Suomirockin alkupisteestä on jauhettu loputtomiin, mutta keskitytäänpä olennaiseen: kyllähän se tiedetään, milloin oli suomirockin kultakausi. Se oli tietysti 80-luvun puolivälissä, kun alan dinosaurukset nousivat suurimpaan suosioonsa ja tekivät samalla parhaita levytyksiään.
Vuosina 1984–85 Suomi oli kulttuurisesti vanhan ja uuden välissä. ”Kekkosslovakian” jäänteitä karisteltiin harteilta, Helsingissä juppiaikakausi teki tuloaan. Mutta mytologiasta löytyy se lievealue, jossa heinä heilimöi ja maitolavat sorateiden varsilla ovat vielä käytössä. Sulo Vilén pitää huoltoasemaansa ja rockbändit soittavat tanssilavoilla.
Lavalle pyörällä polkeva tyttö on lakannut ja laittanut hiuksensa kasarityyliin, mutta nurkan takana jätkät ottavat pöytäviinaa.
Tämä on suomirockin sydänvaiheen mielenmaisema, ja sen voi päättää alkavan kesästä 1984 ja sen kynnyksellä julkaistusta singlestä. Eppu Normaali oli toki toiminut jo vuosia ja noussut maan suosituimpien bändien joukkoon viimeistään vuoden 1980 Akun tehdas -menestyslevyn myötä. Mutta yhtyeen taitevaihe punkista suomirockiin oli mutkainen sekä aikojen muutoksen että bändin kokoonpanovaihdosten takia. Vuoden 1983 Aku ja köyhät pojat tuomittiin välityöksi.
Notkahdusta ei kannata liioitella, mutta silti Eppujen ”paluu” on sellainen, jonka voi jälkikäteen mystifioida voittoisaksi hetkeksi populaarimusiikkimme historiassa.
Nyt reppuni jupiset riimisi rupiset. Pelkässä otsikossa on itsevarmaa typeränkin riimileikin haltuun ottamista – ja samalla fraasi, joka jää varmasti mieleen.
Laitetaanpa itse biisi soimaan. Ihan ensinuoteista alkaen se uhkuu suomirockille siihen asti tavoittamatonta musiikillista rehvakkuutta. Pantse Syrjästä on soittajana, sovittajana ja tuottajana kehittynyt kansainvälisten mittojen mies. Hänen ja Juha Torvisen kahden kitaran kudos punoo melodiaa ja kevyesti säröytettyä särmää maagiseksi kankaaksi. Rytmisektio ankkuroi toiminnan jämäkästi: etenkin Aku Syrjä on tässä niin vakuuttava kuin rockrumpali voi ikinä olla. Soundi on lihava ja silti hengittävä.
Kaikki on paikallaan: a-osa niin supermelodinen, että sen vaihtuminen b-osaan ja kertosäkeeseen on vain kierrosta kierroksen päälle. Loppupuolen soolo-osuus sopivasti vähän viisto, jolloin vältetään vaikutelma metritavarasta. Hienovaraiset taustalaulut, nekin vielä. Aikuisrockin ystävä itkee onnen kyyneleitä tällaisen tavaran äärellä.
Kun tähän kaikkeen ympätään vielä Martti Syrjän huoleton kulkuripojan lauluraita, joka vastaa moodin osalta ainakin biisin otsikkoa, niin siinä se kesäinen suomirock täydellisimmillään on. Edes Eput itse eivät pystyneet sitä enää tästä täydellistämään.
On jopa hätkähdyttävää tajuta, että kaiken tämän siitepölyisen pintakerroksen alla Reppu on masennusbiisi. Sen kertoja on kaiketi kostealta kiertueelta palaamisen jälkeisissä tunnelmissa, psykofyysisesti lopussa ja mielestään nihkeisiin tekoihin syyllistynyt.
Kulkuripoika on suomalaisen iskelmän instituutio. Aina sellaiseen elämänvalintaan on liittynyt syyllisyyttä sekoittuneena uhoon. Kotiin tullaan häntä koipien välissä: ”kotikorjaamon luo”, kuten Martti Syrjä sen määrittelee. Pään ja ruumiin korjaamisesta on kai kyse.
Personifioitu reppu on ovela metafora. Se on alitajunnan säkki, johon paska voidaan tunkea siksi aikaa, kunnes se on pakko käsitellä ja toivon mukaan kompostoida. Reppu on reissumiehen tunnusmerkki ja sisältää ihannetapauksessa kaiken tarpeellisen, siis sen paskankin.
Mutta myös hyvät kokemukset, ja tämä on tärkeä havainto, joka selittää biisin positiivisen viban. ”Et jättää saa pois sanaakaan, et sitä kaunistakaan.”
On siis kesä 1984. Eppu Normaali soittaa kesätapahtumassa tai tanssilavalla: Satakunnassa, Savossa, Pohjois-Pohjanmaalla.
Jossain vaiheessa, kenties varsinaisen setin loppupuolella tai sitten heti aluksi, voimasoinnut täräyttävät käyntiin heidän uusimman hittinsä.
Lava on aseteltu niin, että ilta-aurinko sokaisee katsojien silmät. Vieressä traktoripoika oksentaa kaikkensa antaneena.
Suomirock.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 6/24.