Jossain suomi-indien ja outsider-taiteen rajamailla liikkuu pohjoissavolainen erikoismies Jukka Nissinen, jonka bändi- ja projektihistoriasta löytyy kaikenlaista tohinaa. Ainakin allekirjoittaneelle hänen tärkeintä tuotantoaan edustavat kuitenkin vuodesta 2017 alkaen ilmestyneet kolme soololevyä.
Viime aikoina olen rinnastanut Nissisen lauluntekoa mielessäni Rock Siltanen Groupiin, vaikka selviä erojakin toki on. Häntä ja Mikko Siltasta yhdistää hämmästyttävä rentous, jolla niin sanat, sävelet kuin soittokin ilmoille livahtavat. Biisit saattavat aluksi kuulostaa vain läpältä, mutta ne kestävät kuuntelua. Ja sitten niistä alkaakin jo löytää nyansseja ja tajuta, että olivat ne sitten oikeasti kuinka mietittyjä tahansa, ne ainakin tuntuvat hiotuilta helmiltä.
Nissinen on vain parantanut juoksuaan, ja III (2021) on toistaiseksi kovin levy. Siltä löytyy useita ässäbiisejä, joista itselleni kaikkein mieleisimmäksi on muodostunut hersyvä mutta omaleimaisella tavalla myös herkkä Panotee. Siinäpä vasta nimi laululle, saatatte ajatella, ja otsikkofraasi onkin vain yksi esimerkki Nissisen kyvystä löytää periaatteessa arkisiin kokemuksiin sketsimäisiä perspektiivejä, jotka eivät silti tyhjene huumoriksi. Kai tässä fantasian, vitsihuumorin ja realismin yhdistelmässä on jotain stereotyyppisen velmua savolaistakin.
Teen juominenhan on vuosituhantinen perinne, joka saa eri aikoina ja eri ympäristöissä erilaisia merkityksiä. Itselleni se sai myöhäisteininä 90-luvun loppupuolen Rovaniemellä sellaisen merkityksen, että se liittyy muun muassa romanttiseen melankoliaan ja kahdenkeskiseen olemiseen kiinnostavan tytön kanssa. Käsittääkseni en ole ainoa tällaisiin assosiaatioihin heittäytynyt, vaan esimerkiksi baari-illan jatkaminen ”teenjuonnin merkeissä” toisen kotona on hieman eufemistinen ehdotus, vähän samaan tapaan kuin nyttemmin ”Netflix & chill”. Kahvittelu (josta Nissinen on myös biisin tehnyt) on Suomessa sosiaalisempi, jopa yhteiskunnallisempi toimitus.
Niin, ja kyllähän kahvi, artistille ilmeisen tärkeä aihe, myös Panoteessä esiintyy. Tee ja kahvi asetetaan siinä nimenomaan vastinpareiksi pariutumistyyppisessä kontekstissa.
Panotee kertoo tilanteesta, jossa jonkinlainen vanha suhde lämpenee uudestaan erityislaatuisen teen voimalla. Nissinen menee letkeän kitarapopin säestyksellä suoraan asiaan ja tiivistää muutamaan ihailtavan täsmälliseen säkeistöön skenaarion, jossa kertoja menee tapaamaan entistä heilaansa tämän asuntoon. Avaussäe on loistava: ”Ei susta ollu kuulunu aikoihin, ja meikäkin lähti Facebookista.” Ympäristö tuntuu vähän Kalliolta, vaikka onhan näitä muuallakin: ”Vanhan kivitalon viidenteen kerrokseen haitariovisella hissillä.” Ex-heila kuvataan parilla lauseella erinomaisen elävästi: hänellä on ”hippilook” ja hän on ollut henkisesti vähän huonolla hapella, mutta nyt näyttää menevän hyvin. Kertojan himot heräävät heti eteisessä halatessa.
Tilanne vaikuttaa silti tunnustelevalta, kunnes ex-heila esittää ratkaisevan kysymyksen: kahvia vai teetä? ”Kahvii oon juonu viimeksi aamulla, mutta kyllä tässä jotenkin viel jaksellaan”, kertoja tuumii, ja sitten mennään: ”Se oli panoteetä, se häivytti estot, tuntiviisarilla mitattiin aktin kesto!”
Nussiminen jatkuu läpi yön, mutta painokkaaksi loppukaneetiksi kertoja toteaa: ”Mutta aamulla otettiin kyllä ihan vaan sumpit.” Seuraa vielä minuutin verran maukasta kitarasooloilua, jonka voi tulkita tarinan kommentaariksi ihan oman mielen mukaan.
On selvää, että tässä rakenteeltaankin persoonallisessa vinjetissä on piilouduttu klassisen modernismin tapaan selkeästi kuvatun pinnan alle: näytä, älä selitä. Yö ja aamu, tee ja kahvi, jin ja jang. Seuraako panoteestä vanhan suhteen lämpeneminen tai peräti kiehahtaminen? Siihen Nissinen ei ota kantaa.
Hän ei kirjoita tarinoita, vaan ”juttuja”, kuten Pentti Haanpää aikoinaan. Panotee on jotain, mitä saattaisi kuulla baarin pöydässä. Mutta kuten parhaissa sellaisissa tarinoissa, tässäkin on syvä elämän maku.
Se ei edellytä vakavaa ilmettä.
Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 11/23.