Kahden tuoreimman Scandinavian Music Group -albumin välillä ehti kulua aikaa peräti seitsemän vuotta, mutta tämä ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että luovat ihmiset kuten Terhi Kokkonen ja Joel Melasniemi olisivat olleet toimettomia.
Matkan varrelle mahtui niin Kokkosen Rajamaa-esikoisromaania kuin Ultra Bran paluukiertuettakin.
– Mun esikoisromaani on aika… viileähkö verrattuna SMG:n materiaaliin, Kokkonen sanoo.
– Kirjan tekeminen on tosi erilaista verrattuna bändin kanssa toimimiseen. Paljon yksinäisempää ja raskaampaa, ja romaanin kirjoittamisen jälkeen oli taas ihanaa palata hetkeksi SMG:n syliin.
– Jos ajattelen nyt uusimpia tekstejäni, niin kirjani osoittautui ikään kuin jatkeeksi sille maailmalle, mitä olin tekstittänyt Terminal 2– ja Babel -albumeille. Nyt tuntui, etten halunnut levylle enää kylmyyttä ja dystopiaa. En halunnut kuvitella mitään pimeää, vaan halusin lähteä kohti valoa.
– Kirjan jälkeen halusin tehdä kauniin ja lämpimän asian tähän maailmaan. Oli ihanaa lähteä tekemään musiikkia yhdessä Joelin kanssa ja olla taas kauniin musiikin äärellä.
Melasniemi sanoo saman ajatuksen tarttuneen myös säveltämiseen jo varhaisessa vaiheessa levyn tekoa.
– Jos pyörittelen sitä meidän trilogia-ajattelua, jossa Terminal 2 ja Babel olivat yhden kolmikon kaksi eri osaa, olisi sen kolmannenkin osan pitänyt viihtyä enemmän dystooppisessa ja vähän post-apokalyptisessä tunnelmassa, mutta eihän Ikuinen ystävä sisällä tätä maailmaa kuin korkeintaan häivähdyksen Clemensia-kappaleessa.
– Mitä pidemmälle tekoprosessi eteni, sen enemmän Terhikin kirjoitti tekstejä alkuperäisiin lähtökohtiin nähden tavallaan sen saman peilin eri puolelta eli sen kostavan maailman sijaan lämpöä hakevalta puolelta. Rakkaus, viha ja kaikki muut tuntemukset ovat sellaisia, joista voi kirjoittaa niin monesta kulmasta, ja nyt palattiin lämmön puolelle.
Kitaristi kertoo, että yksi ajatus albumilla oli se, että sen pitää liittyä kaikkeen siihen, mitä bändi on aiemmin tehnyt, ja samaan aikaan sen pitää olla ”post” kaikkea, mitä bändi on ikinä tehnyt.
– Halusin olla vapaa käyttämään kaikkia keinoja, joita meidän pakista löytyy, Melasniemi sanoo.
– Emme siis ole nyt 80-lukulainen synapop-bändi, emmekä folk-yhtye, emmekä pop/rock-yhtye, vaan voidaan tehdä ihan mitä vain, mikä tuntuu oikealta. Siellä onkin aika paljon sellaisia post-popin outoja rakenteita.
– Levy tuntuu sellaiselta, kun yöt on jo pimeitä siinä kesän ja syksyn välisessä oudossa tilassa. Siltä, kun luonto on vähän liian runsasta ja tuoksuu vähän liikaa, kukat ovat jo lakastuneet ja tulee sellainen fiilis, että yleisön pitäisi kuunnella se näin. Elokuun yö sopii tälle levylle täydellisesti, joten levy taitaa ilmestyä aika hyvään aikaan.
Kokkonen sanoo albumin raukean tunnelman vahvistuneen vahvistumistaan, kun levy sai lopullista muotoaan.
– Jossain vaiheessa kun mietin levyn biisijärjestystä ja vaihtelua sen menevyyden tai rauhallisuuden välillä, huomasin että tämähän on ihan tosi rauhallinen levy. Kokeiltiin muutamia kappaleita, joilla voisi saada rakennettua perus SMG:mäisen levyrakenteen, ja aika lopuksi todettiin, että ei… tästä tulee todella raukea ja folk-levy, ei voi mitään.
– Se tuntui tosi ihanalta, kun levystä oli tullut niin pakottomasti ja orgaanisesti lempeä kokonaisuus.
Tärkeitä loksahteluja
Levyltä löytyy myös kappale, jonka kanssa kaikki ei ollutkaan ihan niin vaivatonta ja jonka lopullinen luonne muuttui useampaan otteeseen ennen muotonsa saamista.
– No, kyllä sä tiedät mikä se on, Kokkonen hihkaisee Melasniemelle tämän arvuutellessa levyn haastavinta sävellystä.
Lopulta Melasniemi keksii, että kyseessä on laulu nimeltä Ihme.
– Niin, sehän oli tavallaan aluksi ihan eri biisi. Ensin oli teksti eli käsi ja sille ommeltiin hanska eli kappale ja sitten vaihdettiinkin käsi sinne hanskaan, joka ei enää sopinutkaan ja eikun hanska uusiksi… ja niin edespäin, Melasniemi luonnehtii Ihmeen syntyä ja sanoo sitten, että se pohjautuu ison radiohitin kuuloiseen brucespringsteenmäiseen sävellykseen, joka sittemmin sävellettiin uutta tekstiä tukevaksi.
– Laulu oli sellaista isoa kasarirokkia ja melkein valmis, mutta jokin siinä tekstissä ei vain viihtynytkään sävellyksessä ja Terhi oli monta kertaa maininnutkin asiasta. Sitten se teksti vaihdettiin, jatkettiin säveltämistä ja huomattiin, että nyt teksti on vielä parempi, mutta se istuu oikeastaan vielä huonommin siihen säveleen.
– Sitten me otettiin se teksti ja kolme päivää ennen dedistä Antti Lehtisen ja Terhin kanssa sävellettiin kaikki uusiksi tekstin ehdoilla. Kappale on nyt tavallaan sama, mutta sävyltään eri.
Ihan toisenlainen loksahtaminen tapahtui Kokkoselle itselleen – laulajalle, joka ei ole aina kokenut olevansa laulaja.
– Nykyinen tapamme äänittää lauluja akustisesti on kuin vastakohta aiemmalle. Nykyään isojen studioiden sijaan äänitämme laulut Joelin pienessä työtilassa.
– Musta tuntuu, että oon puhunut usein vuosien varrella niin, etten mä oikeastaan edes ole laulaja, enkä tykkää laulaa ja en aina tajua miks teen tätä, mutta se on voinut olla jonkinlainen defenssi, joka hajosi nyt. Tätä levyä tehdessä mä karjaisin ainakin kerran Joelille, että: ”Tajuaksä että mä rakastan laulamista!”
– Kai mun piti elää tämän ikäiseksi asti, ennen kuin tajusin että laulaminen on mulle tärkeä asia, että mä tiedän millainen laulaja mä olen ja miks mä laulan siten kuin laulan.
– Laulullisesti tämä on tärkein levy mitä olen tehnyt. Ensimmäistä kertaa ajattelin ihan selkä suorana, että olen laulaja.
Teksti: Aki Nuopponen
Lue koko haastattelu Soundista 7/22.
