Patti Smithin saaminen puhelimeen ei irronnut helpolla, mutta kun langalla oltiin, homma kävi kuin tanssi. Luurista huokui vahva inhimillinen myötätunto, sivistys ja ehta selväjärkisyys.
Ketkä ihmiset tai mitkä asiat ovat eniten vaikuttaneet siihen, mitä sinä nyt olet?
— Oh-hoh… tuota… niitä on niin paljon. Jos lähdetään minuun eniten vaikuttaneista ihmisistä, niin haluan ensimmäiseksi mainita Jimi Hendrixin. Hän oli huikea musiikintekijä ja kulttuurivaikuttaja ja… myös tosi hyvännäköinen. Minulla oli onni tavata Jimi vain viikkoja ennen hänen kuolemaansa Electric Lady -studion avajaisissa. Juttelimme hyvän aikaa. Jimi sanoi haluavansa tuoda yhteen muusikoita ympäri maailmaa ja luoda pitkällä kaavalla heidän kanssaan universaalia musiikkia, joka perustuisi rakkauteen ja rauhaan. Hän halusi luoda universaalin kielen. Jimi aidosti uskoi universaaliin harmoniaan ja halusi edistää sitä kaikin keinoin. Olla rocktähti ja tienata valtavasti rahaa, se ei merkinnyt hänelle kovinkaan paljon. Hän halusi päivittäin tehdä töitä jännittävän musiikin ja paremman maailman eteen. On tärkeää ymmärtää, miten edistyksellinen ja totaalinen visionääri hän oli.
Minua ällistyttää, ettei Jimi traumatisoitunut enempää äärimmäisen rankasta lapsuudestaan, vaan pystyi heittäytymään kaikenlaisiin oman kulttuurinsa ulkopuolelta tuleviin asioihin.
— Siitä juuri taiteilijuudessa on kyse! Jimi oli todellinen taiteilija sanan kaikissa merkityksissä. Taiteilija ottaa kaiken kokemansa surun, ilon, pelot, vihan, hämmennyksen, ihan kaiken, ja muuntaa sen taiteekseen. Taiteilija muuttaa huonotkin asiat joksikin hyväksi. Ikävä kyllä hän eli aikana, jolloin oltiin liian huolettomia kaikenlaisten substanssien kanssa. Se vei hänet, ja monta muuta suurta lahjakkuutta, ihan liian varhain. Ei hän itsemurhaa hautonut. Se oli kaamea onnettomuus.
Olitko sinä koskaan vaarassa huumeiden takia?
— En. Sairastin paljon lapsena. Minulla oli muun muassa tuberkuloosi ja kun parikymppisenä olin terve, en halunnut riskeerata terveyttäni yhtään. Minulla on hyvä itsekuri. Kun asuin Chelsea-hotellissa, ympärilläni vedettiin kaikkea. Jotkut aineet voivat olla hyödyksikin ja antaa oivalluksia, mutta niiden kanssa täytyy todella tietää mitä ne tekevät. Näin läheltä, kuinka Janis Joplin ja Jim Morrison tuhosivat itsensä. Se oli järkyttävää. Hendrixin kuolemasta en ole täysin selvinnyt vieläkään. Se oli niin mittaamaton menetys!
Piditkö itseäsi hippinä vai samaistuitko enemmän punkiin?
— Pidin itseäni silloin ja edelleen työntekijänä! En innostu nimilapuista. Minua on kutsuttu vaikka miksi, punkin arkkirunoilijaksi ja niin edelleen, mutta ei sillä ole väliä, kun tiedän itse mikä olen. Ennen muuta olen työntekijä, teen töitä joka päivä. Olen myös äiti. Olen kyllä ylpeä siitä, että minua pidetään punkin kummitätinä, ja arvostan hippikulttuuriakin. En juutu genreihin, nimikkeet usein rajoittavat ihmistä. Kuuntelen kaikkea My Bloody Valentinesta Wagneriin ja oopperaan.
Mikä sinua oopperassa kiehtoo? Opitko siihen kotona?
— Ei vanhempani kuunnelleet oopperaa, Patti nauraa. — Isä kyllä kuunteli klassistakin musiikkia. Usein se oli Puccinia ja Madame Butterflyta, minusta se oli ihan mahtavaa. Ei minulla ollut varaa käydä oopperassa ennen kuin vasta myöhemmin, mutta nyt kun menen Italiaan, minut kutsutaan La Scalan ensi-iltoihin. 15 vuotta sitten tutustuin Wagneriin ja hurahdin täysin. Esimerkiksi Parsifalin teemat on hyvin monisyisesti kiinnostavia ja musiikki loistavaa.
Oliko äitisi jazz-laulaja?
— Oli, ennen sotaa. Minä synnyin heti sodan jälkeen. Äiti kyllä lauloi aina kotona ja hänellä oli upea ääni. Hän piti kovasti June Christystä (valkoinen cool jazz -laulaja) ja ylipäätään kevyemmästä jazzista, mutta minä löysin Billie Holidayn ja päädyin John Coltraneen, Ornette Colemaniin ja Roland Kirkiin. Coltranea kuuntelen yhä jatkuvasti. 60-luvun alussa teineinä me kuuntelimme Nina Simonea ja Coltranea, mutta kun Trane kuoli 1967, radikaali kekseliäisyys siirtyi enemmän rockiin ja sitten kuunneltiin enemmän sitä.
Olin Helsingissä, kun esiinnyit Kulttuuritalolla syksyllä 1976 (Lue: Soundin arkistojuttu). Muistatko sen vierailun?
— Tosi hyvin. Tsekkiläinen basistini Ivan Kral pelkäsi tosissaan, että venäläiset tulevat nappaamaan hänet, mutta me suojelimme ja rauhoitimme häntä, suomalaiset myös. Meitä kohdeltiin hienosti. Siinä vaiheessa en ollut matkustellut juuri missään, mutta Horsesin (1975) jälkeen pääsimme Eurooppaan. Helsinki oli ihan ensimmäisiä paikkoja. Olin varma, ettei sinne tule ketään. Eihän nämä ihmiset tiedä minusta mitään! Mutta väkeä tuli ja porukka oli fantastista, valtava energia. Se oli tosi merkittävä ja suuntaa antava kokemus! Silloin tajusin, ettei me oltukaan vain New Yorkin pikku klubien juttu, vaan universaalimpi tapaus, kuten Hendrix tai Coltrane.
– Coltrane vaikutti minuun improvisoimalla alati, etsimällä uusia juttuja antamatta minkään esteen pysäyttää häntä. Hän teki sen musiikilla, minä sanoilla. Nimitin 15-minuuttisten runoimprovisaatioideni jälkeen itseäni vitsillä ihmisfoniksi, Patti nauraa.
Teksti: Jussi Niemi
Haastattelu julkaistaan kokonaisuudessaan Soundissa 6/2023, joka ilmestyy 22.6.
Patti Smith and Band
Helsingin Kulttuuritalo 11.–12.6.
Tampere-talo 13.6.
