Analyysissä Pink Floydin The Wall: massiivinen tarina yksinäisyydestä, hulluudesta ja fasismista

Pink Floydin The Wall täyttää 40 vuotta. Tampereella järjestetään juhlan kunniaksi 7. syyskuuta muhkea The Wall at Pyynikki -tribuuttikonsertti, ja tämän alla on hyvä aika tutkia, millainen eepos se Roger Watersin lempilapsi oikein onkaan.

Teksti: Tapio Ylinen

Pink Floydin 40 vuotta täyttävä The Wall on Roger Watersin osittain omaelämäkerrallisiin lauluihin pohjautuva konseptitaideteos, joka on tänä päivänä kenties ajankohtaisempi kuin koskaan.

Julkaisuvuonnaan 1979 albumi enteili oikeistolaisen, thatcheriläisen brittipolitiikan nousua, ja samalla levy oli kommentaari sodanjälkeisen sukupolven kokemuksista isättömyydestä, rocktähteyden nurjista puolista ja siitä, miten jokaisessa meissä asuu potentiaalinen pieni fasisti.

Siinä missä Roger Waters vuonna 1990 juhlisti Berliinin muurin kaatumista esittämällä teoksen kokonaisuudessaan (tuolloin ensi kertaa lähes kymmeneen vuoteen), oli vuosina 2010–2012 esitetty, järjestyksessään kolmas liveversio The Wallista suora vastalause uuden maailmanlaajuisen äärioikeistopolitiikan nousulle.

40-vuotisjuhlien alla on syytä palata teoksen juurille ja pohtia, mistä tämä miljoonia myynyt tupla-albumi itse asiassa kertoo ja kuinka albumin teemat ovat sisäänrakennettuina lyriikan lisäksi myös itse musiikin kudokseen.

Yksinäisyys

Sodat Irakissa ja Afganistanissa, terroristiset itsemurhaiskut, uusien muurien nouseminen Israelin ja Palestiinan välille ja sittemmin Brexit, Meksikon rajamuurihanke… The Wallin aiheiden ajankohtaisuus ei lähivuosina pääse häviämään.

Roger Watersin oman kertomuksen mukaan alkusysäys teokselle tapahtui vuoden 1977 Animals-albumin kiertueen (alaotsikoltaan In the Flesh) päätöskonsertissa Montrealin Olympiastadionilla. Rähisevä katsoja yritti kiivetä turva-aitojen yli näyttämölle, ja Waters sylkäisi häntä suutuksissaan kasvoihin.

Häpeissään tapahtuneesta hän tajusi yhtyeen menettäneen yhteytensä yleisöön, ja näin syntyi ajatus konsertista, jonka yhtye soittaisi kokonaisuudessaan seinän takaa ilmaistakseen konkreettisesti yhteyden katkeamista. Tästä idean radikaaleimmasta versiosta luovuttiin, mutta seinän ja muurin symbolinen merkitys jäi elämään lauluihin, jotka Waters seuraavan vuoden aikana kirjoitti Pink Floydin tulevaa albumia varten.

Poliittisesti latautuneiden Watersin konserttiversioiden jälkeen alkuperäisen albumin pääteema tuntuu nyt uudelleenkuuntelussa, ehkä hieman yllättäen, varsin suoraviivaiselta. Se on yksinäisyys.

Teoksen rakenne on kuin kolminäytöksinen elokuva. Ensimmäisessä esitellään päähenkilö, rocktähti Pink, jonka lapsuuden kokemukset ohjaavat rakentamaan muurin itsensä ja maailman ympärille.

Toisessa näytöksessä eletään Pinkin elämää, jossa ihmissuhteiden ylläpitäminen on mahdotonta, päihteiden käyttö on turruttanut aivot ja viha muuta maailmaa kohtaan johtaa lopulta fasistisiin fantasioihin. Lopuksi kolmannessa näytöksessä tilanteen sietämättömyys pakottaa muurin murtumiseen ja tunnemaailman avautumiseen.

Vai onko Pink vajonnut lopullisesti hulluuteen? Tämä jää tulkinnanvaraiseksi.

Kuva: Jill Furmanovsky

Kolme maagista säveltä

Musiikillisesti yksinäisyyden tematiikkaa ilmennetään yksinkertaisella kolmen sävelen motiivilla. Tämä molliasteikon kolmen ensimmäisen sävelen ”yksinäisyysteema” muodostaa koko teoksen musiikillisen selkärangan.

Kuulemme sen ensimmäistä kertaa kappaleessa Another Brick On The Wall (Part 1), joka alkaa riipaisevalla lauseella ”Daddy’s gone across the ocean. Leaving just a memory.” Lapsuuden trauma, isän menetys ja yksin jääminen.

Päähenkilön yksinäisyyttä vahvistetaan heti perään mega­hitiksi nousseella kappaleella Another Brick On The Wall (Part 2), jossa lauletaan saman kolmen sävelen mukaisesti ”We don’t need no education.” Waters on lukuisia kertoja haastatteluissa joutunut todistelemaan, ettei kyseessä koulutuksen vastainen laulu.

Toden totta, jos kappaletta tarkastelee päähenkilönsä näkökulmasta, laulu näyttäytyy otsikkonsa mukaisesti yhtenä tiilenä yksinäisyyden muurissa. Se on joukkoon kuulumattoman pienen lapsen hätähuuto, joka kaikuu opettajan kuuroille korville.

Teema esiintyy seuraavan kerran kappaleessa Empty Spaces, joka vie eristäytymisen tematiikkaa entistä pidemmälle. Päähenkilön nuoruuden maailma vaikuttaa tyhjältä ja merkityksettömältä.

Albumiversiossa kappale leikataan suoraan seuraavaan episodiin, nimeltään Young Lust, jossa ei jätetä epäselväksi, millä tavoin Pink tyhjyyttään yrittää täyttää.

Liveversioissa puolestaan tässä välissä esitetään kappale What Shall We Do Now?, jossa pohditaan konkreettisemmin tapoja täyttää tyhjältä tuntuvaa elämää. ”Bury bones, break up homes… Fill the attic with cash” ja niin edelleen. Albumilta poisleikatun kappaleen studioversio palautettiin The Wall .elokuvaan Gerald Scarfen komean animaatiojakson myötä

Seuraavan kerran kolmen sävelen yksinäisyysteemaan palataan ensimmäisen levyn lopussa, kappaleessa Another Brick On The Wall (Part 3). Rocktähti Pink on tässä välissä myrkyttänyt ihmissuhteensa lopullisesti ja hajottaa hotellihuonettaan. ”I don’t need no arms around me.

Pink on täysin kykenemätön olemaan kosketuksissa ympäröivään maailmaan, ja näihin tunnelmiin teoksen ensimmäinen puolisko hänet jättää. Konserteissa ensimmäisen näytöksen rokkaava finaali Last Few Bricks on instrumentaalisikermä teoksen keskeisiä teemoja. Albumilla siirrytään suoraan kappaleeseen Goodbye Cruel World.

The Wall –elokuva antaa ymmärtää, että Pink vaipuu narkoosiin, ja tätä lienee albumillakin haettu, joskaan huumeiden käyttöä ei suoranaisesti ilmennetäkään. Kakkosalbumin alkujakso on kuitenkin selvästikin sekoitus Pinkin fantasiamaailmaa, unia ja lapsuusmuistoja, joten tämäkin viittaa siihen, että Pink on vahvasti aineiden vaikutuksen alla.

Vaikka rock ja huumeet on monellakin tavalla kliseenomainen yhdistelmä, The Wallissa ajatus lienee ollut viedä eristäytyminen ja yksinäisyys äärimmilleen. Pink tukeutuu kemiallisiin tehokeinoihin päästäkseen irti todellisuudesta omaan pyhään yksinäisyyteensä.

Toisen albumin avaus Hey You on yksi teoksen kohokohdista. Soolo-osassa ”yksinäisyysteema” esiintyy jälleen koko komeudessaan, ja David Gilmour soittaa sen päälle yhden albumin parhaista sooloistaan.

Dramaturgisesti ajateltuna Pink on nyt syvimmäs­sä vaiheessaan, juuri teoksen puolivälissä, ja siksi teeman esiintyminen täydessä dramaattisuudessaan juuri tässä vaiheessa on yhtyeen musiikillista arkkitehtuuria parhaimmillaan.

Echoes-kappaleesta Dark Side of the Mooniin, Wish You Were Herestä Animalsiin yhtye on kuvannut maailmantuskaa suurmittaisten teosten kautta. The Wall vie monellakin tavalla Pink Floydin omaehtoisen konseptiteosestetiikan huipennukseensa.

Another Brick On The Wall (Part 2) -kappaleen lisäksi albumin toinen suurista hiteistä ja kestosuosikeista on Comfortably Numb, joka on myös yksi albumin harvoista kappaleista, jonka Roger Waters ja David Gilmour sävelsivät yhdessä. Kappale perustuu pitkälti Gilmourin soololevyään varten säveltämään demoon (se on kuultavissa levyn Immersion-version bonuslevyllä.)

Säkeistö perustuu molliasteikkoa alaspäin kulkevaan sointukuvioon, joka edustaa kiertueväen yritystä herätellä Pinkiä narkoosista, kun taas kertosäe on ylevämpi ja duurivoittoisempi, kun Pinkin ajatuksiin pilkahtaa välähdys lapsuuden nostalgiaa.

Kuva: Jill Furmanovsky

Vaikka yksinäisyysteema ei tässä teoksen huippukohdassa esiinnykään, se toimii kappaleen eduksi. Teeman huippukohta saavutettiin jo Hey You -biisissä, ja se olisi tuntunut tässä kohtaa liian toisteiselta. Toisaalta Gilmour väläyttelee pieniä muunnelmia teemasta loppusoolossaan, jota ei syyttä ole äänestetty useampaankin kertaan kaikkien aikojen rocksooloksi.

Voidaan myös ajatella, että säkeistön sointukuvio on eräänlainen kontrapunkti pääteemalle. Pääteema on molliasteikon kolme ensimmäistä säveltä ylöspäin, kun taas Comfortably Numb kuljettaa bassosäveliä molliasteikkoa pitkin alaspäin. Tietynlaisesta symmetriasta huolimatta tämä saattaa kuitenkin olla ylitulkintaa.

Comfortably Numb on yksi niistä albumin kappaleista, jotka toimivat myös irrotettuina alkuperäisestä kontekstistaan. Se on sittemmin ollut sekä Pink Floydin, Roger Watersin että David Gilmourin konserttien vakio-ohjelmistoa ja lähes poikkeuksetta niiden kohokohta.

Tarinan kontekstissa kappale sijoittuu dramaturgiassa kolmannen näytöksen taitteeseen. Pink on yrittänyt kaikkensa kietoutuakseen yksinäisyyteen, mutta nyt häntä yritetään väkisin herätellä narkoosista, jotta hänet saataisiin esiintymään.

Ensimmäisen albumin avannut In The Flesh (viittaus vuoden 1977 kiertueeseen, josta kaikki alkoi) kuullaan nyt uudestaan Pinkin astuessa vihdoin yleisön eteen, mutta jotain menee pieleen. Sekava Pink alkaa ladella fasistisia kommentteja yleisölle.

Trauma isänsä menettämisestä taistelussa natseja vastaan, ironista kyllä, kulminoituu Pinkin omiin fasistisiin fantasioihin, ja konsertti muuttuu kaaokseksi.

Sekasortoa kuvaa albumin nopeatempoisin kappale Run Like Hell, joka eroaa musiikillisesti albumin muista kappaleista melko selvästi, mutta se on ovelasti sidottu Another Brick On The Walliin David Gilmourin delay-kaiutetun kitaran nakutuksen kautta. Kappale alkaa kuin amfetamiinia saanut versio Another Brickistä, mutta etenee sen jälkeen omille urilleen.

Muurista vankilaksi

Päähenkilö Pink on nyt saavuttanut sen mitä halusikin. Hän on eristäytynyt kaikista läheisistään, yleisöstään ja (muuttumalla natsiksi) ihmisyydestään. Nyt hänen tarvitsee vain odotella lopun saapumista (kappale Waiting For The Worms).

Yksinäisyysteema ilmestyy jälleen kuuluviin palauttaen kuulijan Hey Youn tunnelmiin, paisuen ja paisuen, kunnes Pink huomaakin, että hänen rakentamansa muuri ei olekaan enää suoja muuta maailmaa vastaan vaan vankila.

Seuraa oikeudenkäynti.

Teoksen dramaturginen loppuhuipennus on orkestraalinen kappale The Trial, jossa hahmot tarinan eri vaiheista toimivat vuorotellen syyttäjän todistajina Pinkiä vastaan. Syyte? Inhimillisten tunteiden näyttäminen.

Pink todetaan syylliseksi ilman vastaväitteitä ja tuomitaan rangaistuksena paljastamaan todellisen minänsä ihmisten edessä. Muuri murtuu yksinäisyysteeman pauhatessa viimeistä kertaa taustalla.

Teoksen päätös, pieni akustinen balladi Outside The Wall, jättää loppuratkaisun avoimeksi. Muuri on murtunut, mutta olemmeko tuomittuja takomaan itseämme muiden muureihin, kysyy The Wallin viimeinen lause.

Lopetuksesta on spekuloitu, että se perustuisi Pink Floydin perustajan Syd Barrettin kohtaloon psykedeelisten huumeiden uhrina. The Wall -elokuva vahvistaa tätä tulkintaa, kun Pinkiä näyttelevä Bob Geldof elokuvan loppupuolella muuttaa ulkonäköään ajamalla partaveitsellä hiuksensa ja kulmakarvansa, kuten Barrettin tiedetään tehneen.

Lienee perusteltua sanoa, että tulkinnalle avoimeksi jäävä lopetus on teoskokonaisuuden kannalta paras vaihtoehto. Pink Floydin musiikki on harvoin, jos koskaan, avoimen iloista tai optimistista.

The Wallin kaltainen järkäle painuu oman temaattisen painonsa vetämänä jo alkumetreillään niin syviin vesiin, että lopetus on parhaimmillaankin vain vaivalloinen ponnistus takaisin pinnalle. Mutta, toisaalta, hukkuvalle ponnistus pintaan on euforisen ihanaa.

Tässä esitetty tulkinta on vain teoksen pääteeman läpijuoksu. The Wall sisältää muitakin teemoja, jotka risteilevät kappaleesta toiseen, kuten delay-kitaroiden vääjäämätön (ja ajoittain uhkaava) nakutus, I–IV–V-soinnuilla leikittelevät akustisvoittoiset kappaleet, jotka ovat kaikki variaatioita toisistaan, ja niin edelleen. Musiikin tutkijalle pohdittavaa riittäisi väistöskirjan verran.

Kuten teoksen lyyriset teemat – sota, yksinäisyys, fasismi – myös The Wallin musiikillinen anti on ajatonta, ja siksi albumi on vielä neljän vuosikymmenenkin jälkeen pelottavan ajankohtainen.

The Wall at Pyynikki -konsertista löytyy lisätietoja täältä. Kirjoittaja Tapio Ylinen on tapahtumassa esiintyvän tribuuttiyhtyeen kitaristi.
Artikkeli on julkiaistu Soundissa 7/19.