Kulunut talvi on ollut Pehmoainona musiikkia tekevälle Aino Morkolle kuin pelkkä ohikiitävä hetki. Uuteen vuoteen hän suuntaa tuore Soittorasia-albumi viimeisteltynä. Morko kertoo kulkeneensa viimeiset pari kuukautta pelkästään kodin ja studion väliä. Uuden levyn työstö on vienyt kaiken liikenevän ajan, eikä juuri muulle ole jäänyt tilaa kalenterissa.
– Syksy ja talvi vain kuluivat huomaamatta siinä vaiheessa, kun viimeistelin levyä studiossa. Nyt kun kaikki on valmista, on jopa vähän ontto olo. Tein tätä kuitenkin vuoden putkeen lukuun ottamatta keikkailua kesällä. Erikoinen fiilis, mutta se kuuluu elämään. Varmaan jonkin uuden projektin keksiminen pian auttaa siihen.
Soittorasia on 22-vuotiaan artistin ensimmäinen kokopitkä albumi. Sitä edelsi keväällä 2022 julkaistu ep Kaukana kotoa, jolta nousi myös singlejulkaisu Haluun takas mun perhoset. Vaikka kappaleen menestys tuli nopeasti ja yllätyksenä, taustalla on pitkä tie musiikin parissa. Entisessä kotikaupungissaan Oulussa Aino kertoo olleensa pienestä pitäen kiinnostunut musiikin tekemisestä, ja kertoo olleensa aina tavalla tai toisella musiikillisten vaikutteiden parissa sekä kotona että opinnoissaan.
– Meillä oli kotona paljon soittimia, vaikka kumpikaan vanhempi ei ole muusikko. Laulaminen on pienestä asti rauhoittanut mun kehoa, kun koen paljon levottomuutta. On ollut tosi tärkeää, että äitini vei minua muskariin, ohjasi musiikkiluokille ja ehdotti, haluaisinko alkaa soittaa selloa. Vanhemmat ovat aina tukeneet valtavasti musiikin tekemisessä, mistä olen kiitollinen.
Myös uudella levyllä kuullaan Morkon selloa, ja sen soitto kulki mukana elämässä vielä läpi opiskeluvuosien.
– Soitin perussellon ja syventävät kurssit läpi välttävästi. Tajusin etten ollut sieltä parhaimmasta päästä. Ehkä vähän kapinoin vastaan, kun halusin vaan soittaa omia juttuja. En ole kovin kiinnostunut nuoteista tai juurikaan innostunut muiden säveltämän musiikin teoriasta. Se ei ole mun ensisijainen kiinnostuksenkohde. Nautin silti valtavasti soittamisesta ja soitin kotona paljon popbiisejä.
Popin ja klassisen musiikin suhde ei aina ole ollut kitkaton. Jälkimmäisellä alalla saattaa vielä nykyäänkin kuulla vähätteleviä ulostuloja poppareiden meriiteistä. Ilmiö on Morkolle tuttu hänen opiskeluajoiltaan. Vaikka hän on löytänyt paikkansa lopulta juuri populaarimusiikin parista, koulutausta on myös jättänyt paljon hyviä muistoja. Opiskelu konservatoriossa ja klassisen kuunteleminen jatkuvasti konserteissa käyden on kulttuuriperintöä, jonka arvon on oppinut tunnistamaan hieman jälkikäteen.
– Vaikka en ehkä silloin osannut arvostaa sitä samalla tavalla kuin nyt, niin jälkeenpäin tunnistaa niitä omia juurtumispisteitä – sen mistä musiikintekijänä alun perin tulee. Kuuntelen samoja klasarijuttuja ihan vapaaehtoisesti nykyään ja se tuo turvallisuuden tuntua.
Myös kokemus muusikoksi varttumisesta Oulun kaltaisessa kaupungissa voi tuntua etuoikeutetulta. Siitä voi kiittää paitsi vanhempia myös hyvää koulutustarjontaa ja ilmapiiriä. Morko haluaa muistuttaa, ettei ole itsestään selvää, että musiikkia saa harrastaa yhtä laaja-alaisesti kuin hän musiikkiala-asteella, -yläasteella ja konservatoriossa sai. Häntä huolestuttaa aina, kun puhe kääntyy esimerkiksi musiikkikoulutuksesta leikkaamiseen.
– Sain niin paljon tukea. Koulussa oli yhtäkkiä koko luokka täynnä ihmisiä, joiden kanssa mentiin yhdessä kuoroon ja bänditunneille. Pääsin sellaiseen musiikilliseen ympäristöön, mitä olin toivonut. Sen kautta saa varmistusta, että tämä on hyvä ja kiinnostava juttu. Se voi olla niin tärkeää lapsen kasvulle. On surullista jos kysytään, onko pohjoisessa järkevää pitää tällaista koulutusta yllä. Niin kauan kuin siellä on lapsia, niin on.
Suuren yleisön tietoisuuteen Aino Morko tuli jo 13-vuotiaana Voice Kids -ohjelman toisen tuotantokauden voittajana 2014. Tuohon elämänvaiheeseen hän ei juurikaan enää osaa samaistua. Nykyisin tieto ohjelmassa mukana olemisesta tulee yleensä ihmisille yllätyksenä. Sen sijaan yläasteikäisenä hän sai kuulla asiasta toistuvasti – eikä kuittailu aina ollut positiivista. Nykyään viihdeohjelmaformaatti tuntuu hänestä täysin vieraalta ja epäolennaiselta.
Lukiossa Morko huomasi kaipaavansa jazzin ja klassisen musiikin painotuksen myötä kohti erilaista, enemmän omaan ääneen nojaavaa tapaa ilmaista itseään. Klassisen instrumentin jälkeen oli aika siirtyä popmusiikin pariin. Nykyistä tyyliään hän kuvaa indieksi tai indiepopiksi haluamatta täysin lukittautua termistöön. Popmusiikki merkitsee hänelle ensisijaisesti tunne-elämystä: kykyä nauttia esimerkiksi sointujen tai melodioiden toistuvuudesta.
– Kun musiikin kautta pääsen kiinnittymään tiettyyn tunteeseen, siinä on helpompi pysyä, jos tunnistaa tiettyjä kaavoja. Että nyt tulee kertosäe, mitä klassisessa ei esiinny niin paljon.
Tunne, sen intuitiivinen seuraaminen ja musiikin rooli eräänlaisena terapiana ovat edistäneet luomisprosessia niin aiemmalla Kaukana kotoa -ep:llä kuin myös uudella albumilla. Etenkin tekstien kautta voi hahmottaa vaihtuvia aikakausia ja mielentiloja. Laulut syntyvät joskus spontaanisti, joskus pitkän harkinnan tuloksena.
– Kaukana kotoa summaa hyvin sen ajan, kun kävin Helsingissä tekemässä musiikkia, mutta asuin osan ajasta Rovaniemellä. Aika suuri osa elämästä kului junassa. Levylle välittyi hassu olotila siitä, että mun koti on siellä, missä mun ihmiset on, ei tietyssä kaupungissa. Ep:llä on yhdistettynä rakkaustarina ja tarina itsensä etsimisestä.
Pehmoainon lyyriset ja harkitut tekstit juontavat nekin juurensa lapsuuteen. Hän kertoo olleensa aina kiinnostunut runoudesta ja kirjoittamisesta, joihin sai kipinän “dramaattiseksi runoihmiseksi” kuvailemaltaan isoäidiltä.
– Hän kirjoitti runoja itse, ja lopulta siinä vaiheessa, kun isoäitini oli jo vanhainkodissa, luin hänelle hänen omia runojaan sekä itse kirjoittamiani. Se ilahdutti häntä. Kun isoäiti hymyili, päätin että jatkan kirjoittamista. Koska halusin nähdä hänet iloisena ja koska se on minulle oikea keino sanoittaa tunteitani.
Soittorasia on teemoiltaan aiempia julkaisuja synkempi ja raskaampi. Morko kertoo, kuinka ensimmäistä ep:tä tehdessä hänellä oli rajattomasti aikaa valikoida erilaisia tunnetiloja ja tarinoita. Sen jälkeen paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, eikä kaikkea ole helppo tiivistää.
– Moni asia elämässä on muuttunut. Kun Perhosista tuli iso biisi, tuli myös valtavasti enemmän kuuntelijoita ja keikkoja. Olin kiitollinen siitä huomiosta, mutta se oli myös jännittävää ja hämmentävää, kun olen kuitenkin aika kotoilijatyyppi. Sen jälkeen on tapahtunut paljon hyviä asioita, takapakkeja ja suuriakin traumoja. Uusi levy kertoo, että olen selviytynyt siitä kaikesta.
Aino kertoo Soittorasian sisältävän nyt paljon enemmän itsereflektiota ja pohdintaa omasta tilanteesta. Levyn myötä hän on joutunut kasvamaan ja “ottamaan itseään niskasta kiinni.” Samalla hän kuitenkin painottaa, että musiikissa kaikki ei voi olla melankoliaa, levyllä kuuluu myös toivoa ja iloa.
– Olen miettinyt miksi on vaikeaa kirjoittaa siitä, että mulla on kivaa. On ihania hetkiä, asioita, kumppani, perhe, ystäviä, mutta ehkä ne on asioita joista tulee puhuttua arkielämässä niin paljon. Kirjoitan lauluja asioista, joista on vaikeampi puhua. Koitan olla rehellinen, mutta laittaa mukaan jotain muistuttamaan, että vaikeissakin tilanteissa on enemmän toivoa kuin toivottomuutta.
Sen enempää Morko ei tahdo levyn teemoja avata, sillä hänen kohdallaan ne on nyt käsitelty musiikin myötä. Albumilla kuuluu elämänvaihe, jonka hän haluaa jättää tuohon tiettyyn aikakapseliin.
– Koitin miettiä miten summaisin tämän albumin. Olen käyttänyt soittorasian ääniä musiikissani ennenkin. Halusin jotain, mikä avataan ja suljetaan, ja sen jälkeen se jää sinne. Nyt haluaisin sulkea soittorasian. Siellä on kaikki ne asiat, joista laulan, mutta joista en halua puhua enää. Mennään eteenpäin ja käännetään uusi sivu.
Teksti: Joni Kling
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/24.