Pave Maijanen 70 vuotta – Muusikko muisteli uransa oleellisimpia käänteitä pitkässä Soundi-haastattelussa

1980-luvun puolivälissä Maijanen oli yksi Suomen suosituimmista artisteista.
Soundin arkisto/Sari Poijärvi

Pave Maijanen tunnetaan suomalaisen rockin uranuurtajana, rockia ja iskelmää lähentäneiden hittien kirjoittajana, studio- ja mainosmuusikkona, Dingon ja Wigwamin tuottajana, euroviisuedustajana, Mestarina areenalla, Pietarinkadun Oilersin luottopelaajana sekä neljännen Vain elämää -kauden isähahmona.

Pekka Juhani ”Pave” Maijanen syntyi Lappeenrannassa 3. syyskuuta 1950. Monipuolisen uran musiikin parissa tehnyt Maijanen täyttää siis tällä päivämäärällä tasan 70 vuotta. Soundin toimitus lähettää lämpimät onnittelut!

Merkkipäivän kunniaksi julkaisemme tässä nyt Soundin numerossa 2/2018 julkaistun, Hannu Linkolan toimittaman Pave Maijasen pitkän Soundi-haastattelun, jossa muusikko kertaa pitkän uransa tärkeimpiä vaiheita. Linkolan haastattelun pariin pääset tuosta alapuolelta.


Tuokiokuva muutaman vuoden takaa. Helsinkiläinen klubi on täynnä musiikkitoimittajia ja merkityksistä tarkkaa kulttuuriväkeä. Asetelma on esiintyjälle hankala, mutta Pekka Juhani ”Pave” Maijanen (s. 1950) istuu lavalle tuodulla baarijakkaralla rennosti. Hän myhäilee mikrofonin yli ja tapailee akustisella kitarallaan takapotkua.

”Jos kirjoittaisin sulle pienen kirjeen…”

Tunnelma räjähtää kattoon. Kun Maijanen ehtii säkeistön ”o-o-o-o”-koukkuun, yleisö huutaa tavut hänen mukanaan. Taiteilija pyrskähtää vaistonvaraiseen nauruun, päästää laulusta irti ja pudistaa hellästi päätään. Rytmin jälleen löytyessä kaikki pidäkkeet ovat murtuneet.

Nämä ovat hetkiä, jotka tekevät musiikista totta. Hetkiä, joina artisti ja yleisö jakavat jotakin yhteistä ja ainutkertaista. Hetkiä, joista muusikko selviää vain itsevarmuudella ja karismalla.

Maijaselle hetki on myös ammattilaisen signeeraus keikan päätteeksi. Tätä ennen hän on voittanut yleisön puolelleen kavalkadilla rockin ydinluusta vuoltuja lainapaloja sekä oman uran kiintopisteitä. Esitys on ollut viihdettä ja kulttuurihistoriaa, luento ja vapautus. Vaikka Maijanen on jakanut lavan pelkän kitaran kanssa, ovat tulkinnoissa puhuneet kaikki ne, joiden kanssa ja kautta hän on vienyt perinnettä eteenpäin.

Tällaiseen esitykseen pystyy vain ihminen, joka tietää nojaavansa niin lujaan kallioseinään, että yksi ”o-o-o-o” on korkeintaan muru sen pinnalla – ja kuitenkin saman rakkauden ja vakavuuden arvoinen kuin jokainen muukin muru.

Ensimmäisellä keikalla vuonna 1956 kuullut aplodit valoivat perustan yli 60 vuotta kestäneelle esiintyjän uralle. Kuva: Pave Maijasen kotialbumi

”Radio oli koko jutun juuri. Mä istuin radion ääressä koko ajan ja musiikki virtasi minuun sieltä.”

Synnyit upseeriperheeseen Lappeenrannan varuskuntaan vuonna 1950. Miten musiikki löysi tiensäkasarmille?

– Radio oli koko jutun juuri. Mä istuin radion ääressä koko ajan ja musiikki virtasi minuun sieltä. Kelluin samassa joessa laulujen kanssa ja olin ihan haltioissani.

– Sieltä tuli hienoa musaa, Olavi Virtaa ja muita. Tarjonta oli yllättävän laveaa, jos puhutaan rytmeistä ja musiikkityyleistä. Iskelmän lisäksi kuuntelin klassisen musiikin tiistaikonsertteja, jotka olivat ihan ällistyttäviä, etenkin aplodit biisien välissä. Niiden kohdalla kelasin, onko tuolla lodjussa eläviä ihmisiä.

Syntyikö radion ääressä myös halu esiintyä itse?

– Mun faijassa oli vähän pelimannihenkeä ja se soitti huuliharppua joskus kun se oli tunnelmissa .5–6-vuotiaana aloin kinuta harppua itsellenikin. Kun sain soittimen käteeni, aloin heti hakea sitä, mikä mulla soi päässäni. Eikä mennyt aikaakaan kun olin keikoilla varuskunnan juhlissa.

– Se lähti tavallaan itsestään käyntiin. Ensimmäinen keikka oli vuonna 1956 ja siinä valettiin mun konstituutio. Kun eka biisi loppui, aplodit kylvivät pienen narsismin siemenen. Oli pirun nastaa saada ihmiset mukaan.

– Osasin 15–20 renkutusta,joita poimin radiosta ja isän savikiekoilta. Bravuuri oli Balladi Olavinlinnasta. Soitin kääntöharppua, jossa oli rinnakkaissävellajit vastakkaisilla puolilla. Olavinlinnassa oli duuri- ja molliosio, ja kun mentiin b-osaan, käänsin harpun salamannopeasti.

Missä vaiheessa iskelmä vaihtui rockiin?

– Mun vanhempi broidi oli syntynyt vuonna 1941, joten se oli jo nahkarotsi-iässä. Sen kautta meille ilmestyi Little Richardia ja Chubby Checkeria. 1950-luku meni kuunnellessa myös näitä. Se oli ihan uusi ja järkyttävä maailma.

– Mitään bänditoimintaa ei vielä ollut, mutta olin varuskunnan poikakuorossa. Se ei ollut pelkkää kakaroiden mäkätystä, vaan rakentelimme kunnon stemmoja. Oli valtava elämys vetää biisejä moniäänisesti.

Hiljalleen löysit myös hengenheimolaisia.

– Mun ensimmäinen bändi oli 1960-luvun alussa kasattu Top Cats. Telkkarissa pyöri sellainen piirrossarja kuin Topi-katti, ja mun kaverit kasasivat samanlaisen jengin kuin siinä sarjassa. Kun rautalangasta tuli raju ilmiö, ne ajatteli että tehdään jengistä bändi. Ne tiesi mun olevan musajätkä, joten ne pyysi mua rumpaliksi.

– Olin soittanut vain huuliharppua, mutta lainasin varuskunnan soittokunnalta bassorummun, virvelin ja haitsun ja lähdin yrittämään. Pakkasin setin mahakelkkaan ja raahasin sen nuorisotalolle kaupungin keskustaan. Halu päästä soittamaan oli valtava. Treeneihin mentiin riippumatta siitä miten kamat sinne saadaan. Eikä tuo polte ole sammunut koskaan.

– Kerran me tehtiin komppikitaristi Veltsu Kylliäisen kanssa yksi pikku vilppi ja sovittiin että jos poliisit tulee kyselemään jotain, niin sanotaan väärät nimet. Veltsu nimesi mut Paavo Salmiseksi ja siitä päivästä lähtien olen ollut Pave.

”Sovittiin että jos poliisit tulee kyselemään jotain, niin sanotaan väärät nimet. Veltsu nimesi mut Paavo Salmiseksi ja siitä päivästä lähtien olen ollut Pave.”

Oliko tämä se piste, jonka jälkeen ei ollut paluuta?

– Ei oikeastaan. Siinä oli sellaisia bändejä kuin Ours ja Kopet, joiden kanssa käytiin keikoilla, mutta se oli vielä ajelehtimista. Päässäni pyöri tuohon aikaan sotilasurakin!

– Olin kuitenkin törmännyt Hietasen Pedroon, joka soitti Johnny Liebkindin kesäshow’ssa, ja se pyysi mut Kristianin bändiin kitaristiksi. En ollut soittanut kitaraa, mutta sanoin että ilman muuta. Elo-syyskuun vaihteessa 1969 lähdin Lappeenrannasta Helsinkiin ja siitä alkoi mun ”ammattiura”.

– Kristian ja Mielikummitus oli mahtava startti. Kristian oli voittanut edellisenä vuona Syksyn sävelen ja suksee oli mieletön. Me painettiin ympäri tanssilavoja ja järjestysmiesketju vartioi, ettei kimmat pyörry alttarille. Se oli aika rajua, mutta en mä sitä miettinyt. Oli vain hauskaa olla messissä. Mulla oli osamaksulla ostettu Telecaster ja paikka bändissä. Se riitti.

Puhut tässä vaiheessa ammattiurastasi lainausmerkeissä. Milloin asiat muuttuivat vakaviksi?

– Mielikummituksesta mä loikkasin Sarapaltion Matin vetämään Smokingsiin, jossa aloimme soittaa rockaavampaa materiaalia. Soitin siinä ehkä vuoden päivät, kunnes Päiväläisen Ande ja Willbergin Pepe kysyivät basistiksi Pepe & Paradiseen…

Älä vain sano, ettet ollut soittanut bassoakaan aiemmin.

– Olin soittanut bassoa vain yhdellä keikalla. Mutta kun nää kysyi, niin mä sanoin okei. Selvitin koesoitossa Chicagon 24 or 6 to 4:n, ja silloin tajusin, että nyt musta tulee muusikko. En ollut aiemmin osannut ottaa sitä juttua vakavasti, mutta Paradise oli niin nimekäs ja hyvä, että mun ajattelu muuttui. Paradisen trumpetisti Markku Johanssonista tuli tärkeä mentori siinä, mitä muusikkous ja musiikki on.

– Toinen olennainen juttu oli Ylen Runosta lauluksi -sarja, jossa soitimme talobändinä Otto Donnerin sävellyksiä. Se ei ollut mitään hulihumppaa, vaan helvetin hienoja kappaleita laajalla skaalalla. Tuo kaikki vaati multa uudenlaista kokonaiskuvaa ja nuotinlukutaitoa.

Pepe & Paradise levytti Love Recordsille, jonka vaikutus suomalaiseen musiikkikulttuuriin oli valtava. Vaikuttiko Love myös sinun tapaasi lähestyä musiikkia?

– Ennen Lovea levy-yhtiöt pitivät rockia vitsinä. Kaikki suomalaiset versiot legendaarisista rock-biiseistä otettiin leikin kautta, ja niissä parodioitiin koko nuorisokulttuuria. Loven myötä alettiin tarkoittaa sitä mitä tehtiin. Se ajattelutapa oli ihan uusi Suomessa.

Oliko seuraava bändisi Rock’n’­ Roll Band tämän ajattelutavan julkilausuma?

– En nähnyt sitä ihan noin. Mutta arvokas kokemus se oli. Olin alkanut kokea Paradisessa, että vesi seisoo. Niinpä anoin syksyllä 1973 pääsyä inttiin, josta olin saanut jo kaksi kertaa lykkäystä. Se oli korni mesta, mutta koin sen myös kohentavana. Mun selkä suoristui ja päivärytmi antoi raamit.

– Kun seisoin seuraavana kesänä passinjakorivissä, bongasin Ödnerin Jannen ja Forsmanin Affen yhden lehmuksen alta. Ne oli tulleet Lappeenrantaan mua vastaan. Junamatkalla Helsinkiin Janne esitti idean triosta, johon tulevat Dave Lindholm, Affe ja mä.

– Ensin Janne masinoi mulle Fever-singlen (1974), jolla Affe soitti. Sen jälkeen alettiin veivata kunnolla. Se oli mun ensimmäinen kosketus Daveen ja samalla ensimmäinen kunnon sukellus bluesiin. Olin ihan haltioissani.

– Meille buukattiin rundi, ja kun kelattiin ohjelmistoa, kysyin Davelta, oisko sillä joku Hurriganes-henkinen raaka rock-biisi. Tuntui että sellainen mahtuisi settiin. Dave vastasi, että on hänellä yksi, mutta se on aika paska ja hän ei laula sitä. Sitten Dave esitteli I’m Gonna Rollin, ja mä olin että jumalauta, kyllä mä tuon voin huutaa. Teimme sen singlenä, jonka ansiosta myimme salit täyteen.

Rock’n’Roll Band kuulostaa varsin spontaanilta projektilta. Siksikö bändi hajosi alle vuodessa?

– Daven jutut ovat helposti nopeita. Me mentiin studioonkin vasta sen jälkeen kun bändi oli hajonnut. Dave väittää bändin hajonneen siihen, että mä olin vehkeillyt Albert Järvisen kanssa uudesta jutusta, mutta mä sanoisin että Dave vain kyllästyi siihen.

– Vuonna 2005 soitettiin Puistobluesissa 30-vuotiskeikka ja tehtiin sen jälkeen pieni rundi. Se oli aika yllättävää, sillä yleensä Dave ei katsele taakseen. Mutta oli upeaa soittaa näiden sällien kanssa. Dave on tietenkin Dave, mutta Affekin on uljas muusikko. Se ei soita yhtään keikkaa samalla tavalla, vaan pitää koko ajan jutun liikkeessä.

Samaan aikaan Rock’n’roll Bandin kanssa sinut pyydettiin tuottamaan Wigwamin Nuclear Nightclubia (1975).

– Atte Blom tai Otto kysyi lähdetkö tuottamaan. Mä vastasin aluksi, että ei mulla ole fyrkkaa. Suomessa kukaan ei puhunut silloin tuottajista, joten en tiennyt mitä tuottajat tekee. Mä luulin että ne sijoittaa bändiin rahaa.

– Se oli hieno proggis. Ensin kuuntelin bändiä kämpillä ja tein muistiinpanoja. Sitten nauhoitettiin niitä biisejä Microvoxilla. Sen jälkeen taas kuunneltiin ja tehtiin johtopäätöksiä. Siellä oli upeita juttuja – ja funtsaa, ne nauhat ovat kadonneet. Se on karmea menetys.

– Itse levy tehtiin Tukholmassa Marcus Music -studiolla. Ne oli helpot sessiot, kun kaikki oli mietitty valmiiksi. Mun tehtävänä oli laittaa jätkät nukkumaan, herättää ne, ja ajaa niitä hotellilta studiolle. Siellä istuin äänittäjä Leif Måsesin vieressä uuden Harrison-pöydän takana ja katsoin että homma menee niin kuin on suunniteltu.

Urasi alkupuolella toistuu sama kaava. Joku pyytää sinut mukaan ja sinä menet. Koetko olleesi pikemminkin musiikkityöläinen kuin kulttuuria eteenpäin puskenut voima?

– Kyllä mä tavallaan ajattelen, että muut ovat olleet niitä todellisia innovaattoreita. Ja samalla kelaan, että olen ollut onnenpekka, kun aina on pyydetty johonkin.

Seuraavaksi kutsu kävi Royalsiin.

– Järvinen kysyi, lähdenkö messiin trioon. Sitä oli ruvennut rassaamaan Hurriganesin suoraviivaisuus ja se halusi mennä maalailevampaan suuntaan. Kätkän Ippe tuli rumpuihin ja siinä oli Royals.

– Me tukeuduttiin todella paljon Creamiin. Esimerkiksi High on best of Cream yhdessä biisissä. Tuossa oli ehkä Royalsin suurin ongelma. Me ajateltiin, että monet jutut ovat niin helvetin hienoja, että riittää kun toistetaan ne, mutta siinä oli aika vähän löytämistä. Verrataan vaikka Hurriganesiin, joka nojasi samalla lailla traditioon, mutta oli silti ihan oma juttunsa, koska kaikki suodattui Remun näkemyksen läpi.

– Royals pääsi omalle polulleen vasta viimeisellä viikolla, kun me oltiin jo päätetty päästää irti. Paineista vapautuminen kuuluu Royalsin Livellä (1978).

Mistä paineet tulivat?

– Ne oli itse luotuja, mutta tulivat myös ympäristöstä. Lehdet loi kaksintaistelun Hurriganesin kanssa ja fanit otti sen tosissaan. Yleisö jakautui kahtia. Tai oikeastaan 80 prosenttia jäi Ganesille ja 20 prosenttia tuli meille. Ja sitten ne vittuilivat toisilleen.

– Samalla Royals meni monimutkaisempaan suuntaan ja se kavensi jengiä entisestään. Lopulta keikoilla ei käynyt ketään. Me kokeiltiin vielä Rintasen Mikkoa urkurina ja se rikasti musiikkia, mutta totuus oli armoton. Oli turha soittaa kymmenelle ihmiselle.

Laskusuhdanteeseen vaikutti varmaan uusi aalto, joka kyseenalaisti kaiken sen mitä Royals edusti.

– Uusi aaltohan pyyhkäisi meidät. Kun Royals hajosi kesällä 1978, olin niin persaukinen, että hain jonkun vuokrarahan sossusta.

– Mutta samalla innostuin ympärillä olleesta energiasta ja rupesin hautomaan omia juttuja. Näin yhdellä klubilla Red House Bandin, jossa oli rumpalina Keimo Hirvonen ja kitaristina Muta Manninen, ja olin että jumalauta, nää mä haluan bändiin. Mä kuulin että ne treenaa Kill Cityssä, joten painuin sinne. Joku rääpäle tuli heti vittuilemaan, kun se piti mua vanhana pieruna, mutta Keimo ja Muta lupasivat tulla studioon. Siitä alkoi Mistakes.

”Mulla on lisänimiä kuten vääpeli tai kapteeni, mutta ei mun tapa liidata bändiä perustu hirmuhallintoon vaan asialliseen toimintaan ja puhtaaseen pöytään.”

Ensimmäistä kertaa urallasi sinä kutsuit bändin kasaan ja teit omat laulusi. Tuntuiko rooli luontevalta?

– Se oli helppo rooli. On ollut aina. Mulla on lisänimiä kuten vääpeli tai kapteeni, mutta ei mun tapa liidata bändiä perustu hirmuhallintoon vaan asialliseen toimintaan ja puhtaaseen pöytään. Läpinäkyvyys ja avoimuus on kaiken lähtökohta, se on ihan yksinkertainen juttu.

Mistakesin vuonna 1981 ilmestynyt Pidä huolta kiipesi parhaimmillaan Suomen singlelistan toiselle sijalle ja on edelleen Maijasen tunnetuimpia lauluja. Kuva: Soundin arkisto/Henrik Schütt

Mistakesin toiselle levylle (Pidä huolta, 1981) kirjoitit puolet lauluista suomeksi. Näkyikö tässäkin uuden aallon vaikutus?

– Ilman muuta. Tajusin ettei jengi halunnut kuulla englanninkielistä juttua. Asiat alettiin sanoa niin kuin ne on, suomeksi. Funtsasin että piru vie, englanti tuntuu suussa, mutta suomi tuntuu muuallakin.

– Eka suomenkielinen biisini oli Pidä huolta. Olen kertonut tuhat kertaa, miten katsoin tosi-tv:tä Mosambikin sisällissodasta ja mua rupesi vituttamaan niin paljon, että otin kitaran käteen ja tein sen biisin kerralla. Olin miettinyt jo aiemmin suomeksi kirjoittamista, mutta tässä se purskahti.

– Mistakes sai siitä ison biisin, mutta kohta vesi alkoi taas seistä. Olisi pitänyt tehdä uutta, mutta me painettiin samaa juttua. Sitten jengi katsoi saaneensa annoksensa ja homma kuihtui.

Ensimmäinen Mistakesin jälkeinen levysi, Tanssivat kengät (1983), ei vielä tehnyt sinusta maineikasta sooloartistia. Mutta sitten kaikki kääntyi.

– Soutelin kesällä 1984 mökillä katiskalle ja mulla paukutti päässä rento rytmi. Mä diggasin silloin reggaeta ja poimin keinunnan sieltä. Aloin hahmotella biisiä järvellä, ja kun tulin rantaan, otin skitan käteen ja se oli siinä. Lähtisitkö, käänteentekevä biisi. Tein laulusta kotona demon, jossa oli rumpukonetta, Korgin Poly-61:tä ja laulumelodiakin. EMI halusi heti levyttää sen.

– Katastrofi oli kuitenkin lähellä. Olin ostanut vaimoni kanssa talon isolla lainalla, eikä levy lähtenytkään myymään. Sain jotain rahaa studioduuneista, mutta säästöön ei jäänyt mitään. Onneksi EMI lähetti mut lopulta Hittimittariin. Istuin isossa studiossa valkoisen flyygelin äärellä ja vedin Lähtisitkö-playbackia savun keskellä. Se voitti koko skaban ja siitä alkoi vol 2 mun uralla.

Seuraavat soololevysi (Maijanen, 1984, ja Palava sydän, 1985) myivät platinaa. Teit myös täysimittaisen VHS:n (Palava sydän, 1985) ja julkaisit biisejäsi englanniksi (Maya: Would You, 1987). Kierrokset taisivat olla tuolloin korkealla.

– Se oli hienoa aikaa. Levyt myi, meillä oli paljon keikkoja ja todella hieno bändi. Oli komeaa liidata tuollaista touhua.

– Tuo VHS osoittaa hyvin, miten iso nimi minusta yhtäkkiä tuli. Videon taustalla oli Seura-lehti, joka lähetti mut, kuvausryhmän ja Kari Riipisen Fuengirolaan pariksi viikoksi. Ajeltiin ympäri Andalusiaa kuvaamassa biisejä ja lehti teki siitä pitkän jutun.

– Maya oli puolestaan EMI:n juttu. Puhakan Hobo oli sitä mieltä että pitäisi yrittää. Saksassa joku moguli oli diggaillut ja sanonut, että jos tuo sälli pystyy vääntämään englantia, niin tehkää. Jim Pembroke käänsi biisit ja niin ne tehtiin, koska you never know. No, me käytiin Frankfurtissa tekemässä yksi TV-playback, mutta se jäi siihen.

”Dingo tuli tapaamaan mua täydessä latingissa, tukat pystyssä ja kajaalit naamalla, ja mä katoin että hiton vaikuttava ryhmä.”

Samoina vuosina tuotit Dingon menestyslevyt. Miten aikasi riitti kaikkeen?

– Projektit ruokkivat toisiaan. Mä muistan esimerkiksi, että kun tehtiin Kerjäläisten valtakuntaa (1985), sanoin Neumannille että mua kalvaa sellainen sana kuin ”jano”. Että mulla on joku rytmikin siihen. Nipa sanoi heti, että älä hellitä, tee siitä biisi. Tuolla lailla se eteni, vastavuoroisesti.

– Dingo-yhteistyö alkoi, kun Lindströmin Timppa antoi mulle kasetin ja sanoi että kuunteles tota. Siellä oli Sinä ja minä ja Levoton tuhkimo todella paskalla soundilla, mutta muuten ihan valmiina. Sitten bändi tuli tapaamaan mua täydessä latingissa, tukat pystyssä ja kajaalit naamalla, ja mä katoin että hiton vaikuttava ryhmä. Me mentiin suoraan Takomoon ja tehtiin Sinä ja minä -single. Kovaa kamaa. Etenkin teksteissä oli syvää melankolian kautta haettua voitontahtoa.

Nimeni on Dingo (1984) oli upea debyytti. Ja heti sen jälkeen Nipa lähetti mulle uuden kasetin. Jumalauta, jätkä oli soitellut sängynlaidalla tällaisia biisejä kuin Valkoiset tiikerit, Kirjoitan ja Rio ohoi. Siellä oli aiheita Autiotalostakin. Olin ihan ällistynyt. Kirjoitin muistivihkooni suunnilleen, että ”hyvällä maulla tuotettuna ja asiallisesti markkinoituna tämä tulee lyömään kaikki ennätykset”. Ja niinhän siinä kävi.

Dingon ja Wigwamin lisäksi olet tuottanut esimerkiksi Hurriganesia, 22-Pistepirkkoa, Ballsia, Smackia ja Arja Korisevaa. Mukautumiskyky taitaa olla olennainen osa tuottajakuvaasi.

– Pidän itseäni äärimmäisen mukautumiskykyisenä. Siihen kaikki perustuu. Olisi mahdotonta sanella jollekin Remulle tai Jimille, miten näitä juttuja tehdään. Tai mennä Pirkkojen sessioon huseeraamaan. Yleensä pysyn poissa miksauspöydän äärestä ja katson hommaa kauempaa. Koetan uida mukana ja ohjata juttua sitä kautta.

Tuotit myös soololevyjäsi. Miten löysit riittävän etäisyyden omaan musiikkiisi?

– Omien levyjen tuottaminen oli iso virhe. Koetin sanoa levy-yhtiölle, että pitää saada joku katsomaan asioita sivusta, mutta ne vastasi että älä puhu paskaa, sä oot tuottaja. Okei sitten. Mutta olisin tarvinnut toista mielipidettä. Jotain vihjeitä siitä, miten voisin olla parempi.

Koetko että soolourasi alkoi hiipua tämän takia?

– Vaikea sanoa mitä siinä oikeastaan kävi. Mutta jos myyntiluvut putoaa levy levyltä, niin musiikista se on kiinni.

– Ehkä mä ajauduin turhan kauas muusikkoudesta ja lauluntekemisestä. 1990-luvulle tultaessa mä ostin kaikkia laitteita ja vuokrasin Hitsvillestä työhuoneen. Jälkeenpäin ajateltuna ne oli tuhoon tuomittuja juttuja. Mä rupesin olemaan inssi, joka äänittää levyjä sen sijasta että olisin palannut sängynreunalle tekemään biisejä. Panin rumpukoneen naksuttamaan ja vetelin jotain päälle. Se oli ihan ulkona mun alkuperäisestä jutusta.

Yamma Yamman viimeinen sija Euroviisuissa vuonna 1992 ei tainnut parantaa tilannetta.

– Oli nastaa voittaa Suomen karsinta ja mennä sinne kokeilemaan. Sitten kävi miten kävi. Tappio itsessään ei tuntunut missään, mutta jälkilöyly oli tuima. Mut dumattiin ihan täysin. En mä itsestäni kantanut huolta, mutta pelkäsin että mun skidit saa näpeilleen. Onneksi niin ei käynyt.

– Osallistuin aikoinani moniin viihdekilpailuihin, mutta enää en lähtisi. Donnerin Otto sanoi joskus musiikin arvottamisesta, että se on absurdia, ja niin se on. Mulla on mennyt maku siihen, että kaikessa kilpaillaan nykyisin, jopa ruoanlaitossa.

Teit 1990-luvulla pari soololevyä (Sirkus saapuu tivoliin, 1994, Kohti uutta maailmaa, 1998), jotka otettiin melko vaisusti vastaan. Pepe Willbergin, Hectorin ja Kirkan kanssa toteutettu Mestarit-projekti nosti sinut kuitenkin uudestaan parrasvaloihin.

– Ajattelin levyjä tehdessäni, että nyt lähtee. Sitten ne hautautuivat johonkin ja luulot karisivat. Niinpä Mestarit-ilmiö oli monessa mielessä hieno. Se tukeutui kokonaan nostalgiaan, mutta opetti samalla arvostamaan vanhoja juttuja. Tuntui hyvältä nähdä, että ihmiset nauttivat niistä biiseistä.

– Parasta oli, ettei Mestarit syntynyt tuotantokokouksessa, vaan vähitellen Back to the Sixties -kekkereiden yhteydessä. Ensin me vedettiin siellä Hectorin ja Kotilaisen Esan kanssa folkia ja seuraavana vuonna otettiin Kirka haitaristiksi. Sitten Päiväläisen Ande järjesti meidät jonkun IT-yrityksen juhlaan ja ehdotti että ottaisimme Pepen mukaan. Jumalauta mikä mylläkkä siitä tuli.

– Lopuksi Eastwayn pojat kysyivät, että mitäs jos vuokrataan Hartwall Arena. Maksaa helvetisti mutta kokeillaan. Vedettiin koko juttu älyttömän isoksi ja mentiin valtavalla riskillä. Eihän suomalaiset artistit 1990-luvulla myyneet halleja tai stadionia täyteen.

Menestystä seurasikin taas arki.

– Mä ajattelin Mestarien jälkeen, että nyt on latu auki. Kasasin bändin ja lähdin keikoille, mutta ketään ei kiinnostanut pelkkä Pave Maijanen. Mentiin muutama kuukausi ja sitten totesin että ei tässä ole järkeä.

– Starckin Zellu ehdotti lopulta, että rupeaisin painamaan yksin. Olin tehnyt koko urani aikana vain pari soolokeikkaa ja ne olivat olleet aika hikisiä, mutta ajattelin kokeilla. Vuonna 2001 aloin kiertää kitaran kanssa. Se oli aluksi hankalaa, mutta homma alkoi sujua kun tajusin että pitää päästä jengin lähelle.

– Mä löysin siitä hiljalleen syvällisen puolen. Ismo Alanko sanoi jossain lehdessä, että soolona biisit vedetään niiden alkumuodossa. Niinhän se on. Ne ovat siinä tilassa ja klangissa missä ne on aluksi olleet. Toi ajatus antaa koko hommalle aidon kulman.

– Oikeastaan soolokeikoilla aukeaa biisin koko kaari, sillä ihmisten edessä laulut tulevat myös päätepisteeseensä. Aikoinaan ajattelin, että on hienoa tehdä levyjä, mutta nykyisin tajuan, että se on vain välivaihe. Lopullisesti laulut syntyvät vasta kun ne kohtaavat yleisön.

2000-luvulla Pave Maijanen tarttui akustiseen kitaraan ja lähti soolokeikoille. Opetellessaan välittämään laulujen tunnetiloja ilman bändiä hän oppi kertomansa mukaan vihdoin ja viimein laulamaan. Kuva: Martti Rosendahl

Ovatko soolokeikat olleet myös jonkinlaista yhteenvetoa urastasi? Et ole julkaissut uutta materiaalia pitkään aikaan.

– Tässä on tällainen hallittu rauhoittuminen. Mä heiluin soolokeikoilla melkein 15 vuotta, 60–80 keikkaa vuodessa. Helvetin hyvä meininki ja taloudellisesti vetreää hommaa, mutta kaikella on aikansa ja mittansa. Viime vuonna vedin enää 15 keikkaa.

– Mulla on se hieno tilanne, että voin keskittyä siihen mikä kiinnostaa. Pari vuotta sitten tein esimerkiksi hienon rundin Polaris Jousikvartetin kanssa. Ja silloin tällöin aktivoidun keikoille Heikki Silvennoisen kanssa. Silvennoinen & Maijanen Band on pysyvä projekti, jolla on 1–2 kiertuetta vuodessa.

– Levyttämistä en oikeastaan enää ajattele, vaikka aiemmin kelasin nimenomaan levyjen menestystä suosion mittana. Mä olen tyytyväinen viimeisimpiin levyihini (Mustaa valkoisella, 2000, ja Kaikessa rauhassa, 2010), mutta jotenkin tuntuu että levyformaatti on menettänyt merkityksensä. Saan paljon enemmän irti siitä, että näen keikoilla ihmisiä, jotka laulaa mukana ja nauttii kuulemastaan.

Vuonna 2015 päädyit Vain elämää -ohjelmassa itse laulujesi yleisöksi. Jäikö joku versio mieleesi?

– Esimerkiksi Ville-Gallen ja Sannin Lähtisitkö oli loistelias. Ne junttasi sen kylmästi omaan genreensä. Noin coverit pitää tehdä, hämmentää ihan uuteen muotoon ja katsoa mihin biisi taipuu.

Tuollaisten versioiden äärellä punnitaan laajemminkin taiteilijan kyky sietää itsestä tehtyjä tulkintoja. Onko tämä sietokyky ollut salaisuutesi uralla, johon on mahtunut melkoisesti aaltoliikettä?

– Voi olla. Olen toki joskus miettinyt, mitä minusta ajatellaan, mutta en enää tällä vuosituhannella. Jos joku vielä funtsii, onko Pave Maijanen iskelmää vai rockia, niin ajattelen lähinnä että siinähän pähkäilet.

– Koko genreajatus on mielestäni puitu loppuun. Viihdettä tämä on, ja mä pidän itseäni viihdyttäjänä. Tärkeintä on, että musiikki aiheuttaa kuulijoissa tunteita ja ajatuksia. Se on taiteen tehtävä, riippumatta siitä mitä ne ajatukset on.

Olet nykyisin eläkkeennauttija, veteraanijääkiekkoilija ja isoisä. Vieläkö musiikki on aktiivinen osa elämääsi?

– Tavallaan olen jäänyt kotiin ja se tuntuu hyvältä. Mulla kävi kova humina silloin kun omat lapset syntyivät, joten on hienoa pystyä nyt viettämään aikaa lastenlasten kanssa. Ne on papan silmäteriä ja niiden kautta aukeaa ihan uudenlainen kulma elämän jatkumiseen.

– Jossain mielessä olen ehkä vetänyt ovia ja verhoja kiinni. En ole esimerkiksi sukeltanut sosiaaliseen mediaan ja pidän puhelinta yleensä äänettömällä. Mutta en mä ole millään tavalla sulkeutunut tai pakoile mitään. Mä näen koko ajan ihmisiä ja pelaan lätkää päivittäin. Vaikka olen jo kohtuullisen iäkäs, koen oman olemassaoloni ihan samaksi kuin 30 vuotta sitten.

– Musiikin suhteen vesi tosin vähän seisoo, jopa siinä määrin että mulla on ruvennut taas kuplimaan. Mä olen edelleen laulaja-lauluntekijä, ja jos teen lauluja vain pöytälaatikkoon, ei niitä ole oikeastaan olemassa. Kyllä jonkun pitää kuulla ne biisit ja saada omat prosessinsa kuulemastaan. Tuo ajatus ajaa mua tekemään ja esittämään musiikkia niin kauan kuin siihen on henkiset ja fyysiset edellytykset.

Helsinki, Kaapelitehdas, 15.1.2018
Teksti: Hannu Linkola
Julkaistu Soundin numerossa 2/2018


Maijasen juhlapäivää varjostaa kuitenkin uutinen siitä, että hänellä on diagnosoitu viime talvena parantumaton ALS-tauti. Liikehermosoluja rappeuttavan sairauden vuoksi Maijanen kertoo soittamisen jääneen kokonaan pois ja soittimetkin meni myyntiin.

”Mutta ei siitä huonoja fiiliksiä tullut. En ole keräilijä, ja nuo skitat, bassot ynnä muut menivät hyviin käsiin. Laulu hiipui samaan tahtiin. En muutenkaan tunne katkeruutta, vaan enemmänkin kiitollisuutta kaikesta, mitä on nähty ja koettu”, totesi Maijanen ALS-taudista ensimmäisenä kertoneen Ilta-Sanomien haastattelussa.

Maijaselta on tulossa myös elämäkertateos. Tommi Saarelan kirjoittama Elämän nälkä (Tammi) ilmestyy huhtikuussa 2021.