Castle Of Doom -studio Glasgow’ssa. Äänityshuoneessa touhuaa kaksi toisilleen läpeensä tuttua miestä, joiden luulisi tietävän tarkalleen, mitä tekevät. Ovathan he tehneet enemmän tai vähemmän samankaltaista musiikkia enemmän tai vähemmän samalla metodilla jo 40 vuoden ajan.
– Ei se ole koskaan helppoa. Studioon saapuessa on aina sama, lannistava tunne: kuulet kappaleet päässäsi, mutta koskaan niistä ei tule juuri sellaisia kuin toivot. Mutta toisaalta tiedämme, että jos meiltä vain löytyy sinnikkyyttä, lopulta onnistumme.
Katkonaisen puhelinyhteyden päässä Glasgow’ssa on Jim Reid. Kaksikon toinen osapuoli on tietenkin hänen veljensä William Reid, jonka kanssa he ovat tehneet surisevaa ja kulmikasta kitararockia The Jesus And Mary Chain -nimen alla vuodesta 1983.
– Studio on hyvin klaustrofobinen ympäristö. Pelkään aina, että välimme menevät uudelleen rikki.
Niin, se välirikko.
40 vuoden historia on sikäli harhaanjohtavasti ilmaistu, että The Jesus And Mary Chainin diskografiassa on lähes 20 vuoden katkos, ja keikkataukoakin tuli vuosikymmen. Riitaisille veljeksille tuli täydellinen välirikko 1990-luvun lopulla, eikä heidän välinsä taida aivan lämpimät olla tänäkään päivänä.
– Emme puhuneet toisillemme vuosikausiin, mutta vähitellen välimme alkoivat korjaantua. Nykyään osaamme jotenkin toimia ilman, että kaikki hajoaa. Olemme menneisyydessä sanoneet toisillemme paljon kamalia asioita, joita ei voi enää perua eikä anteeksipyyntökään auta. Joten nykyään kun tunteet alkavat kuumentua, osaamme varoa ettemme mene liian pitkälle, Jim Reid analysoi.
Tulenaroista henkilökemioista huolimatta Jim on tyytyväinen, että saa tehdä musiikkia nimenomaan Williamin kanssa.
– Kaikesta huolimatta meidän välillämme on erikoista kemiaa, jollaista en usko että saavuttaisin kenenkään toisen kanssa. Me vain sovimme yhteen. Olemme tehneet musiikkia omillaankin, mutta ei se vain ole samanlaista. Ja jos lopputulos on sellainen kuin se meillä usein on, on se sen arvoista, että huudamme välillä toisillemme.
Mitä veikkaat, että William sanoisi, jos hänen pitäisi kuvailla sinua?
– Luultavasti hän sanoisi, että olen hirveä mulkku, tai jotain sellaista, Jim toteaa täysin pokkana. – Me tullaan toimeen ihan ok, mutta hän kritsoi minua jatkuvasti. Totta puhuen minulla ei ole aavistustakaan, mutta jos joskus saat sen selville, niin soitapa minulle ja kerro.
Maaliskuun alussa ilmestynyttä Glasgow Eyes -albumia kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että The Jesus And Mary Chainin musiikin estetiikka on pysynyt hämmentävän samankaltaisena vuosikymmenestä toiseen. Jopa niin jääräpäisesti, että se tuntuu statementilta.
– No, eipä me olla itsekään juuri muututtu. Olen nyt 62 mutta monella tapaa olen sama idiootti kuin 23-vuotiaana, Jim kuittaa ja huomauttaa, että heidän albumiensa äänimaailmoissa on kyllä eroja.
– Eiväthän Psychocandy (debyytti, 1985) ja Glasgow Eyes kuulostaa juurikaan samalta, Jim tokaisee ja on toki oikeassa.
Uusi albumi eroaa aiemmista etenkin monipuolisempien ja hallitsevampien synasoundien osalta.
– Olemme aina rakastaneet syntikoita, mutta aiemmin ne eivät ole olleet näin hallitsevia. Tällä kertaa päätimme tietoisesti nostaa ne pintaan.
Mukana on myös The Jesus And Mary Chainille epätavallisen paljon huumoria.
– Meidän musiikissamme on aina ollut huumoria, mutta luulen etteivät ihmiset ole oikein tajunneet sitä. Meidän bändimme maine on ollut melko ankea.
Kolmas selkeästi albumista esiin nouseva piirre ei tule yllätyksenä, kun ottaa huomioon bändin ja Reidin veljesten iän. Useammassakin levyn tekstissä katsellaan peruutuspeiliin.
– Nuoruus on sitä, että katsotaan eteenpäin. Mutta mitä vanhemmaksi tulet, sitä pelottavampana tulevaisuus näyttäytyy. Muistan millenniumin kuin eilisen, ja jos mietin saman verran vuosia eteenpäin, olen silloin kahdeksankymmentä-vitun-kuusi. Se on helvetin pelottavaa, joten mieluummin mietin menneisyyttä.
Tuntuuko menneisyyden ajatteleminen lämpimältä vai surulliselta?
– Kyse ei ole suoranaisesti nostalgiasta, koska siihen kuuluu, että muistellaan menneisyydestä hyviä juttuja. Kun minä katson menneisyyteen, näen sen kaikkine virheineni. En pysty niitä enää muuttamaan, mutta sentään voin laulaa niistä.
Teksti: Mikko Meriläinen
Haastattelu on julkaistu Soundissa 3/24.