Beastie Boys saapui elämääni koripalloreissulla pääsiäisenä 1987 Suomenlahdella, vanhan liiton ruotsinlaivan radiosta. Tavallaan tämä sopii juuri kuvioon, olihan Beastie Boysilla T-paita-design ABA – Atwater Basketball Association. Liekö tuo ollut oikea järjestö, mitä siitä.
Hytissä kuulemani kappale oli No Sleep ’Til Brooklyn tai vaihtoehtoisesti maailman party-anthemien kärkikastissa hekumoiva Fight For Your Right. Molemmissa on räppiä ja särökitaraa, ja juuri tätä komboa olin kaivannut. Rock-taustani takia musiikissa piti olla säröä ja jyskävät rummut, mutta räppikin oli siistiä, vaikka itse musiikki olikin lussua. Beastie Boys yhdisti rockin ja räpin itselleni mullistavalla tavalla.
Mainitut kappaleet olivat hyvä koukku. Beastie Boysin debyyttilevyllä on Led Zeppelin -kitarasampleja ja livesoittoa, mutta myös hyvinkin perinteistä old school -räppiä TR-808-rumpukonebiitteineen. Räkänokkaisten ja epäjärjestystä lietsovien riiviöiden mekastuksessa oli sellaista särmää, mikä ei Fat Boysin tai Run-DMC:n tuotoksista välittynyt. Punk-asenne kuului tekemisestä, ja rajoista piittaamattomuus oli kiehtova osa ilmaisua.
Uransa aikana Beastie Boys onnistui irtautumaan ääliötyylistään ja kehittymään näsäviisaasta idioottilaumasta näppärästi viihdyttäväksi herrasmiesjoukoksi. Tästä syystä melkein aina yllättämään onnistunut bändi jäi henkilökohtaiseksi kestosuosikiksi. Teini-ikäinen Beastie Boys oli railakkaasti toikkaroivaa matalaotsaisuutta, ja ikääntyneempänäkin poikamaisen riemumielinen kolmikko takasi hyvän fiiliksen.
Seurasin yhtyeen uraa debyyttilevystä lähtien, mutta vasta myöhään sisäistin, että alussa vaivoin soittotaitoisten newyorkilaisteinien ilmaisu oli alkuvuosina kiivasta hc:ta. Tätä kohellusta on tallennettu Polly Wog Stew -ep:lle (1982), jonka ”helmiä” ovat Egg Raid On Mojo sekä yhtyeen nimikkokappale. Ep on kokonaisuudessaan mukana Some Old Bullshit -kokoelmalla (1994), jossa on myös yhtyeelle käänteentekevä Cooky Puss -single (1983). Sen myötä alkuperäinen rumpali Kate Schellenbach lähti (tai potkittiin) pois. Kokoonpanoksi vakiintui lopullinen ydinkolmikko: kitaristi Adam ”Ad-Rock” Horovitz, basisti Adam ”MCA” Yauch ja rumpali Michael ”Mike D” Diamond – kaikki siis myös päänaukojien roolissa soittamisen lisäksi.
Hooceestä hiphopiin
Hölmö Cooky Puss on bändin siirtymä hiphopin pariin, vaikka biisi onkin lähinnä piirasvalmistajalle soitettu pilapuhelu erittäin omatekoisella biittitaustalla. Biisin yllättävästä klubisuosiosta innoittuneena yhtye pääsi tekemään Rick Rubinin ja Russell Simmonsin tuottaman Rock Hard -singlen Def Jamille. Sen nykysaatavuus on heikko, bändi kun käytti luvatta kappaleen taustana AC/DC:n Back In Black -biisiä. Musiikillisesti tämä vaihe oli kuitenkin aika mitätöntä, mutta hauskaa kokeilua toki.
Rick Rubinin otettua yksin vastuun tuotannosta, hommaan tuli ainakin vähän järkeä. Jokseenkin valmiilta, joskin edelleen räkänokkaiselta kuulostava She’s On It -single (1984) on jo aivan linjassa yhtyeen debyyttilevyn Licence To Illin (1986) kanssa. Rock-kitarat yhdistyvät vanhan liiton biitteihin ja kolmen nasaaliäänen rytmikkääseen mökellykseen. Tämmöinen älämölö vetoaa aikuisenkin ihmisen sisällä majailevaan keskenkasvuiseen urpoon edelleen ihmeellisellä tavalla.
Ja Licence To Ill on edelleen mahtava. Se on matalaotsaisen näsäviisasta yläastemölinää ja ääliöintiä, ihan kannesta lähtien: vain peilin kautta näkee, että kannen vuorenseinään törmänneen lentokoneen tunnus on ”Eat Me”. Kaljanhuuruinen sekoilu on edelleen riemullista kuultavaa, vaikka poliittisen korrektiuden kanssa on niin ja näin. Girlsin misogynististä teinihölmöilyä, Brass Monkeyn dokailuylistystä tai Hold It Now, Hit It -biisin pössyttelyhekumointia ei ehkä vastuullinen aikuinen tekisi, mutta albumi on keskenkasvuisuudessaan yhä raikasta kuultavaa. Ja hevikitaroitahan soitti Slayerin Kerry King!
Teinikohelluksesta monipuolisuuteen
Remellyskausi loppui kuitenkin tähän. Bändi sai tarpeekseen kaulassa roikkuvista Volkswagenin keulakoristeista, kaljatölkkien viskomisesta, häkeissä tanssivista misuista ja lavalla jöpöttäneistä peniksistä. Samalla se jätti Def Jamin ja siirtyi tekemään musiikkia yksinomaan sampleja käyttäen. 70-lukuisten garderobien koluamisen ja Dust Brothers -tuottajakaksikon yhyttämisen tuloksena oli Paul’s Boutique (1989).
Albumi eroaa musiikillisesti debyytistä: isot rumpukonebiitit, hevikitarat ja iskulauseita vilisevä mökellys olivat korvautuneet valtavalla määrällä vanhoja funk-sampleja ja ihmeellisiä kappalerakenteita. Runsaudensarven loistavuutta ylistää , mutta aikanaan sen hienous jäi monelta tajuamatta – myös itseltäni.
Aikaansa edellä oleva, monipuolinen ja sävykäs albumi on kuitenkin loistokas näyte uusiutumiskyvystä. Kolmikko ei tarkemmin tutkaillen edes tehnyt täyskäännöstä vaan verhosi musiikkinsa monisyisempään loimeen. Vanhaa asennetta uudella tavalla edustavat riemuraidat Shake Your Rump ja Hey Ladies, legendaarinen rumpukone jymisee High Plains Drifterillä, ja kitarakin rämisee Looking Down The Barrel Of A Gunilla. Yhdeksänosainen B-Boy Bouillabaisse kuvaa hyvin albumin rajatonta lennokkuutta.
Ilmestyessään Paul’s Boutique oli pettymys, ja sen seuraaja Check Your Head (1992) tuli noukittua talteen vain koska luokkaretkellä ei oikein muuta hankittavaa löytynyt. Levy oli kuitenkin jotakin tyystin erilaista, ja se nousi sittemmin itselleni debyytin ohella aution saaren kiekoksi.
Tyylillisesti Check Your Head laajensi palettia sellaiseksi, mitä Beastie Boys sittemmin uransa loppuun saakka ainakin jollakin tavalla edusti. Cheap Trick -samplella alkava levy sisältää kosolti monimuotoista ja kekseliästä hiphopia, mutta sen rinnalla on rutkasti enemmän tai vähemmän instrumentaalia funkia (Funky Boss, Groove Holmes), psykedeelistä soul jazzia (Something’s Got To Give, Namaste) ja railakasta punkia (Time For Livin’). Oman Grand Royal -levymerkin alla julkaistu kokonaisuus on riemunkirjava mutta juuri vaihtelevuudessaan loistokas.
Toinen ja suurin menestyskausi Check Your Headilla yhtye oli itse instrumenttiensa äärellä vähintään yhtä paljon kuin pöyhi samplekirjastoaan. Tuottaja Mario ”Mario C” Caldato ja kiipparisti Mark ”Money Mark” Nishita olivat tässä vaiheessa oleellinen osa orgaanista Beastie Boysia.
Sama tuotantometodi jatkui miltei sellaisenaan Ill Communication -menestyslevyllä (1994), jonka hittibiisi Sabotage riemastuttavine, Yauchin Nathaniel Hörnblowér -pseudonyymillä ohjaamine viiksipoliisivideoineen mursi yhtyeen yleiseen tietoisuuteen. Punk maittoi kolmikolle tuohon aikaan, ja yhtye ryski tätä osastoa levylle enemmänkin. Sure Shot -singlelle riitti loistava Mullet Head, loput punkinsa bändi purki mainiosti kohkaavalle 11-minuuttiselle Aglio e Olio -ep:lle 1995.
Beastie Boys muuttui myös yhteiskunnallisesti valveutuneeksi buddhalaiseksi kääntyneen Adam Yauchin johdolla ja järjesti esimerkiksi Tibetan Freedom Concert -tapahtumia. Henkinen kasvu ja tutkailu heijastui myös musiikkiin, mutta yhtyeestä ei koskaan tullut vakavamielistä mielipiteiden puolesta toitottelijaa. Satunnaisista pohdiskelevimmista sanoitusaiheista huolimatta pääpaino oli aina ilomielisessä fiiliksesssä ja tunnelman positiivisuudessa. Alkuaikojensa seksististä naiskuvaa bändi kyllä korjasi ihan tyylikkäästi biisissä Sure Shot: ”I want to say a little something that’s long overdue, the disrespect to women has got to be through”.
Ill Communication oli erinomainen, mutta tyylillisesti aika selkeää jatkoa Check Your Headille. Seuraavalle levylleen Hello Nastylle (1998) Beastie Boys loihti monipuolisimman kattauksensa kuunaan. Punk jäi nyt tyylikirjosta pois, mutta levyllä on sen sijaan akustista kukkaispoppia, kokeellisia elektrosävyjä ja Lee ”Scratch” Perryn feattaamaa reggaeta – hiphopin ja soul-funk-groovailun ja jatsailun lisäksi.
Muusikkoryhmään mukaan tulleen levysoitinvelho Mix Master Miken ote kuuluu myös levyllä vahvasti, ja Three MC’s One DJ -biisin livenä vedetty video on huikea suoritus. Vetävien sinkkujen (Intergalactic, Body Movin’) myötä hitiksi nousseen Hello Nastyn kiertueella yhtye vieraili myös Ruisrockissa. Henkilökohtainen kohokohtani oli keikkaan valmistautuessa pitkän harjoittelun jälkeen onnistunut ”Intergalactic, planetary” -röyhtäisy.
Hittien jälkeen rennosti kaanonissa
The Sounds Of Science -antologian (1999) myötä Beastie Boys vetäytyi hetkeksi hiljaisuuteen. Vuoden 2001 terrori-iskuissa New York sai pahasti siipeensä, ja bändin linjakkain albumi To The Five Boroughs -albumi (2004) onkin eräänlainen kunnianosoitus yhtyeen kotikaupungille. Levyn kannessa kaksoistornit ovat yhä pystyssä, mutta levy ei ole synkkä tai vihainen: ”It takes time to build, you gots to chill.” Elämän ohjenuoraksi käyvä Hey Fuck You tiivistää kaiken: ”Jos et tykkää siitä niin hei, suksi kuuseen.” Albumi on riemastuttava, vaikka tyylillisesti se painottuukin pelkkään hiphopiin. Seuraavaksi yhtye teki jälleen jotakin erilaista.
Odotukset The Mix-Up -levyä (2007) kohtaan olivat valtavat: mitä herkkua olisikaan kokonainen levyllinen koplan takaa-ajofunkia ja muhevia instrumetaaligrooveja! Koko levyn ollessa samantyyppistä kamaa jäi Beastie Boysin tuotannossa ihastuttavin ominaisuus puuttumaan – yllätyksellisen mixtape-aspektin puute jätti Mix-Upista harmillisen valjun maun. Toki muikeasti funkkaavaan materiaalin äärellä viihtyy, mutta se on kuin pari Aglio e Olio -punk-ep:lle: ihan hauska kuriositeetti.
Adam Yauchin saama syöpädiagnoosi ja -hoidot antoivat odottaa Hot Sauce Committee -levyä (2011). Jo 2009 julkaistu, Nasin feattaama Too Many Rappers -kappale piti kiinnostuksen korkealla. Julkaisu venyi, mutta onneksi Part Two -lisämääreellä nimetty reipashenkinen albumi lopulta ilmestyi. Beastie Boysin viimeiseksi jäänyt levy on erittäin vahva ja viriili kokonaisuus, jolla Beastie Boys on omimmillaan. Se on hauska, viihdyttävä, mukaansatempaava ja tietenkin poikamaisen eklektinen. Mukana on myös punkia.
Adam Yauch kuoli imusolmukesyöpään 2012, ja samalla Beastie Boysin tarina bändinä päättyi. Horowitz ja Diamond kirjasivat yhtyeen uran erinomaiseen Beastie Boys Book -kirjaan (2018). Se on myös äänikirjana loistava, samoin kuin Spike Jonzen ohjaama dokumentti Beastie Boys Story (2020). Leimallisesti poukkoileva viihdyttävyys, kekseliäisyys ja rentous oli luontevasti läsnä myös näissä jälkisanoissa.
Teksti: Kimmo K. Koskinen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/23.
