Seattlen hyvän hengen lähettiläät

Laulajansa Layne Staleyn traagisesti menettäneen Alice In Chainsin paluu kuulosti ajatuksena oudolta ja jopa epämiellyttävältä.
Jerry Cantrellin johtama bändi kuitenkin pyyhkii epäilijöillä lattiaa. Black Gives Way To Blue -levy osoittaa, ettei tätä grungelegendaa ole syytä haudata elävältä.

teksti: timo isoaho

Elettiin vuoden 1990 alkusyksyä, kun taivaskanavien rockohjelmia seuratessa ei voinut välttyä seattlelaisten Alice In Chainsin Man In The Boxilta ja Soundgardenin Hands All Overilta. Biisit tekivät vaikutuksen ja kohta pieneen keskisuomalaiseen kaupunkiin saapuikin odotettu postilähetys, jonka sisuksista löytyi edellä mainittujen orkestereiden albumit Facelift ja Louder Than Love. Melvinsin ja Mudhoneyn julkaisujen sekä Nirvanan kuudella sadalla dollarilla työstetyn Bleach-debyytin myötä jo hieman aikaisemmin alkanut tutkimusmatka grungeksi kutsutun musiikkityylin maailmaan käynnistyi toden teolla. Nuhruisiin ruutupaitoihin ja resuisiin partoihin luottaneiden seattlelaismuusikkojen apaattinen välinpitämättömyys tuntui yllättävän lämpimältä tuulahdukselta suomalaisessa alkutalvessa.

Oli myös hämmästyttävää tajuta, että yhtäkkiä maailmassa todellakin oli yksittäinen kaupunki, jonka viemäreiltä tuoksahtavissa treenikämpissä asustelevat bändit onnistuivat julkaisemaan tulevan klassikon toisensa jälkeen. Puukorvakin havaitsi, että Nevermindin, Badmotorfingerin ja Dirtin kaltaiset pitkäsoitot kuulostivat melkeinpä vallankumouksellisilta, vaikka pohjimmiltaan levyt olivatkin vain eräänlaisia Black Sabbathin, Neil Youngin, Sex Pistolsin ja The Beatlesin tuotannon johdannaisia. Tuona kiihkeänä ajanjaksona toimineiden seattlelaisbändien albumeista löytyy kuitenkin jotakin selittämätöntä tunnelmaa, jotakin Poisonin ja muiden isotukkaisten hardrockbändien täydellistä vastakohtaisuutta.

Bändien näköisiä albumeista ei kuitenkaan aina tullut. Esimerkiksi Nirvanan klassinen Nevermind on myynyt miljoonia ja miljoonia MTV:n sekä rockia soittavien radioasemien käyttöön kelpaavan soundimaailman ansiosta, mutta tämä seikka ei enää jälki­käteen ilahduttanut laulajakitaristi Kurt Cobainia. Hänen mielestään levyn miksannut raskaan sarjan mies Andy Wallace (Slayer, The Cult, Faith No More) teki liian siistiä jälkeä: ”Nevermind soundaa melkein enemmän Mötley Crüelta kuin punkrockilta, eikä se ole mikään hyvä juttu.”

Nevermindin ja monen muun levyn jättimäisen menestyksen myötä tapahtui tuttu ilmiö; muusikkoja vaelsi jatkuvana virtana USA:n luoteiskolkkaan, kun joka toinen Seattlen kaduilla kitaran kanssa tallustellut resupekka tuntui nappaavan levytysdiilin. Skene ylikuumeni oman aikansa, kunnes siitä oli jäljellä vain savuava rauniokasa. Tuossa vaiheessa grungen alkuperäisestä ”sanomasta” ei muutenkaan ollut enää mitään jäljellä. Mutta se ei tietenkään ole vaikkapa Alice In Chainsin vika jos suurin osa ihmisistä ei enää tänä päivänä muista Gruntruckia tai 7 Year Bitchiä.

– Ei sitä voi mitenkään kiistää; 80-luvun loppu ja vielä 90-luvun alkukin olivat suurenmoisia aikoja Seattlessa. Niin meille kuin myös suurelle joukolle ystäviämme Nirvanassa, Mudhoneyssa, Soundgardenissa ja niin edelleen. Jälkikäteen ajateltuna se kaupungissa syntynyt joukkovoima tuntuu ihmeelliseltä. Eiväthän kaikki muusikot olleet toistensa parhaita kavereita, mutta jostakin se suurisydäminen yhteishenki silti kumpusi. Ehkä se oli jotakin alitajuista taistelua Seattlen seudun ankeutta vastaan tai myöhäisteinien pahoinvointia modernissa yhteiskunnassa. Meillä oli joka tapauksessa oma porukka, jonka jäsenet diggailivat toistensa tekemisistä vilpittömästi. Muusikot tulivat muiden bändien keikoille kannustavassa hengessä eikä pahansuovasta rokkipoliisi-meiningistä ollut tietoakaan. Tietenkin ajalla on tapana kiillottaa muistoja, mutta tuollaisena minä sen parikymmentä vuotta sitten eletyn periodin muistan. Ne hetket olivat paikoin aivan maagisia – siis hetket ennen miljoonia dollareita, ja rahakasojen tuomaa eriarvoisuutta… No, olisi sitä massia tosin voinut olla hieman enemmän silloin alkuaikoinakin, sillä mehän olimme aina aivan pennittömiä, Alice In Chainsin johtohahmo Jerry Cantrell naurahtaa.

– Mutta miten minä osaisin muuten kuvailla niitä aikoja? Seattlessa oli tuolloin helppo ymmärtää, että jotakin hienoa tulee kohta tapahtumaan. Grungeilmiön maailmanlaajuista mainetta ja miljoonia myytyjä levyjä ei tietenkään voinut aavistaa, mutta ilmassa väreilevässä odotuksessa oli silti jotakin taianomaista. Kaupungissa ja sen lähiseuduilla oli paljon bändejä, paljon todella taitavia ja kiinnostavia bändejä. Eikä kukaan sisäpiiriläinen voinut olla huomaamatta muusikoiden intensiivistä asennetta – millään ei ollut mitään väliä. Paitsi musiikilla.

Cantrell on varmasti joutunut puhumaan grungeen liittyvistä koukeroista enemmän kuin yhdelle miehelle olisi soveliasta, mutta ei hänellä periaatteessa tunnu olevan mitään aihetta vastaan. Mutta se tulee saman tien selväksi, ettei Alice In Chainsiin lätkäisty grunge-leima miellytä häntä suuremmin.

– Levy-yhtiöiden ja median edustajien piti toki keksiä joku yhteinen nimittäjä, jolla seattlelaisia orkestereita saatettiin helpommin kaupitella. Olihan se kätevää lyödä uuden levyn kanteen tarra, jossa orkesterin väitettiin olevan samaa veneessä vaikkapa meidän tai Pearl Jamin kanssa. Ja tässähän se hauska juttu piileekin, sillä eihän esimerkiksi Alice In Chainsilla ja Pearl Jamilla ollut paljoakaan yhteistä. Tai Soundgardenilla ja Nirvanalla. Kaikilla nimekkäimmillä grungeyhtyeillä oli aivan oma juttunsa, Cantrell painottaa.

– En itse asiassa muista näiltä takavuosilta yhtäkään ryhmää, joka olisi kuvaillut itseään grungebändiksi. Omasta mielestämme me soitimme enemmän tai vähemmän raskasta rockia. Alice In Chains kuljeskeli esimerkiksi Black Sabbathin jäljillä, Nirvanan intoillessa vaikkapa Pixiesistä. Ja toki meihin lyötiin monia muitakin leimoja. Saimme kuulla olevamme esimerkiksi metallia, alternativea ja tietysti alternative metallia. Tänä päivänä meitä kai kutsutaan useimmiten jonkinlaiseksi metallin ja alternativen välimuodoksi.

Niin, laitetaanpa paino hiljalleen sanoille ”tänä päivänä”. Kovien huumausaineiden kanssa turhankin hyvin ystävystynyt Alice In Chains oli valmista tavaraa jo 90-luvun puolivälin jälkeen eikä yhtye enää saanut aikaiseksi uutta musiikkia solisti Layne Staleyn kanssa, lukuun ottamatta Music Bank -boksin (1999) paria uutta, nimiltään tulevaa enteileviä Get Born Again- ja Died -kappaleita. Staleyn kohtalo oli lopulta äärimmäisen surkea, sillä erakoitunut mies menehtyi huumeiden yliannostukseen huhtikuussa 2002. Se ei tullut kenellekään isona yllätyksenä, sillä esimerkiksi viimeisessä haastattelussaan Staley paljasti loppunsa olevan lähellä.

Näinä aikoina ajatus Alice In Chainsin paluusta tuntui mahdottomalta. Niin mahdottomalta, ettei koko asiaa tullut oikeastaan edes ajatelleeksi. Varsinkin kun bändin kantavin voima Cantrell oli jo päässyt soolouran makuun eikä miehen omien levyjen materiaali ollut kovinkaan kaukana Alice In Chainsin tuotannosta. Mutta kuinka ollakaan, vuonna 2006 Yhdysvalloista alkoi kuitenkin kuulua kummia, sillä Alice In Chainsin kerrottiin lähtevän tien päälle laulaja William DuVallin kanssa. Tuo kierros toi yhtyeen lopulta Seinäjoen Provinssirockiinkin. Cantrellin mukaan orkesteri ei kuitenkaan vielä tuolloin suunnitellut uutta albumia, menneisyyden synkän painolastin tuntuessa vielä liian raskaana olkapäillä.

– Me todellakin halusimme aluksi vain esiintyä vanhan materiaalin turvin, sillä tiesimme homman luonnistuvan Williamin kanssa. Toisaalta rakastan yllätyksiä ja sitä tunnetta, että elämä kuljettaa johonkin odottamattomaan suuntaan. Jossakin vaiheessa me sitten tajusimme, että olemme ainakin jollakin tavalla päässeet rakkaan ystävämme kuoleman yli. Mainioiden keikkojen myötä uuden materi­aalin kirjoittaminen tuli enemmän ja enemmän ajankohtaiseksi ja lopulta tunsimme, että meidän täytyy päästä levyttämäänkin. Mutta kuinka vaikeaa oli tehdä se lopullinen päätös uudesta studiolevystä? No, äärimmäisen vaikeaa. Kysyimme itseltämme kaikki mahdolliset ja mahdottomat kysymykset monta, monta kertaa… Onneksi vanha kaverimme Dave Grohl ojensi auttavan kätensä ja tarjosi oman studionsa käytettäväksemme. Se oli lopullinen niitti, Cantrell sanoo.

– Oli tietenkin selvää, että Alice In Chainsin ystävät ja muutkin musiikkifanit ihmettelevät ja kyseenalaistavatkin ratkaisumme.
Mutta me olemme tulleet takaisin itsemme takia, emme suinkaan muiden. Bändin uusi kierros tuntui meistä itsestämme oikealta ja täysin hyväksyttävältä, mutta emme oleta kaikkien ajattelevan samalla tavalla.

Layne Staleyn paikkaajaksi siis löytyi Cantrellin vanha ystävä William DuVall Comes With The Fall -yhtyeestä. Ensimmäistä uusista tahdeista asti on ollut selvää, että Alice In Chains pelaa DuVallin kanssa turvallista peliä, sillä miehen ulosanti liippaa läheltä Staleyn sinänsä tunnistettavaa toimintaa. Bändin niin sanottua ”varman päälle” -ratkaisua voi tietenkin kritisoida, mutta toisaalta; mitä muita vaihtoehtoja oli edes olemassa? Cantrellin originaali kitara- ja laulutyöskentely on niin vahvasti kytköksessä pitkäaikaiseen yhtyeeseensä, ettei hän voi enää koskaan julkaista rockmusiikkia ilman vahvoja Alice In Chains -vertailuja.

– Käännän tämän asian mielelläni positiiviseksi. Kuinka moni yhtye kykenee luomaan tunnistettavan soundin nykypäivänä? Tämä voi kuulostaa ylimieliseltä tai hurskastelulta, mutta täysin oman jutun tavoittaminen oli päämäärämme alusta asti. Halusimme saavuttaa jotakin samanlaista kuin AC/DC, jonka kappaleet ovat tunnistettavissa muutamassa sekunnissa, Cantrell sanoo.

– Olimme bändin alkuaikoina reiluja parikymppisiä emmekä tienneet paljoakaan esimerkiksi studiotyöskentelystä. Korvasimme mahdolliset puutteet järjettömällä innolla ja aikaisemmin mainitulla Seattlen hyvällä hengellä. Ensimmäisen levymme soundi syntyi meidän itsemme ja tuottaja Dave Jerdenin yhteistyönä. Ehkä originaalin äänimaailman salaisuuksia on kaivettavissa tavastani kirjoittaa riffejä tai tyylistä käyttää paljon stemmalaulantaa.

Neljätoista vuotta edellisen Alice-studiolevyn jälkeen ilmestyvä Black Gives Way To Blue on häkellyttävää kuultavaa ainakin parin seikan vuoksi. On ensinnäkin hurjaa, miten ongelmattomasti yhtyeen soundi toimii tänäkin päivänä, parikymmentä vuotta debyytin jälkeen. Toiseksi, tuore tulokas asettaa vanhat Alice In Chains -levyt jossain määrin uuteen valoon, nimenomaan laulujen osalta.

– Toki me kuulostamme uudella albumilla tutulta. Mutta sanokaa mitä sanotte, mutta väitän Williamin silti tekevän omaa juttuaan. Tietenkin hänen on pakko tulkita Laynen juttuja, mutta hän ei silti ole mikään hiilipaperikopio. Ihmisiä voi itse asiassa hämätä se, että minä laulan uudella levyllä aika paljon. Monet saattavat sekoittaa minun, Laynen ja Williamin lauluäänet, ja ajattelevat sen jälkeen Williamin yrittävän kopioida Laynea. Totuuden ollessa kuitenkin se, että he kuulevat minun ääneni!

Alice In Chainsin vaikutusta parin viime vuosikymmenen aikana tehtyyn raskaaseen musiikkiin ei voi mitenkään kiistää. Jopa Metallican kaltaisen jättiläisen biisinkirjoittaja James Hetfield tunnustautuu yhtyeen faniksi, puhumattakaan tukusta tuoreempia amerikkalaisyhtyeitä. Eikä vahva vaikutus ole millään tavalla yllättävää, sillä Alice In Chainsin omintakeinen musiikki onnistuu usein olemaan musertavan raskasta ja käsin kosketeltavan haurasta.

– Tilanne ennen Black Gives Way To Bluen levytystä oli kutkuttavan jännittävä. Me kolme vanhaa kaveria (Cantrellin lisäksi rumpali Sean Kinney ja basisti Mike Inez) tiesimme, että Alice In Chainsin sointi syntyy neljästä jäsenestä. Teimme aivan tolkuttomasti duunia Williamin sisään ajamisessa, sillä sellainen ei tietenkään hoidu käden käänteessä, vaikka muusikko olisi kuinka taitava. Lopputulos on se, että olen aivan yhtä ylpeä tästä levystä kuin muistakin julkaisuistamme. Tai tavallaan jopa ylpeämpikin, sillä onnistuimme nousemaan melkoisesta suosta. Lähtökuoppa sijaitsi paikassa, josta oli vaikea tulla ulos voittajana.

Kitaristi paljastaa, että nauhoituksien päättymishetki viime maaliskuun puolessa välissä säilyy mielessä ikuisesti.

– Saimme osuudet lopullisesti purkkiin syntymäpäivänäni. Eikä siinä vielä mitään, sillä William sai lapsen samana päivänä! Melkoinen yhteensattuma.

Cantrellin mielestä albumin tärkein raita on kokonaisuuden päättävä nimibiisi, kaunis tribuutti Layne Staleylle. Kappaleen piano-osuuksista vastaa Elton John, eräs Cantrellin suurista sankareista.

– Lähetin Eltonille mailia ja kerroin kappaleesta ja sen taustoista. En tietenkään uskonut mitään tapahtuvan. Mutta hän vastasi pitävänsä biisistä ja soittavansa mielellään pianoraidan. Olin lentää persuuksilleni! Nauhoitimme hänen osuutensa myöhemmin Las Vegasissa ja tuo sessio oli täysin unenomainen kokemus. Elton soittamassa studiossa meidän kirjoittamaamme biisiä, edellisen laulajamme muistolle… Lisäksi tähän liittyy vielä sekin erikoisuus, että Laynen ensimmäinen iso konsertti aikoinaan oli nimenomaan Elton John. En edes muistanut tätä seikkaa, kunnes Laynen äiti muistutti minua siitä.

Alice In Chainsin paluu näyttää osuvan otolliseen ajankohtaan, sillä myös kollegoilla pyyhkii hyvin. Pearl Jamin tuore albumi nappasi Soundissakin täydet pisteet, Mudhoneyn ja Melvinsin kaltaiset grungeveteraanit kiertävät maita ja mantuja eikä Soundgardenin paluukaan liene kovin kaukana. Kitaristi kuitenkin kiistää ajankohdan laskelmoinnin.

Minulla on tapana keskittyä vain ja ainoastaan oman bändini asioihin. En seuraa musiikkimaailmaa eikä minulla ole hajuakaan uusista yhtyeistä tai artisteista. Olen sellainen omaan tekemiseen keskittyvä junttura, niin hyvässä kuin pahassakin, Cantrell nauraa.

– Totta puhuen, oikeastaan vähän välttelenkin muiden artistien kuuntelemista. Mitä siitäkin tulisi jos innostuisin kovasti joistakin uusista jutuista? Olen löytänyt oman paikkani aikoja sitten eikä minulla ole tarvetta laittaa pakkaa uusiksi.

Mitä Layne tuumisi mikäli hän kuulisi Black Gives Way To Bluen?

– Hän tuumisi, että ”jätkät, miksi perkeleessä levyn tekeminen kesti niin kauan”, Cantrell nauraa.