Levylistaukset jatkuvat jatkumistaan! Timo Isoahon toimittamassa juttusarjassa kysytään erinäisiltä rockmuusikoilta, mitkä albumit he nostavat julkaisuvuosikymmentensa tärkeimmiksi levyiksi. Tällä kertaa Insomniumin Ville Friman luettelee suosikkialbumeitaan 1970-luvulta tähän päivään. Asiallisia valintoja jälleen kerran!
Ahkerasti kiertävän Insomniumin seuraavat keikat ovat heinäkuussa Espanjassa, Saksassa, Sveitsissä ja Suomen Laukaassa John Smith -festareilla. Viimeksi mainittu tapahtuma järjestetään 20.–21.7. Sinne siis!
1970-luku: Pink Floyd – The Dark Side of the Moon (1973)
”Musainnostus alkoi aikanaan vanhempien lp-kokoelmaa ihmetellessä, ja tästä levystä sattui joku ’venäläinen versio’ eteen. Kansikuva oli jotenkin mystinen ja mielenkiintoa herättävä venäjänkielisine teksteineen, joten pakkohan sitä oli kuunnella. Ja kyllä se toimi! Silloin tuli myös mieleen, että tämähän on aivan erilaista musaa kuin Mörrimöykyn parhaat.”
1980-luku: Guns N’ Roses – Appetite for Destruction (1987)
”Ensimmäinen koskaan itse ostamani levy. Joensuulaisen marketin levyhyllyä plärätessä sattui vinyyli eteen originaalilla kansikuvalla ja ostin ihan puhtaasti sen takia, kun meininki näytti rajulta. Ja sitten levyä huudatettiinkin – ja vieläkin huudatetaan.”
1990-luku: Metallica – The Black Album (1991)
”Ei kaivanne selittelyjä?”
2000-luku: Opeth – Blackwater Park (2001)
”Nostetaan esiin vaikka tämä, sillä yhtye tarjosi niin uniikin annoksen progea ja raskaampaa metallia…. Tosin tällä vuosikymmenellä tuli niin paljon hyviä levyjä, että niitä on todella vaikea asettaa parhausjärjestykseen. Opethista vielä sen verran, että myös My Arms, Your Hearse ja Still Life ovat kovia levyjä, mutta uudemmat tuotokset eivät ole enää kolahtaneet ihan samalla tavalla.”
2010-luku: Stick to Your Guns – Diamond (2012)
”Jotain erilaista – punkin ja metallin sekoitusta. Joskus 1980–90 luvulla elettiin vielä tiukkaa genrerajoitusten aikaa, eli ei saanut kuunnella muuta kuin metallia, jos sille tielle lähti. Itselläni on kuitenkin aina ollut jotenkin ’herkkä korva’ melodiselle punkille, ja sitten salaa kuuntelinkin The Offspringiä ja muita. Tässä yhtyeessä on jotain samanlaista tunnelmaa, vaikkakin hieman totisemmin. Myös sanoitukset ovat hyvät.”
Paras musiikkikirja: Anthony Kiedis – Scar Tissue
”Tämä oli jollain tapaa rehellisen oloinen kuvaus kaikesta kaaoksesta mitä musamaailma voi tuoda mukanaan. Musakirjoja tulee luettua säännöllisesti genrerajoista riippumatta. Sueden uusi kirja oli oikein hyvin kirjoitettu, ja nyt on Blurin basistin kirja kesken. Kyllä näistä opuksista itsensä aina jotenkin tunnistaa – ei varsinaisesta sekoilusta, mutta tietystä introverttiydestä ja tasapainoilusta luovuuden, hulluuden ja rationaalisuuden välimaastosta.”
Paras livetaltiointi: Näitä on tullut hyvin vähän katseltua, mutta Black Dahlia Murderin ensimmäinen live-dvd Majesty oli oikein hauska, varsinkin dokumentaariosuutensa puolesta.