Rinneradion keulilla yli kolmekymmentä vuotta sitten näyttämölle astunut säveltäjä, improvisoija ja äänisuunnittelija Tapani Rinne (s. 1962) on ehtinyt paljon. Puupuhallinekspertin tärkeimpiin työpareihin kuuluu joikaaja Wimme Saari, joka esiteltiin yleisölle yhtyeen toisella albumilla. Sen jälkeen kaksikko on tehnyt Wimmelle kuusi levyä. Rinneradion diskografia kattaa kaksikymmentä albumia tai ep:tä.
Rinteen ensimmäiset soololevyt syntyivät kuvan ja kehollisuuden taitajien kanssa toteutetuista projekteista. Insider koottiin tv-jännärisarjan musiikista (1999), Nectic koreografi Susanna Leinosen tilaustöistä kolme vuotta myöhemmin. Marginaalista muistetaan Suburban Saxin performanssit, joilla Rinne ja saksofonistisäveltäjä Jimi Tenor herättivät huomiota muun muassa metroasemilla. Tuoreimmat ison mittakaavan erikoishankkeet kehkeytyivät lyömäsoittaja Teho Majamäen aloitteesta.
Kaksikko tallensi improvisointiaan pyhäköissä ja luolissa Intiassa, Kehärataa varten louhitussa tunnelissa Vantaalla ja Nightwishin entisessä treenikämpässä Kiteellä. Inside The Temple (2012), Under The Ground (2015) ja On The Border (2022) todistavat, että äänityspaikan akustisilla ominaisuuksilla voi joskus olla elimellinen rooli elämyksen osatekijänä.
Oman äänen hiominen terästyy asetelmissa, jotka voi luokitella sooloiksi, vaikka niissä häärii toinenkin tekijä. Rinteen uusimmat adjutantit ovat muusikko–tuottaja Juha Mäki-Patola ja tuottaja–dj Aleksi Myllykoski. Pitkäaikaisin avainkumppani on miksaaja–masteroija Pauli Saastamoinen.
Koska ja kuinka musiikki ensi kerran kosketti sinua?
– Lapsuudesta muistan merkkipäivien Sä kasvoit neito kaunoiset ja virret. Ne ovat minun bluesiani. Musiikki oli kotona luonteva osa elämää, ja äiti lauloi mielellään. Soittajia perheessä ei ollut, mutta neljästä sisaruksestani peräti kolme on työllistynyt visuaalisten taiteiden pariin.
– Varhaisin tietoinen musiikin kokemus tuli kotiin hankittujen stereoiden kautta. Hetki oli vallankumouksellinen. Vaatimaton Philipsin paketti aiheutti matkaradion kuuntelun jälkeen aidon wau!-efektin. Kajareista tulviva ääni lumosi minut. Ekat itse ostetut levyt olivat jotain California Poppy Pickersiä. Teini-iän varhaiset livemusiikkielämykset valikoituivat yhtä sattumanvaraisesti ja kritiikittömästi, kun kävin Swinging Blue Jeansin, Hullu-Jussin ja Sleepy Sleepersin keikoilla. Soundi kiinnosti enemmän kuin sisältö, ja elävän musiikin äärellä viehätyin tosissani volyymista. Siinä oli jotain taikaa.
Oliko klarinetti ensimmäinen instrumenttisi?
– Jos ei lasketa nokkahuilua, jonka soittamisen aloitin seitsemän vanhana. Tunneille tuli samaan aikaan samasta koulusta vuotta vanhempi Jari Perkiömäki. Jatkoimme Porin musiikkiopistossa klarinetilla, vaikka klassinen musiikki ei tehnyt minuun vaikutusta. Olin vain kiltti poika, joka harrasti musiikkia. Soittamiseen soveltuvia lahjoja kai löytyi, koska sitä tuli jatkettua.
Miten jazz tuli elämääsi?
– Länsi-Porin koulun musiikinopettaja Tapani Kontula, yksi Pori Jazzin perustajista, pisti pystyyn Little Big Band -nimisen kokoonpanon ja hommasi koululle instrumentteja. Jari ehti napata alttosaksofonin ja minulle jäi vanha tenorin lousku. Hän hiffasi pian, mistä jazzissa on kyse, aloitti ahkeran harjoittelun ja kehittyi jättiaskelin. Kun vanhemmat huomasivat, että olen tosissani, he tekivät ison satsauksen ja hankkivat minulle uuden Selmerin tenorin. Kalliilla ammattitason soittimella oli upea jatkaa. Tunsin silti enemmän vetoa rockympyröihin kuin dixielandiin ja hakeuduin paikallisiin bändeihin. Niissä kuvioissa tutustuin muun muassa Pekka ja Seppo Tyniin.
Olit viidentoista, kun näit Weather Reportin keikalla.
– Pori Big Band järjesti yhdenlaisen opintomatkan Kulttuuritalolle Helsinkiin. Illasta tuli käänteentekevä. Joe Zawinulin ja Wayne Shorterin maagiset biisit ja reippaalla äänenpaineella annosteltu sävykäs bändisoundi jättivät valtavan jäljen. Kraftwerk potkaisi lähes yhtä lujaa samassa paikassa 1991. Kultsan sali oli optimikokoinen molemmille.
– Weather Report oli ensimmäinen jazzbändi, josta innostuin. Kun Rinneradiolla oli 1988 eka keikka Pori Jazzissa, seurasivat Zawinul Syndicaten komppijätkät (basisti Gerald Veasley, rumpali Cornell Rochester ja lyömäsoittaja Darryl Munyungo Jackson) Kirjurinluodon lavan sivusta touhua silmä kovana.
Mikä sai pyrkimään Sibelius-Akatemiaan?
– Se oli ihan ammattiin tähtäävä päätös. Halusin jatkaa musaopintoja ja ennen kaikkea lähteä Porista. Varsinaista varasuunnitelmaa ei ollut, mutta ehdin vastata ilmoitukseen, jossa sirkusorkesteri etsi muusikkoa. Soittotaidon ohella edellytettiin kykyä tulla toimeen eläinten kanssa.
– Pääsin ekalla yrittämällä Sibiksen solistiselle linjalle ja muutin yo-kirjoitusten jälkeen Helsinkiin. Pari vuotta myöhemmin Akatemialle perustettiin jazzosasto, jonka luennoille myös osallistuin. Lopetin opinnot 24-vuotiaana, kun kalenteri alkoi täyttyä sessiohommista, joista sai ihan hyvää liksaa.
Tyydyttikö palkkasoittajan arki kunnianhimoasi?
– Eihän se vaatinut mitään taiteellista näkemystä. Keikkojen klaaraaminen riitti, studioissa tuli onnistumisia ja yleisöt tykkäsivät. Jotkin Bullworkersin vedot Kappelissa menivät oikein hyvin.
– Soitin laveasti eri yhteyksissä: tänään Ravelin Boleron pariin konserttisaliin, huomenna Maukka Perusjätkän tai Kojon kanssa studioon ja ylihuomenna UMOn kanssa klubikeikalle. Yleismuusikkouteen liittyivät myös opetustyöt. Se oli aika lyhyt periodi, yhdeksäntoista vanhasta ehkä kahdeksan vuotta eteenpäin. Sitten päätin keskittyä omiin juttuihini. Freelancerin hommat hiipuivat, kun aloin vastailla kyselyihin kieltävästi.
Päätöstä varmasti vahvisti, että olit päässyt mukaan albumille nimeltä Lumi (1986), joka ylennettiin pian modernin eurooppalaisen jazzin klassikoksi. Miltä Edward Vesala Sound & Fury näytti noviisimuusikon silmin?
– Työpajat Kyläsaaren tehtaalla vetivät puoleensa. Koska olin jo osallistunut Esa ”Nätsi” Rosvallin musiikki- ja sirkusleireille Tuiskulassa, tuntui Eetunkin suosima kollektiivina toimiminen tutulta. Vesalan merkitys uralleni oli ratkaiseva. Olin kahdenkymmenenkuuden, kun hän esitteli konseptinsa.
– Ympärilleni kasattaisiin bändi nimeltä Rinneradio. Eetu julkaisisi oman yhtiönsä kautta saman nimisen levyn, jonka sisällöstä hän vastaisi vaimonsa Iro Haarlan kanssa. Olin tehnyt biisejä teini-iästä saakka ja sain ujutettua mukaan Ula-nimisen sävellykseni. Eetu puhui projektista ”rokkilevynä”, ja vapaamuotoinen rockin ja jazzin hybridi siitä tulikin.
Suunniteltiinko kollaboraatio alun perin määräaikaiseksi?
– En osaa ottaa kantaa Vesalan puolesta, mutta itseäni Rinneradion (1988) teko kannusti siinä määrin, että erosin Sound & Furysta. Musiikillisesti menin heti Dance & Visionsin (1990) myötä eri suuntaan. Olin kiinnostunut teknosta ja biiteistä, Vesala jatkoi vellovalta rubatopohjalta. Jonkin aikaa kului ilman yhteydenpitoa, mutta pikkuhiljaa lähennyimme ja hän kävi vierailemassa muutamalla Rinneradion keikallakin. Ihailin Eetun asennetta ja ammennan yhä hänen muistostaan ja spiritistään.
Vesala kätilöi vähän ennen Rinneradiota samalla sapluunalla Raoul Björkenheimin debyytin. Soitat Krakataun Ritualilla (1988), hän puolestaan Rinneradiolla.
– Ritualiin osallistuminen kävi luontevasti, koska olimme tuttuja Sound & Furysta. Raoul pettyi, kun en jatkanut Krakataussa. Nuorena näkemysten ilmaiseminen ei aina sujunut fiksusti, mutta kyse ei ollut siitä, etten tahtoisi soittaa Raoulin musaa. Vaan siitä, että halusin keskittyä Rinneradioon. Asiat sovittiin myöhemmin, ja kartoittelimme juuri Ritualin uudelleenjulkaisun merkeissä mahdollisuuksia yhteistyöhön.
Millaisen muistijäljen Vesala jätti ja koska tapasit hänet viimeisen kerran?
– Hän kuuluu vaikuttavuudessa ja ehdottomuudessa samaan sarjaan kuin Jouko Turkka, voimakkaita ja ristiriitaisia hahmoja. Oli surullista, miten monet sillat Eetu poltti ja miten ahtaalle hän itsensä ajoi. Mutta jopa traagisemmalta tuntuu, että hän taisi alamäen alkaessa hyvin tajuta, mihin päin suunta on. Tapasimme kolme päivää ennen hänen kuolemaansa joulukuussa 1999. Teemu Korpipää äänitti meitä Eetun vanhassa kyläkoulussa Yläneellä. Tallenteet julkaistiin Rinneradion On-albumilla 2007.
Rinneradion evoluutio kulki käsi kädessä hiphopin ja drum & bassin kehityksen kanssa jo ennen kuin konepohjien ja improvisaation yhdistämisestä tuli maailmalla trendikästä.
– Tommi Lindell ja Kimmo Kajasto tekivät Rinneradiossa pioneerityötä looppien sekä samplerien parissa, Wimmen joikaamisesta tuli varhain tärkeä solistinen elementti sopraanofonin rinnalle ja Iiro Rantala nosti häikäisevällä pianon soitollaan Dior In Nera -eepeen (1993) uudelle tasolle. Ambient-vaikutteet korostuivat asteittain.
Alkuaikojen kokeilut ja omintakeinen soundi kulminoituivat vuoden 1996 huippusuosittuun Rokiin. Olitteko silloin sekä valta- että vastavirrassa?
– Ainakin oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Levy vei tanssillisuuden niin pitkälle kuin meidän puitteissamme oli mahdollista juuri kun instrumentaalinen klubimusa sai huomiota. Teknojazzin silloinen asema vertautuu progen kulta-aikaan 70-luvulla.
Mika Vainion ”simultaanitulkkaama” Pfft (1997) oli merkittävä etappi.
– Levy-yhtiöpomoni Tapio Korjus jaksaa muistutella kieli poskessa, ettei levy tuo siihen sijoitettua pääomaa ikinä takaisin. Koimme kuitenkin tärkeäksi julkaista dokumentin Helsingin Vanhalla järjestetystä keikasta, josta Mika miksasi livenä oman näkemyksensä ison salin viereiseen huoneeseen. Mikan kanssa ei ehditty muuta, mutta Pan Sonicin Ilpo Väisänen on mukana Wimmen kanssa 2017 tekemälläni Humanilla.
Miksi hajotit Rinneradion, tärkeimmän välineesi, pian Rokin jälkeen?
– Meille tuli henkilökitkaa, mutta pääosin se oli minun idealismiani. Ja opportunistisesti ajatellen totta kai vikatikki. Vierastin sitä, kuinka yleisö alkoi hurrata heti tutun konebassoriffin ensi sekunneilla. Kollektiivinen hurmos tuntui yllätyksellisyyttä korostavaan jazztaustaan peilaten feikiltä, vaikka juuri siihenhän kaupallisen musan tekijät pyrkivät. En ole ehdoin tahdoin vastarannan kiiski enkä todellakaan rinnasta itseäni Miles Davisiin – ja mittakaava on ihan toinen – mutta ymmärrän halua tulla suosituksi nimenomaan omilla ehdoilla.
– Jatkoin pian uusitulla kokoonpanolla edeten myöhemmin Tuomas Norvion ja Juuso Hannukaisen kanssa monitaiteelliseen suuntaan. Pääsin vihdoin tekemään juttuja myös sirkusympyröissä! Konsta ”Muffler” Mikkonen vei Starrkilla (2012) Rinneradion syvälle synkkään, armottomaan ja massiiviseen soundiin, joka oli alkanut viehättää. Parhaillaan liikutaan ambientimmissa maisemissa, ja syksyllä ilmestyvää Balladiumia on jo pohjusteltu sinkuilla Photon ja Births Today.
Onko uusin yhteistyökumppanisi Aleksi Myllykoski tätä nykyä Rinneradion jäsen?
– Hän vastaa liveympäristössä koneista, ja keikkakattauksen täydentävät Juuson lyömäsoittimet. Aleksi on dj ja tuottaja, joka julkaisee soolotuotantoani omalla levymerkillään. Siinä kehyksessä keskityn bassoklarinetin äänellisten ulottuvuuksien ja efektoinnin tutkimiseen. Niihin sointiväreihin ja äänenpaineeseen kaikki tuntuu palaavan.
Jatkuuko vuonna 2017 salanimellä TR alkanut hanke Janjin kanssa?
– Teimme silloin viisi träkkiä, joista isoimmaksi kohosi Milky Way Stars. EDM:n alkuhuumassa myös instrumentaalinen kama meni läpi, ja latausmäärät pelkästään Spotifyssa kohosivat älyttömiksi. Tällä hetkellä lukema näyttää olevan kuusi miljoonaa. Julkaisimme biisin ilman välikäsiä ja jaamme tilin 50–50, joten tiedän että puolet miljoonan toiston tuotosta on pyöreästi 500 euroa. Klikkauksia pitäisi toisin sanoen tulla kunnolla, jotta striimaamalla pääsisi oikeille tienesteille.
Vieläkö Vellu Maurolan kanssa 2002 perustettu Slowhill on voimissaan?
– Meillä oli viime viikolla pitkästä aikaa keikka yhden yksityispankkiirin lapsen häissä Savoyssa. Slowhill on esiintynyt julkisesti vain pari kertaa, mutta B2B-juttuja ja yksityistilaisuuksia on riittänyt. Tuorein julkaisu on graffititaiteilija EGS:n kanssa tehty One Sax, Two Turntables & Three Letters kahden vuoden takaa.
– Slowhillin jutut tulevat suorien kontaktien kautta, emme ole minkään ohjelmatoimiston listoilla. Aikoinaan firmakeikkoja riitti, mutta ”easy money” -vetojen määrä kääntyi laskuun jo ennen koronaa. En ole haikaillut niiden perään, ja tein hiljan periaatepäätöksen, etten enää tyrkytä itseäni mihinkään. Olen 61-vuotias ja aloin nauttia taiteilijaeläkettä vuoden alusta.
Miten suhtaudut mainosmusiikin tekoon?
– Se on lähtökohtaisesti bisnestä ja työtä, ei taidetta. Keikkaan verrattuna hukka-aikaa kertyy minimaalisesti, koska jinglet syntyvät omassa studiossa ja valmis musa siirtyy nykyään tilaajalle emailitse. Otan kyllä vastaan toimeksiantoja, jos aikaa liikenee eivätkä tilaajan arvot sodi omiani vastaan.
– Sain hiljan mainostoimistosta puhelun, jossa toivottiin Juhla Mokan tv-kampanjaan siitä tuiki tutusta melodiasta ”Rinneradio meets Vangelis” -henkistä tulkintaa. Noin tarkasti speksattuun projektiin oli helppo lähteä, eikä Paulig kai ole eettisesti arveluttava. Rekrytoin Tumpin kaverikseni ja hoidimme homman. Teostothan menevät Lasse Mårtensonin perikunnalle, mutta sama se. Ihan ensimmäiseen mainoksen pyydettiin kuulemma aikoinaan Myrskyluodon Maijaa, mutta hän sävelsi mieluummin uuden teeman.
Onko studiomuusikkous taakse jäänyttä elämää vai vieläkö sinut saa mukaan sessioon?
– Saa kyllä. Hyvistä jutuista on vaikea kieltäytyä, kunhan ne mahtuvat aikatauluun. Viimeksi kävin Risto Hemmin kutsumana Finnvoxilla. Päivän sana oli Dolby Atmos, joten hän äänitti bassoklarinettiani seitsemällä mikillä. Immersiivisyys on kehittynyt 5.1-kotiteatteriajoista huimasti, ja uuteen formaattiin tehdyt miksaukset saadaan ihan perusluureissakin kuulostamaan häkellyttävän kolmiulotteisilta.
Soittajapersoonan avantgardistinen puoli pääsi juuri esiin synnyinseudullasi, kun esiinnyit niin ikään Porista lähtöisin olevan äänivisionääri Mika Rintalan kanssa. Mistä hanke käynnistyi?
– Ahkera ja idearikas sikäläinen kulttuuriorganisaattori Jyrki Laiho oli keksinyt, että me voisimme saada yhdessä aikaan jotain jännittävää ja ainutlaatuista. Mika teki muinoin Rinneradiolle oskillaattorien avulla efektejä, joissa television kuva reagoi ääneen reaaliajassa sykkimällä ja taipumalla.
– Konsertti meni hyvin, ja Mika tallensi sen lisäksi myös valmistavan session kotistudiollaan Nokialla. Nautin lahjakkaiden ja omaäänisten ihmisten kanssa soittamisesta, sillä yhdessä heittäytyminen avartaa aina. Aika harvassa ovat ne princet, jotka osaavat toteuttaa kaikki ideansa omin voimin.
Julkisen kuvan perusteella voisi päätellä, että teknologia näyttelee tärkeää osaa prosessissasi. Sehän ei pidä täysin paikkaansa, vai mitä?
– No ei, olet oikeassa. Musiikin kuuntelijana pärjään stereolla tai jopa monolla. Musiikin tuottajana aloin ottaa tietokoneavusteista äänitystä haltuun vasta kymmenisen vuotta sitten. Musiikin tekijänä ja esittäjänä suosin äänenmuokkauksessa yksittäisiä, joskus hyvinkin alkeellisia pedaaleja ja vanhakantaisia looppereita. Eikä musan teko muutenkaan jää laitteista kiinni. Aina on pärjätty sillä, mitä on ollut käytössä. En osta modernia karkkikauppaideologiaa, jossa kaikki on mahdollista. Jos ei aseteta mitään rajoja, vaihtoehtojen selaamiseen ja päätösten tekoon palaa tolkuttomasti energiaa.
Tapani Rinteen brändi on vahva ja kirkas. Kalskahtaako tällainen lause korvaan negatiivisesti?
– Nuorempana olisi ehkä kalskahtanut, mutta noinhan asiat pitää tässä ajassa paketoida. Jos brändi viittaa sisältä tulevaan uniikkiin osaamiseen ja uskottavuuteen, voin allekirjoittaa luonnehdinnan. Silloin kun jokin asia pitää erikseen brändätä ulkoa käsin, se ei ehkä ole alkuaan kovin kestävä tai innostava. Jotenkin näin tämän koen.
Kuinka summaisit urasi ja siihen liittyvät valinnat näin 35 vuoden päässä esikoislevystäsi?
– Musiikin tekeminen tuntuu edelleen mielekkäältä ja antoisalta tutkimusmatkalta. Niin kauan kuin tekemistä viitoittaa uteliaisuus ja ”leikkiminen”, siinä on järkeä. Musiikkialan raadollisuudessa kytee loppuun palamisen ja kyynistymisen hiillos, mutta ydin eli musiikki kallistaa vaakakupin yhä myönteisen puolelle. Näen taiteen ja tieteen merkityksen sekä ihmisen että ihmisyyden yhtenä kulmakivenä. Joten, eteenpäin!
Teksti: Petri Silas
Haastattelu on julkaistu Soundissa 4/23.