Tekopirteät häälaulut ärsyttivät Mikko Karjalaista niin, että syntyi iskelmä siitä, miten ihanaa on perua avioliitto

Niko Peltonen suuntaa Martti Luther ja muovipussi -palstallaan katseensa häälaulujen suuntaan. Anne Mattila levytti vuonna 2005 kappaleen, jossa lauletaan avioliitosta huomattavasti totutusta poikkeavalla tavalla.
15.3.2022 13:27

Kuolemaan asti kestävä rakkaus on länsimaisen populaarikulttuurin väsyneimpiä pakkomielteitä, mutta iskelmän aiheena se tuntuu heijastelevan myös hyvinvointivaltiota edeltävässä yhteiskunnassa akuuttia tarvetta muodostaa perheyksikkö, joka pysyy yhdessä pysyäkseen hengissä. Sopivan puolison löytäminen oli loppuelämän suuruinen kysymys.

Onnettomia liittoja oli tietysti siinä missä nykyäänkin, mutta niistä ei niin vain kävelty pois, ja vaikka moni avioon astuva on varmasti tuntenut epäilyksen korpinsiipien häilähtävän alttarin yllä, ei kerran tehdystä päätöksestä ole ollut soveliasta perääntyä.

Niinpä suomalainen hääjuhla on ristiriitaisilla tunteilla ladattu tilaisuus, mistä on todistuksia vanhimmasta kansanrunoudesta Härmän häjyjen häätappeluihin – ja moderniin iskelmäkulttuuriin.

Perutaan häät on 2000-luvun klassikkoiskelmä, jonka lauloi hitiksi varsin puhtoisen imagon omannut nuori Anne Mattila, kaikkea lajityypin valoisaa keskivertoa edustaneen iskelmäperheen suurin tähti. Osa yleisöstä närkästyi, mutta Spotifyssa kappale on Mattilan kuunnelluin. Eikä ihme, sillä se erottuu massasta vaivatta: jo vuosikymmenten ajan iskelmän normeihin on kuulunut myötäsukaisuus, mutta Perutaan häät on vastahankainen.

Biisin on säveltänyt ja sanoittanut Mikko Karjalainen, Fridge-indiebändistä ja Betonihank-suomirockyhtyeestä ”tunnettu” jyväskyläläismuusikko, joka on kertonut päätyneensä iskelmähommiin melkein vitsillä. Hän oli kuitenkin ärsyyntynyt yleisesti nuorille ihmisille tarjoiltavista vaaleanpunaisista valeunelmista ja erityisesti Pekka Ruuskan Essi Wuorelalle tekemästä modernista hääklassikosta Naimisiin (1994), joka onkin arkkityyppinen esimerkki pirtsakan kepeästä aiheenkäsittelystä.

Välihuomio: hääbiisejä on tehty iskelmässä ”aina”, mutta esimerkiksi Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Heikki Aaltoilan Akselin ja Elinan häävalssi henkivät jäyhää mollivakavuutta, joka tuntui kuuluvan asiaan silloin, kun yleisö ymmärsi kappaleen todella käsittelevän elämänmittaista sitoumusta.

Kepeä hääbiisi lienee tullut mahdolliseksi vasta sitten kun suhteellisen vaivaton avioerokin ja avioituminen uudelleen ilman merkittävää paheksuntaa.

Perutaan häät on myöskin nimenomaan kepeä. Se on hieman kantrihenkinen renkutus, joka jolkottaa vaivatta eteenpäin puolihengästyttävien säkeistöjen ja voittoisan kertosäkeen voimin. Mattila tulkitsee laulun muotopuhtaasti ja nykyiskelmälle tyypillisellä tähtisilmäisellä ilolla, joka kuulostaa huolella harjoitellulta. Ei voi olla ajattelematta, että samalla tapaa hän olisi voinut laulaa myötäsukaisenkin hääbiisin.

Näin ollen laulun ytimessä on herkullinen ristiriita, joka siihen on varmasti tarkoitettukin. Avioliiton peruuntuminen viime hetkellä ei ole surun, pettymyksen, itsekritiikin tai raivon aihe. Se on iloinen asia. Ei tule ”palloa jalkaan”, tulee vapaus jatkaa sittenkin ”hulluja öitä loputtomiin”.

Mutta nähdäkseni Karjalainen ei esitä kertovansa todellisesta tapauksesta. Perutaan häät on metateksti eikä siinä oikeastaan peruta mitään nimenomaisia häitä, vaan häiden idea. Se ajatus, että rituaalin taustalla olisi mitään, että olisi muka mitään muuta kuin rituaali itse: pappi, kakku, ”veljesi bändi”.

Iskelmäkansan se osa, joka kappaleesta närkästyi, taisi tajuta tämän vähintään alitajuisesti. Skenen ulkopuolelta tullut Karjalainen repi ja raateli hyväntuulisesti alas Potemkinin kulissit, joiden olemassaolo oli yhteisesti hyväksytty huijaus. Että hän sai kappaleen laulajaksi skenen sisäpuolelta tulleen Mattilan, on sekä riemastuttavaa että erityisen rienaavaa. Kaikesta päätellen kokemus oli vapauttava Mattilallekin.

Muuttuiko mikään? Ei kai. Striimiaikakaudella utilitaristinen käyttöhömppä on vain lisääntynyt ja joka vuosi tulee uusia hääpareja, jotka tarvitsevat seremoniaansa ”meidän biisin”, olkoonkin se vaikka Elastisen Supervoimii, joka saa sitten toimia samana kesänä kymmenien ja satojen ihmisten ”meidän biisinä”.

Näin Potemkinin kulissit on kaiken lisäksi enenevässä määrin pystytetty myös iskelmän ulkopuoliseen popmusiikkiin.

Mutta yritys oli hyvä.

Teksti: Niko Peltonen
Artikkeli on julkaistu Soundissa 2/22.