Kaukana maailman toisella puolen operoivan Rolling Blackouts Coastal Feverin Fran Keaney kertoi yhtyeen kuulumisia Soundissa 6/20. Nyt yhtye muistaa suomalaisia ystäviään nasevalla studiolivellä, jolla kuullaan bändin kappaleet She’s There, Cars in Space ja Talking Straight. Katso ja kuuntele yläpuolelta!
Alempaa voit vielä lukaista muistin virkistykseksi taannoisen haastattelun. Juttutuokion toimitti Mikko Meriläinen. Ja näin se menee:
Takapihan maisemat heräävät eloon
Rolling Blackouts Coastal Feverin kappaleissa kitarat soivat juuri niin heleästi kuin ne vain Australian taivaan alla voivat. Suoraan 1980-luvun aussisuuruuksien jatkumoon luontevasti liittyvä nelikko löysi suosion myöhässä ja yllättäen, mutta aikoo ottaa siitä kaiken irti.
Auringon porotus ja laajat, karun autiot näkymät – australialaisen sielunmaiseman elementit. Bändi ilmaisuun siirrettynä ne tarkoittavat kaikuisasti heliseviä kitaroita, dramaattista tulkintaa ja hyväntuulisia melodioita. Stereotypia, joka yllättävän usein pitää paikkansa.
Sen takia melbournelainen, äskettäin hienon toisen levynsä Sideways to New Italy julkaissut Rolling Blackouts Coastal Fever paikantuu heti ensisävelistä kotimaansa rikkaaseen kitararockperimään.
– Emme yritä tarkoituksella kuulostaa australialaiselta, toteaa Fran Keaney, yksi yhtyeen kolmesta biisintekijä-kitaristi-laulajasta.
– Me vain aloimme käyttää niitä soittimia, joita treeniksellä oli. Minä päädyin soittamaan akustista kitaraa, koska ei kolmessa sähkökitarassakaan ollut järkeä.
– Ehkäpä juuri siksi kuulostamme australialaiselta, koska etenkin 1980-luvulla täällä oli monia yhtyeitä, joissa akustinen kitara oli vahvasti esillä. Sellaisia yhtyeitä kuin The Church, Triffids, Go Betweens, Paul Kelly, Midnight Oil… he kaikki käyttivät akustista kitaraa perkussiivisesti.
Keaney kertoo aina pitäneensä siitä, kuinka hänen juuri luettelemiensa bändien soundissa Australian maisema herää eloon.
– On hienoa kuulla oma takapihansa kehystettynä niin kauniisti, ja olen aina halunnut meidän tekevän sitä samaa.
Keeley innostuu heti, kun pyydän häntä suosittelemaan joitain muita uusia aussirockbändejä.
– Sellainen upea bändi kuin RVG julkaisi juuri toisen albuminsa. Heidän molemmat levyt ovat mielestäni ehdottoman tärkeitä, ja RVG onkin kaikkien aikojen suosikkibändejäni.
– Sitten on sydneylainen Body Type, joka julkaisi juuri debyyttinsä. He aloittivat vasta pari vuotta sitten, eivätkä useimmat heistä olleet soittaneet instrumenttejaan aiemmin. Etenkin heidän uudet kappaleensa ovat räjähtäviä.
Keeley tuumaa, että Australiassa kitararock ei ole missään vaiheessa erityisemmin mennyt pois muodista.
Australia ei tunnetusti ole kätevin lokaatio lähteä valloittamaan muuta maailmaa, mutta Rolling Blackouts Coastal Fever on onnistunut saamaan hyvän jalansijan etenkin Yhdysvalloissa kiertämällä siellä ahkerasti. Keeley sanoo silti, ettei usko kenenkään heistä olevan halukas harkitsemaan muuttoa pysyvästi pois Australiasta.
– Ongelmallista on, ettei kukaan tiedä, miten lentomatkustamisen kanssa jatkossa käy. Meillä on ollut kolme lentoyhtiötä, mutta saattaa olla että jatkossa niitä on vain yksi. Jopa maanosan sisällä matkustaminen on vaikeutunut viime aikoina.
– 1980-luvulla bändien oli järkevää muuttaa Lontooseen, koska lentäminen oli niin kallista. Viime vuosina se on halventunut, mutta on se edelleen todella kallista. Ja jatkossa se saattaa kallistua taas, jopa sinne 1980-luvun tasolle. Mutta kaikesta huolimatta me todella rakastamme asua täällä.
Kotiseutuun viittaa heidän albuminsa Sideways to New Italy nimikin.
– New Italy on kummallinen pikkukylä, jonka perustivat venetsialaiset siirtolaiset 1800-luvun lopulla. Keskelle pusikkoja he rakensivat jopa italialaistyylisen kirkon, mutta nykyään siellä on lähinnä bensaasema.
Kotiseuturakkauden täyttämien italialaisten rakentama replikakaupunki on osuva vertauskuva maailmankiertueella heränneiden ajatusten täyttämälle albumille.
– Se osui hyvin ideaan, jota kehittelimme levylle – ideaan oman kodin kopion rakentamisesta muistojen perusteella, Keeley avaa.
Etenkin nykyisessä virusten ja mellakoiden täyttämässä maailmassa Sideways to New Italyn läpeensä positiivinen ja hyväntuulinen kitarapop tuntuu kannanotolta. Mitä se onkin.
– Halusin ehdottomasti, että levy projisoisi toivoa. En halunnut kirjoittaa angstisia lauluja, vaikka sellaisiakin ideoita mielessä pyöri. Ne vaan päätettiin jättää levyltä pois. Positiivisten asioiden löytäminen on ollut tämän bändin juttu aina.
Keeleyn lisäksi Rolling Blackoutsin keulilla ovat Tom Russo ja Joe White, ja heitä täydentävät rumpali Marcel Tussie sekä basisti Joe Russo.
Miesten välinen roolijako etenkin kitaristeina on selkeä.
– Minä olen taustaltani rumpali, joten pyrin rytmikitaristina aina löytämään kappaleen rytmin ytimen. Ajattelen kitaraani rumpusetin jatkeena, Keeley sanoo ja kuvailee Tomin soittavan teräviä iskuja Gretchillään, kun taas Joe hoitelee sekä tunnelmalliset äänimaisemat että äänekkäät soolot.
RBCF:n läpimurto tapahtui vasta heidän ollessaan päälle kolmekymppisiä, joten he olivat jo ehtineet hankkia kunnon ammatit ja suhtautuivat rockin soittamiseen lähinnä harrastuksena.
– Teimme tätä enemmän taustalla. Kirjoitimme kappaleita omaksi iloksemme ja soitimme keikkoja parin kuukauden välein. Kunnes yksi kappaleemme alkoi soida radiossa, sitten löytyi kiinnostunut levy-yhtiö ja yhtäkkiä asiat lähtivät lentoon.
– Läpimurto tapahtui meille myöhemmin kuin monille muille, joten meillä on selkeä ymmärrys siitä, ettei tämä ole itsestäänselvää eikä se tule jatkumaan ikuisesti.
Sideways to New Italy, samoin kuin Hope Downs -debyytti (2018) sekä sitä edeltäneet pari ep:tä eivät sisällä mitään, mitä ei olisi tehty jo aiemmin, ja periaatteessa samanlaisista lähtökohdista ponnistaa iso määrä yhtyeitä, jotka eivät koskaan pääse lähtökuoppia pidemmälle.
Keeley ei pohdinnan jälkeenkään osaa sanoa, miksi heille kävi toisin.
– Ei aavistustakaan! Tietenkin tarvitaan onnea ja kovaa työtä… Me halusimme vain löytää melodioita ja sointukulkuja, jotka tuntuvat meistä hyvältä. Se on koukuttavaa! Olemme tehneet paljon työtä sen eteen, ja sitten vain yrittäneet saada ne kappaleet ihmisten tietoisuuteen.
– Vaikka emme tähdännetkään koskaan menestykseen, suhtaudumme hyvin kunnianhimoisesti jokaiseen kohdallemme sattuvaan mahdollisuuteen.
– Muistan meidän ensimmäisen loppuunmyydyn show’n ensimmäisen ep:n jälkeen. Olimme soittaneet vuosia lähinnä ystävillemme, ja nyt edessämme oli 300 tuntematonta. En voinut käsittää, miksi he olivat nyt päättäneet tulla keikallemme!
Keeley sanoo, että on ehdottomasti harkittua, ettei heidän musiikistaan löydy ohjelmoituja ääniä tai muitakaan erityisen moderneja elementtejä.
– Säännöt ovat aina olleet meille tärkeitä. En pidä siitä, että käytetään kaikkia mahdollisia saatavilla olevia soittimia. On tärkeää rajata, mitä työkaluja käyttää, sillä siten on pakko kaivautua syvemmälle ilmaisuunsa.
Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 6/20.