikkia, joten pääsin kaikenlaisiin konsertteihin. Ensimmäisiä, jonne todella halusin itse mennä, ja meninkin, oli 12-vuotispäivänäni Signals-kiertueen Rush-konsertti Vancouver B.C.:ssä. Melkoisen vaikuttava, pakko tunnustaa.

Jon tähdentää pitävänsä oman musiikkilistan valintaa lähes turhanaikaisena. Hänestä Top Ten –listaa on mahdotonta tehdä definitiivisesti, kun mieltymykset vaihtuvat viikoittain. Hän sai ”journalistisen pyssynpiipun edessä” sen kirjattua, ilman erityistä järjestystä.

1. NEIL YOUNG: Neil Young
–  No ei taatusti miehen suosituin kiekko, mutta pidän sen monikerroksisesta tekotavasta, joka todella sopii biisimateriaaliin. Neil taisi tehdä tämän juuri ennen kuin päätti tallentaa levynsä enimmäkseen live-tyyliin. Kyseessä on siis poikkeama siitä äänimaisemasta, joka vallitsee tunnetuimmilla levyillään. Albumi on silti erittäin komea ja taidanpa pitää siitä juuri niistä syistä, joista Neil sanoo vieroksuvansa. Jack Nitzsche teki killerit jousisovitukset ja Neil soittaa yhden parhaista kitarasooloistaan I’ve Been Waiting For You -kappaleella.

2. DEPECHE MODE: Black Generation
– Rakastuin tähän levyyn high school -aikaan, eikä se ole sittemmin koskaan etääntynyt tutkastani. Innostun edelleen siitä, kuinka hyvin synteettinen on naitettu elävään tunneherkkyyteen. He saavat syntetisoidut soundit kuulostamaan inhimillisemmiltä, ja mukana on pari koskettavaa balladia ja aito pop-kipalekin, But Not Tonight, jota soitan vakituisesti soolokeikoillani. Kokonaisena soitettavaksi tehty albumi, eikä vain kokoelma lauluja. Stripped on mielibiisejäni; synkkä ja eeppinen, kaksi suosikkijuttuani maailmassa.

3. ELVIS COSTELLO: Trust
– Olen kiintynyt moniin Costellon juttuihin, mutta tämä monitahoinen laululajitelma on aina pitänyt sijansa musiikillisessa sydämessäni. Se pysyy totta puhuen se pysyy aika kehnosti kasassa teemojen ja kiinteyden suhteen, mutta juuri sitä rakastankin, kun se hajautuu niin sanotusti joka puolelle karttaa. Vastustamattomasti. Joku New Lace Sleeves tai Shot With His Own Gun verryttävät musiikillisia lihaksia, joita useimmat lauluntekijät eivät osaisi ottaa käyttöön, jos ylipäätään tajuavat niiden olemassaolon.

4. ELLIOT SMITH: Either/Or
– Minun ei-niin-nöyrän mielipiteeni mukaan tämä on se kaikkein alkuperäisin lo-fi-mestariteos. Täydellinen testamentti laulunteon ja tunneherkkyyden ylittämättömälle voimalle, tuskan esiintuomiselle ja sen toiveikkaalle selättämiselle. Tämän lähemmäksi ei ihmistä voi päästä olematta hänessä sisällä. Angeles on mykistävin raita, jonka epätoivoisesti haluaisin sanoa kirjoittaneeni.

5. DAVE BRUBECK: Time Out
– Lapsuuden suosikkeja. Isäni pyöritti tätä aina uudestaan eräänä ikimuistoisena varttumiseni vuonna. Se on täynnä kaikkien kuulemia standardeja ja on alansa klassikko syystäkin. Paul Desmond sävelsi Take Fiven, eikä Brubeck itse, mutta kuuntelen sitä mitä mieluisimmin vieläkin. Minulle se on ajaton.

6. STEREOLAB: Dots and Loops
– Pidän oikeastaan Stereolabista laajemminkin. Peng! on myös suosikkejani. Mutta tämä löi minut ällikällä. Myös siitä onnesta, että yhtye voi olla niin pitkään kasassa ja tehdä niin monta levyä kuin he, ja silti saada aikaan kenties parhaan albuminsa koskaan. Antaa toivoa tällaiselle hemmolle, ja muistuttaa, että parhaat päivät voivatkin olla edessä eikä takana.

7. MARVIN GAYE: What’s Going On
–  Olisikohan tässä listani kaikkein klassikoin tai liikaa pyöritellyin ja ylistetyin albumi? Mutta helvetti soikoon, jos moinen estäisi minua ottamasta sitä tähän. Yksinkertaisesti eräs kaikkien aikojen kauneimpia levyjä, niin monesta syystä, ettei tila riitä kertomaan. Tiedät kyllä, jos tunnet levyn. Voisin kuunnella Inner City Bluesin biljoona kertaa ja silti haluta painaa reapeat-nappia.

8. FUNKADELIC: Maggot Brain
– Useimmat ihmiset yhdistänevät Funkadelicin Flashlightiin tai siihen tanssittavampaan kamaan, mutta tällä albumilla he olivat aidosti psykedeelisiä. Kokemus on tajuntaa laajentava, ei epäilystäkään. Eddie Hazelin pitkä kitarasoolo alun kestotrippailevalla nimiraidalla on ylivertainen ja siitä levy leviää moniin ainutlaatuisiin suuntiin. Super Stupid rockaa kuin mutherfucker ja kuulostaa siltä, miltä varhainen Red Hot Chili Peppers olisi halunnut kuulostaa (jos siis Kiedis osaisi laulaa).

9. BLACK SABBATH: Sabotage
– Kaikkea, mitä Black Sabbathilta voi odottaakin, mutta silti he ylittävät rajojaan erityisesti sovituksissa. Tätä voisi melkein kutsua heidän progelevykseen, sillä jotkin sovitukset ovat niin monimutkaisia ja täynnä kiehtovia tahtilajin muutoksia. Yksi soundeiltaan parhaita levyjä heidän tuotannossaan ja mallinnus niin monelle tulevalle bändille. Soundgardenia tuskin olisi olemassa ilman tätä levyä. Suosikkibiisini. The Writ on, niin kuin sanotaan, ”Da BomBATH”

10. JONI MITCHELL: The Hissing Of Summer Lawns
– Katsokaas tätä, hei! Taas yksi suositun artistin ei-niin-tykätty levy, josta satun pitämään paljon enemmän kuin monesta menestyneemmästä albumista. Voitte havaita tietyn punaisen langan kulkevan valintojeni läpi. Minkäs teet, tämä levy on niin mielenkiintoinen ja ihastuttava ihan omalla viistosivustallaan. Melkein jazzia, melkein poppia, melkein montaa muutakin juttua, eikä mitään niistä yhtäaikaisesti. Vakuutan että ette totisesti ole kuulleet mitään läheskään samalta kuulostavaa kuin The Jungle Line, kun taas Shades of Scarlett Conquering voisi voittaa oman elämäni soundtrackilla ”Kaikkien aikojen melankolisimman ja kinemaattisimman kappaleen” palkinnon.

ODOTTAMATTOMIN
– Jos minun musiikkimakuani arvaillaan siltä pohjalta, miltä The Posiesin musiikki kuulostaa, tuskin kukaan kuvittelee minun diggaavan suuresti rap-musiikkia. Jurassic 5:n Power in Numbers -levyä olen kuunnellut enemmän kuin suurinta osaa muista levyistäni. Se on totuus.