Ensi viikolla jäähyväiskiertueellaan Suomen debyyttinsä minikiertueen merkeissä soittava Richmond Fontaine on yksi vaihtoehtokantrin tuntemattomimmista suuruuksista. Yhtye, joka tuntuu toistavan American Music Clubin kohtalon siinä mielessä, että sukupolvensa hienoin tekstittäjä jää suuren yleisön tietämättömiin.
Nyt on viimeinen mahdollisuus korjata tilanne, ja antaa Willy Vlautinin – miehen, jota Mojo-lehti taannoin kutsui yhdeksi Yhdysvaltojen näkemyksellisimmistä sanojen ja musiikin parissa työskentelevistä taiteilijoista – äänen kuulua.
Teksti: Jean Ramsay
Rockmusiikin pimeillä sivukujilla operoi ajoittain ihmisiä, joiden pitäisi olla kotona kirjoittamassa kirjaa. Willy Vlautin on yksi heistä.
Puhelin soi kuitenkin tyhjässä asunnossa. Kukaan ei ole kotona.
Lasken luurin. Haen jääkaapista kylmän oluen. Yritän hetken päästä uudestaan.
”Haloo?”, kysyy hengästynyt, rätisevä ääni. ”Joo, et soittanut väärällä hetkellä, se on vain tuo naapurini… Jäin suustani kiinni… Se ei ole sinun vikasi!”
Tuohon virkkeeseen tiivistyy jotain olennaista Willy Vlautinista. Kaveri myöhästyy sovitusta puhelinhaastattelusta vain koska naapurilla on jotain asiaa, ja vakuuttelee sitten haastattelijalle ettei se ole haastattelijan syy.
Vlautinilla on aina hetki antaa, oli viisi minuuttia sitten, on ollut jo parikymmenen vuoden ajan. Hänen laulunsa ovat täynnä hahmoja, joiden tarinaa kukaan muu ei ole vaivautunut kuuntelemaan. Välillä tuntuu, että Vlautin ei osaa ohittaa koditonta tai elämän murjomaa hahmoa antamatta tämän hiipiä ihonsa alle.
”Koin, että olin tälle yhtyeelle vielä yhden levyn velkaa. Richmond Fontaine on ollut valtava osa meidän kaikkien elämää kahdenkymmenen vuoden ajan, ja tunnen jossain määrin olevani vastuussa näistä hahmoista jotka olen luonut. Mielestäni ne ansaitsivat vielä yhden mahdollisuuden.”
Vielä yksi mahdollisuus, tosiaan. Tuttu käsite Richmond Fontainen maailmassa. Vlautinin lauluja asuttavat lukemattomat maan hiljaiset, päähänpotkitut ja kovaonniset, joilta on mennyt työpaikka alta ja parisuhde siinä sivussa. Tai siis jos ovat onnekkaita. Vielä pahemmassa kiirastulessa tuntuvat olevan merkityksettömissä ja kuluttavissa työpaikoissa itseään loppuun kuluttavat ihmispolot, joilla ei ole ulospääsyä omista umpikujistaan.
”Vlautinin maailmassa ulospääsyn tarjoaa usein sattumanvarainen ja odottamaton väkivalta, tai alkoholi ja huumeet.”
Vlautinia on verrattu John Steinbeckiin ja Raymond Carveriin, ja tietenkin myös positionsa vuoksi siihen ilmeisimpään, eli Bruce Springsteeniin.
”Minulla on voimakas työväenluokka-tausta, ja olen suurimman osan aikuisesta elämästäni tehnyt elääkseni erilaisia hanttihommia. Olen aina kirjoittanut työväenluokasta, ja viime aikoina juuri nämä ihmiset on ajettu entistä ahtaammalle. Näiden laulujen maailma on kolkko, mutta se on vain peilauma todellisuudesta jossa me elämme.”
Vlautinin maailmassa ulospääsyn tarjoaa usein sattumanvarainen ja odottamaton väkivalta, tai alkoholi ja huumeet. Toki sillä erotuksella, että Vlautin näyttää etteivät nekään ole lopullinen vapautus, vaan kummastakin jää haamuja, meihin itseeemme ja maailmaan jossa elämme.
Menneisyys
Jos vuonna 1995 perustetun Richmond Fontainen uraa tarkastelee aikakausittain, voi sen jakaa kolmeen osaan: punk, ydintrilogia ja loppupään mäkistartti-levyt (joilla yhtye yrittää löytää itsensä Fitzgeraldin horroksen jälkeen). Juuri ilmestynyt You Can’t Go Back If There’s Nothing To Go Back To jää yhtyeen viimeiseksi.
Alkukauden levyt – Safety (1995), Miles From (1997) ja Lost Son (1999) – ovat kiivan tahtinsa ja kirkasotsaisen idealisminsa kautta paljon velkaa punkille, Vlautinille niin rakkaalle Hüsker Dülle ja The Replacementsille. Jo näillä levyillä Vlautinin yhteiskunnallisesti valveutunut kynä on terässään, mitä nyt sanoituksia kuulee surisevien kitaroiden alta. Tuottajana levyillä on Larry Crane, Elliott Smith -yhteyksistä tuttu mies. Kiertuetovereina yhtyeellä on sellaisia pieniä suuria nimiä kuin Grand Champeen ja Slobberbone, joka antaa melko tarkan referenssin soundista.
Winnemucca (2002), Post to Wire (2003) ja The Fitzgerald (2005) muodostavat ydin-trilogian, jonka varassa yhtyeen maine lepää. Post To Wire on läpilyöntilevy, jonka nosteessa yhtye soittaa ensimmäiset Euroopan keikkansa, lämpäten American Music Clubia Lontoon Royal Festival Hallissa vuonna 2004 (ja soittaen pääbändin miltei lavalta, voin yleisössä olleena sanoa).
Brittiläinen americanaa suosiva lehti Uncut nostaa Fontainen ja Vlautinin esiin, mutta yhtye ampuu itseään nilkkaan tekemän kaurismäkeläiselläkin mittarilla staattisen ja masentuneen akustisen levyn The Fitzgerald, jonka Vlautin kirjoittaa samannimisessä hotellissa Las Vegasissa. Sanomattakin lienee selvää, että kyseessä on käytännössä juoppojen yömajaksi luisunut nuhjuinen läävä.
Vlautin tekee yhtyeelleen Fitzgeraldilla aika pitkälle saman minkä Nick Cave Bad Seedsille The Boatman’s Callilla: kovassa vireessä oleva bändi joutuu himmailemaan ja istumaan käsiensä päällä. Hyvistä arvosteluista huolimatta levy on liian monokromaattinen ja harmaa nostaakseen yhtyeen suuren yleisön tietouteen.
Thirteen Cities (2007) levytetään jälleen kahden edellislevyn tapaan Calexicon luottotuottaja JD Fosterin kanssa, mutta ei Jackpot-studiolla RF:n kotikaupungissa Portlandissa, vaan Fosterin legendaarisella Wavelabilla Arizonan Tucsonissa, ja tällä kertaa se kuuluu – toisin kuin Fitzgeraldilla. Levyn soundi on rikas, ja kolmeatoista rajaseudun kaupunkia seuraava dramaattinen kehys saa tukea teemaan sopivista musiikillisista värityksistä, kuten mariachi-torvista.
Levy on monella tapaa RF:n lähestyttävin: poissa on vielä Post to Wirella soundia vielä myrkyttänyt punkin karsta, ja yhtyeen ruumissa virtaa verta aivan eri tavalla kuin Fitzgeraldilla. Se mikä ääripäissä menetetään, se voitetaan keskivartalolihavuudessa: levy on hieman tylsä.
”Meidän piti tehdä se levy, vaikka arvasimme miten sen kanssa käy.”
Winnemuccan aikoinaan tuottaneen John Askew’n (tuottanut kaikki levyt sen jälkeen, myös uusimman) kanssa tehty We Used to Think The Highway Sounded Like A River (2009) taas on paluu yhtyeen ydinosaamisalueelle, vihdoin täysverinen manttelinperijä Post To Wirelle. Tosin se tulee hieman liian myöhään: momentum ja massojen huomio on mennyt.
”Sitten me teimme sen riskilevyn”, aloittaa Vlautin pahanenteisesti.
”Riskilevy” on sisäsiisti ilmaisu The High Countrylle (2011), Fitzgeraldin ohella RF:n pahimmalle kaupalliselle itsemurhalle. Levy on spiidinhuuruinen ja painajaismainen äänikollaasi-kuunnelma Luoteisrannikon ikimetsissä sekoilevista metsureista, heidän vaimoistaan ja tyttöystävistään, huumediilereistään ja kapakanpitäjistään. The Chainsaw Sea -nimisen baarin ympärillä pyörivällä porukalla kaikki tuntuu menevän päin helvettiä, ja levy on lohduton kudelma teiniraskauksia ja väkivaltaa, epäselviä kuolemia ja katoamisia.
”Se vaan tuntui oikealta… tai siis meidän piti tehdä se levy, vaikka arvasimme miten sen kanssa käy”, Vlautin summaa.
Pakon ymmärtää hyvin, sillä jo Post to Wiresta saakka RF:n levyille oli pesiytynyt eräänlainen kokonaistaideteoksen tuntu. Vlautin tuntui selvästi levy levyltä pyörittävän aina eheämpää ja eheämpää kokonaisuutta per levy, ja tässä mielessä High Country on looginen jatkumo.
Ymmärrettävää myös sikäli, että näinä vuosina Vlautinista kuoriutui paljon kiitosta saanut kirjailija, jonka neljä romaania ovat monelta kohdin osa RF:n maailmaa: toisen romaanin Northline (2008) päähenkilö on Allison Johnson, jonka mukaan nimetty laulu taas löytyy Post to Wirelta.
Nykyhetki
”Sitten Dave ilmoitti lähtevänsä ja muuttavansa perheensä kanssa Tanskaan. Se pysäytti meidät”, Vlautin sanoo huokaisten.
Dave tarkoittaa Dave Hardingia, yhtyeen basistia, ja Vlautinin ohella ainoaa perustajajajäsentä (Suomen kiertueella mukana oleva kitaristi Dan Eccles tuli mukaan Thirteen Citiesillä ja rumpali Sean Oldham Fitzgeraldilla). Harding oli pitkälti RF:n salainen ase, hieman R.E.M:in Mike Millsin kaltainen ilmiömäinen basisti, jonka melodiset ja jyräävät bassolinjat ovat olennainen osa yhtyeen alkuaikojen rockimpaa soundia.
Tällä viimeisellä levyllä bassoa soittaa Freddy Trujillo.
”Joo, ihastuin hänen soittoonsa Delinesissä, ja kun Daven tilalle piti keksiä joku, niin hän tuli heti mieleen. Kuten sanot, hän on aivan eri tyylinen soittaja, pikemminkin kai klassinen soul-basisti, mutta pidän kovasti siitä mitä hän tuo näihin kappaleisiin”, Vlautin summaa.
Tosiaan, The Delines, Vlautinin ”toinen bändi”, vuonna 2014 debyyttinsä Colfax julkaissut vaihtoehtonimien ”superbändi”, jonka riveissä on Vlautinin ja Sean Oldhamin lisäksi jäseniä The Decemberistsistä (Jenny Conlee-Drizos) ja The Damnationsista (Amy Boone).
Monessa mielessä emobändin soundi löytyy helpostikin uuden bändin paletista, mutta oman lisänsä tuo laulaja Amy Boonen sukupuoli: Vlautin kirjoittaa ensimmäistä kertaa tietoisesti tekstejä naisen laulettavaksi.
”Mihin minä itseäni pääsisin pakoon? Samoja ongelmia ne ihmiset niissä kappaleissa kohtaavat kuin Fontainenkin biiseissä, mutta on siinä joku tietty ero. Kenties olen vapautuneempi, enkä niin tietoinen jostain yhtyeen perinteestä tai soundimaailmasta. Sitä voi maalata itsensä nurkkaan noin, kylläkin”, Vlautin pohtii.
”Ja siitä seuraa, etten olisi voinut kirjoittaa Fontainelle sellaista kappaletta kuin Oil Rigs at Night, jota pidän yhtenä parhaista kappaleistani. Joku hienoisesti muuttunut tulokulma, joku juttu siinä on.”
Delines tuntuu inspiroivan Vlautinia enemmän kuin Richmond Fontaine.
”Joo, toinen levy on periaatteessa valmiina, alamme tekemään sitä pian. Olen siitä kieltämättä innoissani. Amylle on mahtava kirjoittaa, pidän paljon hänen äänestää ja hahmostaan.”
”Mutta en silti lähtisi vertaamaan bändejä liikaa. Fontaine on 20 vuotta vanha bämdi, jonka kanssa saimme kokea hienoja asioita, ja joka sanoi sanottavansa ja tuli loogiseen päätökseensä. Delines taas on yhden levyn tehnyt yhtye, jolla kaikki tuo on vielä edessään. Ei noitä voi siinä mielessä verrata”, Vlautin summaa.
Monissa arvosteluissa on noussut esiin ajatus, että äsken ilmestynyt You Can’t Go Back If There’s Nothing To Go Back To on jonkunlainen summaus kaikista eri Richmond Fontainen uran vaiheista.
”On siinä sitäkin. Tais siis tietoisesti kirjoitin sinne tuttuja tai tutun oloisia hahmoja, jotka musiikkiamme tuntevat ihmiset voivat tunnistaa. Halusin antaa näille hahmoille vielä yhden puheenvuoron, yhden mahdollisuuden kävellä näkökentän poikki”, Vlautin avaa.
Mitää Hollywood-loppua ei kuitenkaan ole tiedossa. Esimerkiksi nimibiisissä seikkailee hahmo, joka tuntuu olevan toisinto Post to Wiren kovaonnisesta Walterista.
”Joo, tuttu tyyppi. Noita on nähty. Häipyvät jonnekin ja palaavat olettaen että kaikki on pysynyt samana, ja pettyvät sitten”, Vlautin jatkaa. ”Kuten sanon sen laulussa, ’jos lähdet jostain niin jotain myös lähtee sinusta’. Se toimii kahteen suuntaan, tiedätkö? Ei ole realistista odottaa että jos itse rikot jotain, niin se odottaisi sinua parantuakseen. Asiat menevät eteenpäin ja ihmiset niiden mukana. Siitä levyn nimikin kertoo”, Vlautin summaa.
Kuulostaa tutulta. Hieman kuin Richmond Fontainen tarina?
”Joo. Hieman. Eikun siis ihan täysin. Kyllä minä sitä siinä myös ajattelin. Tosin ei tämä mikää erolevy ole, en minä mitään tilitä. Tämmöistä elämä vaan on, joskus asia joita olet pitänyt elämäsi tärkeimpinä päättyvät, eikä siinäkään ole mitään pahaa. Se on ihan luonnnollista”, Vlautin vastaa.
Yksi uuden levyn keskeisitä teemoista tunuukin olevan ajan kuluminen, vuosien vieriminen.
Levyn kenties hienoin kappale löytyy aivan lopusta. A Night in The City on koristelematon kuvaus kahden duunarin perjantai-illasta, joka kuljettaa sisällään mustaa ja valkoista hyvin vlautinmaiseen tyyliin.
Kertoja lähtee kaverinsa kanssa juhlimaan strippibaariin, mutta havahtuu siellä siihen, että tytöt ovat liian nuoria. ”Kuka minä olen? / Olen keski-ikäinen mies / olen se jota ne vihaavat”, kertoja miettii ja jättää kaverinsa baariin ja lähtee pois. Hän ei kuitenkaan kykene menemään kotiin, joten ostaa pullon viinaa, juo sen, oksentaa auton taakse ja nukkuu seinää vasten, syö aamiaisen Annie’s Donuts’issa ja ehtii töihin ajoissa.
Jotenkin oleellista tässä hahmossa on se, että hän ehtii töihin ajoissa.
”Joo, se on kunnollinen kaveri. Sillä menee vaan tosi heikosti, eikä se tiedä miten parantaa omaa tilanettaan”, Vlautin pohtii hiljaa.
Töissä arki tuijottaa peilistä.
”Onko tässä kaikki mitä elämällä on annetavana? Työ, joka ei merkitse mitään? / Nainen, joka nukkuu vieressäsi, muttei ole sinun alkuunkaan? / Yhden illan kapina, joka on lopulta vain pitkästyttävää / kuin paino nilkassasi jota raahaat ympäriinsä / mutta joka ei ole tarpeeksi painava vetääkseen sinua pinnan alle”, Vlautin laulaa, nujerrettuna.
Mutta sitten, toivon kipinä.
”But I remember in the back / of a bar called the Blue Sea / My wife sitting on my lap whispering / ’you and me, only you and me’…”, Vlautin lisää.
Tuttu klangi, jonka takaa toinen ääni erottuu. ”But I remember us riding in you brother’s car…”, menevät sanat. Ääni on Bruce Springsteenin, kappale on ikoninen The River.
Ajan rinnalle tulee muisti.
Muisti, ja muistot, on se kaikuluotain, jolla unohduksen syvänteitä voidaan mitata.
”Joo, se on muistelua ja nostalgiaa, mutta ainakin sillä kaverilla on se, edes se. Se juttu ja muisto on toivo ja kipinä, jonkulainen asia johon uskoa. Ei ole minun tais sinun paikkasi sanoa onko se säälittävää vai kaunista, sillä emme tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja se on sen pointti.”
”Tuollaista ihmiselämä on. Me pidämme kiinni pienistä merkityksellisistä asioista ja saamme niistä voimaa jaksaa. Se on mielestäni kaunis asia”, Vlautin summaa kappaleen.
TEKSTI: JEAN RAMSAY
Richmond Fontaine Suomessa 5.-7.4.2016
5.4. Korjaamon vintti, Helsinki
6.4. Telakka, Tampere
7.4. Gong, Turku (+ mahdollisesti päivällä instore-keikka 8Raita-levykaupassa)