Mokoma henkilöityy ansaitusti solistiinsa Marko Annalaan, jonka aivoituksia bändi ensisijaisesti välittää. Hän on myös keulakuvana se mies, jolta yleensä kysellään mitä bändille kuuluu. Vaikka Mokoma aikoinaan aloittikin hänen sooloprojektinaan, se muuttui hyvin pian esikoisalbumin jälkeen oikeaksi bändiksi, jonka jokaisella jäsenellä on merkitystä.
Erityisen paljon sitä on kitaristi Tuomo Saikkosella, joka on profiloitunut Mokomaa julkaisevan Sakara Recordsin pääjehuna. Hänen roolinsa on kuitenkin paljon sitäkin laajempi. Itse hän pitää yhtenä tärkeimpänä tehtävänään sparrata ja jalostaa pääasiallisen biisinkirjoittajan luovaa puolta. Vaikka Saikkonen on luonteeltaan herkästi innostuvaa Annalaa tasaisempi, on hänen mielestään tärkeää, että kaikki ideat otetaan huomioon ja testataan, olisiko niistä tulevaisuuden hittibiiseiksi.
Saikkosen oma luova puoli ryöpsähti valloilleen jo nuorena, kun hän yritti teini-ikäisenä aloitetun metallibändi Mind Riotin kanssa kanssa kaikkensa lyödäkseen läpi. Lupaava ura oli noususuhdanteinen, mutta matka undergroundista rockbisnekseen ei tuolloin onnistunut suunnitelmien mukaisesti. Into lopahti vastoinkäymisiiin strategisella hetkellä.
Voi kuitenkin sanoa, että Tavastia-klubilla sattumalta tavatun Annalan kelkkaan hyppääminen 90-luvun loppupuolella oli oikea ratkaisu. Koronavuodet meinasivat sammuttaa Saikkosen innon, mutta niin vaan maaliskuussa ilmestyy uusi Mokoma-albumi Myrsky, joka nimensä mukaisesti tarjoaa purevaa ja tuulista menoa. Sakaran tarina puolestaan laitettiin koviin kansiin Petri Silaksen kirjoittamaan 20-vuotishistoriikkiin.
Mikä innosti Tuomo Saikkosta musiikin pariin lapsuusiässä?
– Mummolan alakerrassa oli enon bändin treenikämppä. Rumpujen ja basson kuminaa on mummolareissuilla vedetty systeemiin vauvaikäisestä saakka. Alkuun oli jännittävää ja vähän pelottavaakin, mutta samaan aikaan myös kauhean kiehtovaa, mitä eno siellä kavereineen röökin ja kaljan käryssä teki. Aina kun he eivät olleet paikalla, olin hakkaamassa rumpuja ja tutustumassa muihin kiehtoviin härveleihin.
– Toki myös enon levyhylly oli tosi tärkeä siellä ihan varhaislapsuudessa. Led Zeppelin ja muutamat muut rokkilevyt sieltä löytyi, loput oli soulia ja funkia. Kaikkia niitä tuli silloin kuunneltua. Ensimmäinen oma musiikillinen juttu ja ponne soittamiseen itse tuli klassisesti Kissin myötä joskus 6–7-vuotiaana, kun Alive II teki vaikutuksen keskiaukeamakuvallaan.
Miten kitara valikoitui instrumentiksesi?
– Rumpuja tuli hakattua, koska eno oli rumpali. Muut soittajat vei omat instrumenttinsa aina veke treenikämpältä. Kielisoittimet oli saavuttamaton asia. Ja sitten kun se Kiss tuli, niin ehkä silloin huomio kiinnittyi ensimmäisenä kitaraan, Paul Stanleyhin ja Ace Frehleyhin. Vaikka olen syntymäujo ihminen, niin ehkä sitä kautta tulee se vastapaino mennä lavalle ja nostaa nyrkki pystyyn, olla siinä fronttauspaikalla. Näin mä olen sen myöhemmin keittiöpsykologisoinut.
Millainen oli ruohonjuuritason eteläkarjalainen rock-skene nuoruudessasi? 90-luvun alussa kotipaikkasi Joutsenon lähialueilla vaikutti ainakin hc/punk-yhtyeitä, kuten Käskynanto ja Riistanhoitoyhdistys.
– Silloin kun muutettiin sinne, olin neljännellä luokalla. Olarissa oli ollut bändikerhoja. Oli iso koulu ja paljon poikia, joita kiinnosti soittaminen. Kun muutettiin Joutsenoon, olin järkyttynyt, kun kukaan ei soittanut. Siitä tuli ehkä mulle sellainen roolikin päsmäröidä, iskeä jätkille soittimia käteen. Ei ole kovin vaikeaa: pum-pum-pum, painat vaan kolmosväliköstä. Kyllä mä sainkin kavereita mukaan siihen. F.O.A.D. – Fuck Off And Die – oli ensimmäinen bändi kuudesluokkalaisena. Soitettiin Napalm Death -covereita koulun diskossa. Meininki oli… kova.
– Teini-ikäisenä alkoi tulla se punkosasto. Erityisesti on jäänyt mieleen se, kuinka veljeni Teemu äänitti demoja meidän navetassa, Riistanhoitoyhdistykset ja Käskynannot on meillä äänitetty. Silloin olen tutustunut Annalaan. Olin jotain 12-vuotias, Marko ehkä 15, kun ollaan ekaa kertaa tavattu.
– Sitten rupesi poreilemaan vähän vanhempien ikäluokassa. Veli on pari vuotta vanhempi eli niillä rupesi olemaan semmoista meininkiä, että ostettiin levyjä ja kuunneltiin metallia, bändejä perusteltiin. Mä olin aina vähän sellainen pikkupoika, joka yritti uida messiin.
Mainitsit taipumuksesi päsmäröintiin. Siihen tarjosi hyvät edellytykset 90-luvun alun ja puolivälin death metalin DIY-kulttuuri kirjeenvaihtoineen, tape treidauksineen ja pienlehtineen. Underground-toiminta perustui aktiivisuuteen, jota sinulla riitti.
– Se tarjosi mahtavat eväät itsensä toteuttamiseen. Sen ajan mittakaavassa maailma oli auki. Siihen saakka oltiin oltu ahdistuneita jossain pienellä paikkakunnalla, missään ei ole ketään, ei ole mitään kontakteja. Yhtäkkiä lähetellään kirjeitä johonkin rapakon taakse, keskustellaan samanhenkisten ihmisten kanssa. Se oli pre-internet-ajassa niin kansainvälistä ja vuorovaikutteista kuin vain joku skene voi olla. Halusi olla kaikessa mukana Se antoi pohjan sille, mitä tässä on nyt myöhemmin tapahtunut.
Mind Riot, jossa tuolloin soitit, ei ollut skenen perusbändi, vaan tavoitteena oli avoimesti jotain uutta ja erilaista ilmaisua sen ajan thrash/ death metal -skenessä. Oliko kunnianhimo mukana heti alusta lähtien?
– Oltiin äärimmäisen tosissaan. Oli vimma, että ei voi tehdä sitä, mitä joku muu on jo tehnyt. Ei koskaan soitettu covereita eikä ikinä ollut sellaista, että ”tehdään sellaista kuin Entombed”. Aina piti olla jotain originaalia. En tiedä, tuliko se jankkaus siitä, että arvioissa hoettiin aina sitä, onko bändi ”original”. Varmaan se on myös minussa. Aika kunnianhimoista se oli niillä kyvyillä ja aika usein se meidän musa menikin täysin ohi. Mutta yritys hyvä kymmenen.
– 90-luvun puolivälissä siinä alkoi olla lupauksia. Ruvettiin saamaan vastakaikua tokan levyn (Inferno Go-Go, 1996) kohdalla. Sitä ei käytännössä markkinoitu, kun levy-yhtiö lakkautettiin. Tehtiin sen jälkeen demo, jonka perusteella Spine oli jo sainaamassa meitä, Ville Valo halusi tuottaa mun biisejä ja siinä rupesi olemaan sellaista tohinaa. Mutta silloin olin jo lyönyt henkisesti hanskat tiskiin. Sitten Marko pelasti mut.
Mokoman ensimmäinen levy Valu (1998) oli käytännössä Markon soolo, mutta oikea bändi Mokomasta tuli jotenkin puolihuolimattomasti. Miten muutos käytännössä tapahtui?
– Se tuli hyvin orgaanisesti. Tulin Valun äänitysten loppuvaiheessa mukaan keikkakitaristi-nimikkeellä. Lauloin pari stemmaa ekalle levylle. Siinä kaikki. Soitettiin kuitenkin yhdessä keikkoja ja tykättiin olla kimpassa. Ryhmäydyttiin voimakkaasti, ruvettiin ehkä vähän unelmoimaan asioista yhdessä. Ei enää ollut vain Markon visioita, vaan niistä tuli yhteisiä unelmia. Eka levy oli kaupallinen floppi eikä keikoille tullut ketään. Kaikki meni päin helvettiä. Varmaan se lähensi meitä. Oltiin yhdessä uskottu siihen ekaan levyyn. Markosta tulee stara ja me ollaan siinä komppailemassa. Mutta eipä se sitten mennyt niin.
Mainitset Sakara-historiikissa, että oli tärkeää saada karistettua ”häviäjän leima”. Tuntuiko teistä oikeasti niin pahalta?
– Oltiin suurella levy-yhtiöllä, levybudjetti oli jotain 200 000 markkaa. Marko oli tehnyt silloin ekat
demot ja meihin uskotaan. Kyllä siitä tuli paineita. Halusi vastata odotuksiin ja uskoa siihen koneistoon. Mutta jos se musa ei liikuta, niin ei tapahdu yhtään mitään.
– Mistä se häviäjän leima sitten tuli? Uskoin Markoon tosi paljon. Hän oli ollut jo Käskynanto-aikoina – ja viimeistään Slumgudgeonissa – legenda. Hänet oli tiedetty kivikovana riffin- ja biisintekijänä. Olin tosi fiiliksissä ja otettu, kun pääsin sen bändiin soittamaan.
– Odotuksista huolimatta levyt ei myyneet mitään. Ja sitten tehtiin sellaisia levyjä kaksi. EMI tiputti meidät, arvostelut oli paskoja. Itse ainakin hahmotti, että meitä pidettiin sellaisena CMX:n perässähiihtäjänä. Ei ollut mitenkään voittajaolo.
– Niistä kantimista sitten hyljättynä ja epäonnistuneena lähdettiin rakentamaan sitä omaa polkua Sakaran kanssa.
Siinä asiat loksahtivat hyvin paikalleen, mutta olihan silläkin merkitystä, että ensimmäinen Sakara-levy Kurimus (2003) oli erinomainen, mutta myös erilainen levy. Puhdasveristä suomenkielistä thrashia ei ollut tehty käytännössä ennen sitä. Ei ainakaan niin vakuuttavasti.
– Kyllä se sisältö tässä leikissä merkkaa eniten. Aina voi suhteilla saada jotain korvapareja hörölle, mutta se, tapahtuuko mitään, vaatii aina hittejä, hyvän tuotteen. Silloin kun se meidän musiikillinen oivallus tuli, ja kun rupesi Takatalvia ja muita syntymään, niin muistaa kuinka se 90-luvun alusta tuttu tunne palautui. Tuli hillitön usko omaan juttuun: tämän kun pääsee esittämään jengille, niin päät räjähtelee! Silloin tuli se asenne, että ihan sama mitä muut on mieltä, mutta tämä ajetaan pihalle tavalla tai toisella. Siitä tuli kaikkivoipaisuuden fiilis.
Kurimuksesta on alkanut Suomen oloissa aika poikkeuksellinen ura, sillä Mokomalle ei ole sen jälkeen tullut laadullisia tai kaupallisia aallonpohjia, joiden luulisi olevan väistämättömiä.
– Kyllä mä siitä isoimman ansion annan Markolle ja hänen luonteenlaadulleen. Hänen muistinsa toimii eri lailla kuin keskimääräisen ihmisen. Ollaan verrattu sitä kultakalan muistiin. Se kiertää sitä lasivaasia ja aina samassa kohdassa hoksaa, että ”ai vitsi miten hieno maisema”. Marko ottaa jonkun soinnun ja esittelee sitä, että jätkät hei, nyt on hieno sointu. ”Niin, se on siis D-duuri”. Hänellä on lapsenomainen kyky innostua yhä uudelleen niistä samoista jutuista. Hänelle ei tule kyynistymistä yhtä nopeasti kuin keskimääräiselle jampalle, vaan jaksaa aina innostua samoista jutuista, jotka joku on miljoonaan kertaan tehnyt. Tai vaikka hän olisi itse tehnyt.
Jättääkö se teille muille ilonpilaajan roolin vai lähdettekö mukaan innostukseen?
– Kyllä me käytännössä aina lähdetään mukaan. On ymmärrys, että sitä pitää vaalia, vaikka kyynisen sydämen ensimmäinen reaktio on, että äh, toi on kuultu miljoona kertaa. Ei pidä antaa sille tunteelle valtaa, vaan hypätä mukaan. Vähän niin kuin improvisaatioteatterissa: mitä tahansa toinen heittää, siihen pitää lähteä mukaan.
– Marko tekee joskus aika valmiitakin biisejä, mutta tosi usein myös niin, että hän ottaa vaan kitaran ja nunnuttaa sanelukoneeseen jonkun pienen melodianpätkän. Sitten hän laittaa sen mulle ja mä mietin vaikka mikä tämän tempo voisi olla, miten tämä voisi bändillä soida. Muotoilen siitä meidän bändille sopivaa musiikkia. Pallotellaan, jos se tuntuu Markostakin hyvältä idealta. Sitten se päätyy bändille ihmeteltäväksi.
Onko se mielestäsi tärkein musiikillinen roolisi Mokomassa?
– Silleen mä olen sen ajatellut jo silloin ihan alussa. Mind Riotissa pääsin antamaan sen, mitä musta irtoaa. Olin tullut siinä mielessä valmiiksi. Olen mä senkin jälkeen aina osallistunut tarvittaessa. Jos Markolta on syntynyt säkeistö ja kertosäe, mutta sieltä puuttuu vaikka riffejä tai c-osia, niin olen tehnyt sellaista additional-biisinkirjoittamista. Olen kätilö, fasilitaattori ja avustaja. Pari yksittäistä biisiä olen tehnyt itse. En mä näe sitä kauhean mielekkäänä. Musta ne on aina parempia biisejä, missä ollaan tehty selkeästi jätkien kanssa yhteistyötä.
Johdat Mokoman levy-yhtiötä, mutta olet muusikkona myös hyvin tietoinen musiikintekemisen luovasta puolesta. Voiko kaupallinen ja luova puoli ajautua konkreettiseen ristiriitaan: mitä jos luovuus yllyttäisi kaupalliseen itsemurhaan?
– Meillä taide voittaa aina taloudellisen itsemurhankin uhalla. Jos kaupallisen ajattelun päästää mukaan siihen prosessiin, kun ne ideat syntyy, se menee pilalle. Myöhemmin voi miettiä, onko kaupallisia edellytyksiä. Mä en ainakaan muista, että olisi ikinä päästetty sitä ajattelua mukaan, kun ollaan bändillä tekemässä uutta musaa, että hei, tämä tulee toimimaan radiossa tai tämä on kova keikkaleka. Silloin vain tehdään. Kyllä ne on pysynyt erillään.
Koska mielestäsi Sakarasta tuli brändi, jolla on muutakin arvoa ja merkitystä kuin levyjen julkaisija?
– Lanseerattiin se aika isosti Kurimuksen aikaan, vaikka ei siinä silloin ollut vielä mitään brändilupausta. Brändi on olemassa vasta siitä lähtien, kun se merkitsee ihmisille jotain. Siihen astihan se on pelkkä hieno graffa. Oli tosi siistiä läntätä vaan se siihen levynkanteen ja mainoksiin.
– Levy-yhtiöbrändi alkoi muodostua siinä vaiheessa, kun Stam1na tuli mukaan ja oli enemmän julkaisuja takana. Sitä myöten se alkoi saada sen tarinan taustalle ja sen brändin polttomerkinnän, mitä se pitää sisällään ja mitä se tarkoittaa. Stam1nan mukaantulon myötä tajusi, että tässähän on tällainen juttu. Ne oli hahmottanut sen, että tässä olisi kiva olla mukana. Itse ajatteli sen enemmän sellaisena omakustannetoimintana.
– Siinä vaiheessa mulla oli jo tavoitteena, että haluan tästä työpaikan itselleni. En ole koskaan ajatellut, että eläisin pelkästään musiikilla. Aina mä olen tehnyt muita töitä. Silloin se alkoi näyttää siltä, että jos tämä oikein hienosti menisi, niin tästä voisi tulla itselle oikea työ. Mutta kyllä mä aika pian sen Sakara Tour nollakutosen jälkeen tajusin, ettei me löydetä tällaisia bändejä enempää. Jos haluaa jatkuvuutta ja sen haluaa laajenevan, niin sitä alkuperäistä ideaa on rikottava. Ne artistibrändit on paljon tärkeämpiä. Niitä pitää tukea ja kasvattaa.
Nyt homma toimii jo toisinpäin. Esimerkiksi menestykseksi osoittautunut Stoned Statues halusi levyttää nimenomaan juuri teille, ja se on Sakaran näköinen bändi.
– Artistit on huomanneet sen, että me tehdään asioita mielekkäällä tavalla. Siinä olisi kiva olla mukana, mikä merkkaa tietysti mulle tosi paljon. Jotain me ollaan tehty oikein, jos artistit keskenään juttelee, että noilla olisi kiva olla ja noiden meininki näyttää ulospäin sellaiselta, että ne tietää, mitä ne tekee. Se on ollut tosi kiva kuulla esimerkiksi Stoned Statuesilta. Siitä voi olla ylpeä.
Teksti: Antti Luukkanen
Lue koko haastattelu Soundista 2/24.