”Suurin osa popteollisuudesta on ihan kermavaahtoa vaan” – Hearthill on palannut, Jussi Sydänmäki kertoo missä mennään

Englanninkielisen rockin tietotaito kehittyi Suomessa kunnolla vasta 1980-luvulla. Yksi harvoja tuon ajan kärkibändejä oli villi ja tyylikäs Hearthill. Nyt on sen aika palata yhä viriilinä ja ykköset yllä.
1.6.2023 07:30

– Kyllä tässä sellainen rakkauspsykoosi pitää olla päällä. Uskoa pitää olla. Ei pidä ajatella jo lähdössä, että tämä hävitään. Tähän mennessä meidän ryhmä on tuottanut positiivista energiaa. Siinä draivissa on kiva olla mukana.

Jussi Sydänmäen hahmossa on jotain vastustamatonta. Hän suhtautuu musiikin tekemiseen uteliaisuudella ja ennen kaikkea suurella tunteella. Hän puhuu värikkäästi levynteon huumasta, kun ympäröivä todellisuus katoaa tekijän rakastuessa musiikkinsa luomaan maailmaan.

– Ei ole paha asia kuplaantua. Ja jos se kupla puhkeaa, niin aina löytyy uusi projekti kulman takaa!

Kun Hearthill totesi tilanteen itselleen toivottomaksi jatkaa vuonna 1995 ilmestyneen Lost Tune Fish -albumin jälkeen, Sydänmäki on pitänyt itsensä kiireisenä J. Hearthill Trinityn, The Hel-Gatorsin ja Soul Tattoon riveissä. Lisäksi hän on kirjoittanut romaaneja.

Soul Tattoossa aisaparina oli jälleen Hearthill-kitaristi Samuli Laiho, mutta toden teolla vanha porukka (lisäksi rumpali Heikki Tikka, basisti Jukkis Kiviniemi ja viulisti Ufo Mustonen) saatiin kimppaan vuonna 2019, kun Hearthill lähti keikoille juhlistaakseen 1992 tallennettua The Lost Tapes -levyä.

– Oli puhetta Graveyard Party Bluesin (1990) uudelleen julkaisemisesta, mutta ohjelmamyyjän kautta mukaan tulleelta Svartilta vastattiin, että alkuperäistä vinyylipainosta on painettu niin paljon, että se ei ole mikään harvinaisuus, vaikka siitä tekisikin hienomman boksin, johon lisäisi poisjääneitä biisejä ja muuta. Olisiko jotain muuta? Mulle tuli mieleen toi. Se oli yksi Ylelle tehty konsertti, jossa oli uusia biisejä.

– Se oli siirretty kasetilta ja valmiiksi miksattu. Mutta onhan Velvet Undergroundin livelevylläkin sellainen hassu mankkasoundi. Se sopi tohon estetiikkaan, ihan kuin se olisikin radiosta äänitetty.

Levyn tiimoilta tehtiin reilun tusinan verran keikkoja, mikä sytytti kipinän sellaiseen roihuun, että uutta materiaalia tuntui mielekkäältä ryhtyä työstämään. Sydänmäki nauraa olleensa käänteestä onnellinen, kun nyt ei tarvinnut miettiä, millä hän olisi lahjonut muut muusikot projektiin mukaan.

– En mä silloin keikkojen alkaessa voinut kuvitellakaan, että tehdään levy. Mä tein biisejä kuitenkin koko ajan muilla bändeillä. Siinä ei ollut ongelmaa, mutta tämä vaati Samulin ja mun yhteistyötä. Siinä välissä oli se Soul Tattoo, jossa oli vähän erilainen marssijärjestys. Siinä oli pohjana Samulin biisit, kun Hearthillissa taas mun.

– Olin tehnyt ison nipun biisejä ilman, että ne oli osoitettu oikeastaan millekään bändille. Lähetin Samulille viestiä, että voisiko niitä katsoa kimpassa Hearthillille. Käytiin Samulin kanssa ne biisit läpi, tehtiin joihinkin vähäisiä muutoksia, joihinkin isoja. Kun Samuli on kitaristi, niin hän joka tapauksessa soinnuttaa ja riffittää biisejä. Tässä hän teki vielä enemmän.

Sydänmäki vastaa Hearthillin biiseistä, mutta sekä tuottajana, biisintekijänä että kitaristina meritoitunut Laiho otti vastuun kannettavakseen koko projektista.

– On mukava roikkua siinä junan kyljessä. Hänen maailmansa tuntuu kulkevan niin paljon nopeammin. Hän heitti ideoita tyyliin ”tähän pitäis tulla tällainen kertis”. Seuraava vaihe oli, että Samuli teki akkaridemot, joilla olin laulamassa siellä Jätkäsaaressa hänen studiollaan. Se demo pistettiin sitten bändille. Siitä kaikille tuli jo hyvä fiilis. Olisi ollut kohtalon vastustamista, jos tätä levyä ei oltaisi tehty.

Itse levy tallennettiin enimmäkseen Finnvoxilla Risto Hemmin ollessa vastuussa äänittämisestä, miksaamisesta ja osatuottamisesta. Julkaisijaksi The Love Circus -nimiseksi ristitylle uutuuslevylle saatiin jo paluukeikkojen yhteydessä uuden levyn mahdollisuutta tiedustellut Bluelight Records.

The Love Circus on mainio ja bändin tarinaan luontevasti istuva albumi. Hurjista keikoistaan tunnettu Hearthill ei halua larpata nuoruutta, vaan yhtye on ikääntynyt tyylikkäästi. Väsynyt se ei silti ole. Rockabillysta, countrysta ja rockista omanlaisensa lajin ideoinut porukka kuulostaa autenttiselta itseltään vielä 35 vuotta läpimurron jälkeenkin.

– Jokainen levy on oma teoksensa. Mutta jos niitä kaikkia ajattelee kokonaistaideteoksena, toi sopii siihen yhtenä palasena. Yhtye oli jo aikoinaan ajasta irti. Ei ollut mitään massiivista 1980-luvun soundia. En tykännyt muutenkaan mistään hifistely-soundeista. Oli siellä luovuutta ja tuotantoa, mutta maku oli silloin ja varmaan vieläkin aika luomua. Hearthill-soundi on aina ollut tuotannoltaankin omanlaisensa.

– Keikoilla oli setissä myös ekan levyn biisejä. Kyllä mä ehkä jotenkin tunnen sen ihmisen, joka niitä on tehnyt. Nyt ne oli mulle vain biisejä. Mutta niitä oli yhä helppo esittää. Sekin loi pohjaa uudelle levylle.

Hearthillin roots-tyyleistä rakennettu synteesi on hienovaraisesti valmistettu. Sydänmäki virnistää, että tämä bändi ei saisi mitään aikaan, jos ryhtyisi yhdessä jammailemalla biisejä tekemään. Jo sovitusten tekemisessä saatetaan jäädä jumiin, jos annetaan vähääkään liikaa miettimisaikaa. Mutta lopulta on enemmän hyvä kuin huono asia bändikemiankin kannalta, että sen jäsenet ovat ammattimiehiä.

– Ei me oltu aikoinaan mikään kaveribändi. Oltiin soittajia, jotka oli tulleet tähän bändiin soittajina, eriasteisina taiteilijoina. Se mahdollisti sen, että levyt onnistui, koska kaikki oli tullut bändiin vaan siitä syystä, että ne on siihen sopivia hyviä soittajia. Monestihan myllerrykset tulee siinä vaiheessa, kun Pena ei oikein osaa soittaa sitä bassoa, mutta se on niin hyvä kundi ja se ajaa meidän autoa. Meillä ei ollut sellaista.

On jotenkin ironista, kuinka Hearthillin paluu sai ideansa tallenteesta, joka oli syntynyt vuonna 1992. Silloinhan yhtyeen taru oli liki sensaatiomaisesta alusta hyytymään päin.

– Me oltiin Roskildessa 1992, parahtaa Sydänmäki. – Se oli oikeasti meidän highlight. Yleisö taputti soolojen jälkeen. Sitä me ei koskaan kuultu Suomessa! Mutta se kertoo vaan siitä, että tällä viikolla sä olet jotain, mutta seuraavalla viikolla et enää mitään. Se tekee siihen sen draaman.

– Kun oltiin Jenkeissä 1991, siellä oli alkanut jo lama. Oltiin Austinissa, jossa isojen toimistojen seinissä luki ”vuokrataan”. Suomessa sen näki vasta Lost In The Limbo Zonen kiertueella marras–joulukuussa 1992. Osa keikoista oli ravintoloissa, joita vaan pidettiin yllä. Kuski–miksaaja haki keikkapalkkiot käteisenä. Jos järjestäjä ei anna sulle rahoja, niin vie flipperi aulasta. Se oli aikamoinen romahdus. Kyllä sekin vaikutti. Kun lähdettiin liikkeelle alkuvuonna 1988, ei tällaista ollut näköpiirissä. Tuolloin kun hankki STS:n pankkikortin, niin sait suoraan 10 000 markan luoton tilille. Rahaa oli.

Sydänmäki kuitenkin oppi musateollisuuden perspektiivin varhain.

– Jo nuorena rokkidiggarina olin Hurriganesin keikalla, jonne ei tullutkaan enää ihmisiä. Remu marssii saliin ja sanoo: ”purkakaa”. Paikalla oli 30 tyyppiä. Suurin osa popteollisuudesta on ihan kermavaahtoa vaan.

Mutta nyt näyttää hyvältä. Bändin perusta on vahva.

– Hyvä, että ekan sinkun nimi oli Shake It Up. Se oli vähän kuin romaanin ensimmäinen lause. Tuonnepäin mennään.

Teksti: Antti Luukkanen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 5/23.

Lisää luettavaa