The Cardigansin Nina Persson kieltäytyy useimmista yhteistyöehdotuksista, mutta eräs tarjous herätti mielenkiinnon

Mikko Meriläinen matkasi Tukholmaan jututtamaan skotlantilaistrubaduuri James Yorkstonia ja The Cardigans -laulaja Nina Perssonia. Yorkstonin, Perssonin ja The Second Hand Orchestran spontaanisti tallentama The Great White Sea Eagle -albumi on riemastuttava kokoelma melankolisia lauluja.
21.2.2023 13:49

Suurikokoisen yhtyeen antikvariaattikiertueessa ei olisi tietenkään taloudellisesti tai muutenkaan mitään järkeä, mutta voi kun kaikki saisivat kokea tämän. Tukholmalaisen Rönnells Antikvariatin perimmäiseen nurkkaan on ahtautunut yksi skotti ja kuusi ruotsalaista pianoineen, kitaroineen, viuluineen ja saksofoneineen. Satapäinen yleisö kuuntelee hiirenhiljaa. Miljöö ja musiikki muodostavat täydellisen parin.

Muutamaa tuntia aikaisemmin Nina Persson ja James Yorkston istuvat hotellin aulassa ja avaavat tähän johtanutta prosessia. Pääosakaksikosta vähemmän esittelyjä kaipaa Persson, joten aloitetaan hänestä. The Cardigans -laulaja on toki tehnyt urallaan monenlaista musiikkia indiestä ja popista country rockiin, mutta nyt hän päätynyt uuden äärelle.

Sinne hänet johdatti tämän tarinan varsinainen tähti – joskin hyvin vaatimaton sellainen – arvostettu skotlantilainen laulaja-lauluntekijä James Yorkston, joka on julkaissut parinkymmenen vuoden aikana kymmenkunta enemmän tai vähemmän folkiin kallistuvaa albumia.

Pari vuotta sitten hän äänitti mainion The Wide, Wide River -albumin persoonallisen ruotsalaisen muusikkokollektiivin The Second Hand Orchestran kanssa, ja kun tuli toisen pitkäsoiton aika, päättivät he uudistaa konseptia kutsumalla mukaan vierailevan laulajan. Joka oli yhtyeen johtajan Karl-Jonas Winqvistin ehdotuksesta Nina Persson.

– KJ ehdotti yhteistyötä minulle, ja koska olen tuntenut hänet kauan ja luotan hänen arvostelukykyynsä, otin haasteen vastaan, Persson toteaa.

Huomautan, että vaikka he ovat varsin erilaisia laulajia, on heidän äänissään samanlaista lempeyttä.

– Ninan ääni kuulostaa uskomattoman hyvältä, James Yorkston kehaisee. – Toki tiesin hänet jo vuosien takaa, mutta olin vähän huolissani, että ovatko hänen Amerikassa viettämänsä vuodet tuoneet hänen ääneensä jenkkiaksenttia. Onneksi niin ei ole.

Persson ei puolestaan tuntenut Yorkstonin musiikkia entuudestaan. Hän myöntää saavansa paljon yhteistyötarjouksia ja kieltäytyvänsä lähes jokaisesta.

– Tähän minun oli todella helppo suostua, koska kun kuulin Jamesin laulut, rakastin niitä heti. Rakastin hänen ääntään, tekstejään ja harmonioitaan. Tunsin heti vahvaa yhteyttä niihin.

Persson sanoo oppineensa luottamaan vaistoihinsa, ja useimmiten se on kannattanut. Häntä innosti myös se, että Yorkstonilta tulleet laulut olivat vasta varhaisia raakademoja, joita he lähtivät yhdessä koko porukalla viemään eteenpäin.

– Yleensä minulle lähetetään melko valmis biisi, johon sitten vain laulan jotain. Mutta tässä oli kyse jostain ihan muusta.
Ihan muulla Persson tarkoittaa albumin tekoprosessia, joka poikkesi suuresti siitä, mihin hän on tottunut. Ei suurta studiobudjettia, ei huolellista esituotantoa, eikä ainakaan loputtomia ottoja ja hiomisia. Studioon tullessaan The Second Hand Orchestran muusikoilla ei ollut mitään tietoa tallennettavasta materiaalista. Värikkäät sovitukset rakentuivat lennosta, eikä koko albumin purkittamiseen mennyt viittä päivää enempää.

– Kukaan näistä muusikoista ei ole liian rutinoitunut, vaikka he ovatkin ällistyttäviä soittajia, Yorkston sanoo. – Ammattimaiset studiomuusikot ovat usein tehneet niin monta sessiota, että he ovat kadottaneet oman tyylinsä. Näiden tyyppien kanssa ei ole sitä ongelmaa, heillä on jokaisella täysin oma tyyli.

Persson toteaa, että kokoonpanon spontaani ja hiomaton tekotapa oli jotain, mitä hän on kaivannut mutta ei ole osannut itse lähteä tekemään.

– Itseluottamukseni on puhjennut kukkaan vasta aika myöhäisellä iällä. Joten tällainen, missä kaikki tapahtuu hetkessä ilman suunnitelmia, vaati minulta rohkeutta. Pidin siis ennen kaikkea prosessista, mutta on lopputuloskin hieno. Sinne jäi myös virheitä, mutta olen oppinut hyväksymään omia puutteitani.

– Puutteet ovat hyviä, puutteet tarkoittavat persoonallisuutta, Yorkston lisää.

The Great White Sea Eaglen kappaleissa Yorkston käsittelee paikoin varsin melankolisia aiheita, joista monet hän on ammentanut läheistensä kokemuksista. Albumin surullisin piste koetaan lopussa soivalla nimiraidalla, jonka Yorkston esittää hyvin tunteisiin vetoavasti spoken wordina.

– Se onkin surullinen juttu, Yorkston aloittaa ja pohtii hetken, että haluaako lähteä avaamaan tekstiä. – Yksi lapsistani oli sairas. Siis niin sairas, ettei sairaampi voi olla. Nyt kaikki on ihan hyvin ja hän selvisi, mutta pitkän aikaa emme tienneet miten siinä käy. Tämä kappale kertoo siis siitä, miten näimme upean kotkan, joka toimi edes hetkellisenä harhautuksena siitä helvetistä, mitä kävimme läpi.

Kappale päättyy kuitenkin valoon, ja valoa on täynnä koko albumi. Surullisimmissakin hetkissä on lakonista huumoria, ja riemu puskee läpi viimeistään The Second Hand Orchestran soiton kautta.

– Joidenkin Jamesin kappaleiden tekstit olivat niin henkilökohtaisia, että en halunnut osallistua niihin paljonkaan, kun taas jotkut kappaleet laulan lähestulkoon yksin, Persson sanoo.

– Minä olisin halunnut, että hän laulaisi enemmänkin, Yorkston sanoo. – Mutta annoin hänen päättää. Ja toisaalta pidän albumin dynamiikasta: alussa Nina on enemmän äänessä, ja levyn suosikkikohtani on se, kun Nina nousee uudestaan pääosaan levyn loppupuolella.

Yorkstonin melodiakieli on hyvin persoonallista, mutta Persson sanoo päässeensä sisään hänen sävellyksiinsä välittömästi. Heidän äänialansakin osuivat yhteen täydellisesti.

– Koska Jameskin on laulaja, kirjoittaa hän melodiansa laulajan perspektiivistä. Siksi niitä on niin helppo laulaa.
Pyydän molempia kuvailemaan albumin tunnelmaa yhdellä sanalla.

– Optimistinen, Yorkston summaa. – Nyt kun levyyn on saanut etäisyyttä, kuulen siinä kesän ja lämmön ja ilon, vaikka tekstit ovatkin vähän synkkiä.

Persson on samaa mieltä.

– Lämpö on hyvä sana, lukitaan se.

Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 1/23.

Lisää luettavaa