Osaako Johnny Rotten laulaa? Autotunen aikakaudella ei lauleta enää väärin, ja se on sääli

Elisa Leonelli / Shutterstock / AOP

Sami Nissinen toimittaa Soundiin Tractatus Musica -juttusarjaa, jossa tutkitaan rockin musiikkitieteellisiä ulottuvuuksia. Numerossa 3/21 julkaistussa jutussa pohditaan, miten nuotin vierestä laulaminen on nykyään aliarvostettua.

Tänä päivänä levylaulajilla on paremmat oltavat kuin ennen. Äänen virettä korjaavasta Antares-yhtiön Autotune-laitteesta, sekä sen kilpailijoiden vastaavista tuotteista, on tullut normi studiotyöskentelyssä. Jopa silloinkin, kun laulajan ääni on suunnilleen vireessä, Autotunella voidaan varmistaa vireen puhtaus. Ja niin myös tehdään.

Autotunella voidaan kikkailla toki monella tapaa, ja yksi niistä on käyttää sitä selkeästi kuultavana efektinä, jolloin se tekee lauluäänestä ”robottimaisen”. Musiikin kuuntelijoiden kannalta merkittävintä tässä on kaiketi se, miten Autotune on muokannut musiikin kuuntelun odotuksia ja estetiikkaa. Sallitaanko virheitä?

Nuotin vierestä voi laulaa monella tapaa, ja sitäkin voidaan arvottaa hyväksi ja huonoksi tilanteesta riippuen. Tietysti on olemassa ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti kykene laulamaan mitään nuotilleen. Laulaja voi myös laulaa pääsääntöisesti vireessä mutta välillä, esimerkiksi laulusuorituksen vaikeissa kohdissa, vire voi heittää toivotusta. Mutta että tahallaan lauletaan väärin? Sellaistakin esiintyy, ja esimerkkejä riittää yllättävän paljon.

Brittiläisen Sleaford Modsin punkista, hiphopista ja popminimalismista ammentava remellys perustuu monen muun asian ohella perinteisen muusikkouden ironisoimiselle. Keikoilla yhtyeen musiikista vastaavan Andrew Fearnin toinen käsi on tiukasti housuntaskussa, toisessa on pullo Stellaa tai Fostersia. Biisien välissä hän laittaa tietokoneesta taustat päälle. Jason Williamson laulaa yhteiskuntakriittiset tekstit Itä-Midlandsin murteella ja tyylillä, joka halveksii melodioita. Myös runsaasti puhelaulua, yhdenlaista räppia, sisältävän laulun holtiton epävireisyys on aivan olennainen tekijä yhtyeen musiikin arrogantissa ja anarkistisessa yhteiskuntakriittisyydessä.

Sleaford Mods on tyyliltään paljon velkaa vanhemman koulukunnan (taide)punkkareille ja indie-eksentrikoille. Tärkein suunnannäyttäjä on tietysti John Lydon, alias Johnny Rotten, jonka ulosanti ja persoona oli pitkälti Sex Pistolsin vallankumouksellisuuden ja menestyksen takana. Sex Pistolsin hajottua Lydon perusti Public Image Limitedin, jonka puitteissa hän kehitteli epävireistä laulutyyliään yhä kummallisemmaksi. Sex Pistolsia vuotta myöhemmin vuonna 1976 perustettu The Fall keskittyi koko hiljattain päättyneen uransa ajan Mark E. Smithin kummallisen ölinän ympärille. Yhtyeessä soittajat vaihtuivat tiuhaan, mutta sen tunnisti aina Smithin äninästä. Tämä ääni vaikeni vasta tammikuussa 2018 Smithin kuoltua keuhkokomplikaatioihin.

Olennainen kysymys molemmilla edellä mainituilla artisteilla oli: voiko näin laulaa? Kyllä voi.

Uuden aallon harjalla perustettu, laulaja Bobby Gillespien luotsaama Primal Scream aloitti uransa 1960-lukuisella kukkaispopilla, mutta siirtyi varsin nopeasti kokeellisemman musiikin pariin. Alkuaikojen melodisen tyylin Gillespie hallitsi vain rimaa hipoen. On vaikea tietää, laulaako Gillespie tahallaan epävireisesti, sillä toisinaan hän laulaa melko lailla oikein.

Omimman ilmaisunsa Primal Scream ja Gillespie löysivät vuoden 1991 Screamadelicalla. Sen hapokkaissa dub-opuksissa Gillespie laulaa laiskasti kuin olisi pöllyissä tai juuri nukahtamassa. Kummallisella tavalla tulkinta vetoaa ja riisuu kuuntelijan aseista. Gillespie on kuin diileri, joka suostuttelee kuuntelijan vetämään musiikillista happoa ja ekstaasia. Gillespie laulaa nuotin vierestä niin hienosti, ettei moni pysty ankaralla harjoittelullakaan samaan. Gillespiellä ei ole perinteisessä mielessä kovinkaan kummoinen ääni, mutta niin vain mies on yksi Skotlannin suurimmista rokkitähdistä.

Moni 22-Pistepirkko-fani on kovasti viehättynyt yhtyeen rumpalin Espen laulamiin numeroihin, joita on perinteisesti yksi kappale jokaisella yhtyeen albumilla. Yleensä Espe laulaa vain itse tekemänsä biisit – epävireisesti ja tankeroaksentilla. Tulkinnan omituinen viehätys tuntuu sekoitukselta sääliä ja coolia. Rentoudesta ja itseluottamuksesta kumpuaa vaikutelma, ettei laulaja piittaa pätkääkään siitä, pitääkö joku kuulemastaan. Se on tässä ajassa poikkeuksellista ja jopa romanttista.

­Väärinlaulajat rikkovat esteettisiä normeja ja sitä myötä sosiaalista järjestystä koskien sitä, kuka saa laulaa, esiintyä tai levyttää. Autotunen aikana ja rockin eetoksen hiipuessa nuotin vierestä laulaminen on kapinallinen teko. Ja mikä hauskinta, jokainen kykenee siihen!

Teksti: Sami Nissinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 3/21.