Tommi Läntinen on tämänvuotisista Uuden Musiikin Kilpailun ehdokkaista ainoa, jolla on vyöllään aiempaa kokemusta Suomen euroviisukarsinnoista. Poprock-biisi Mitä vaan jäi vuonna 2005 alkukarsinnoissa viidenneksi. Vähemmän megalomaanisessa nykysysteemissä Läntinen puskee suoraan loppukilpailuun.
Läntinen on tuulten ja tyrskyjen pieksämä ikoni, jonka pitäisi kaiken järjen mukaan jo lopettaa, mutta eihän kukaan, mukaan lukien allekirjoittanut, oikeasti halua, että Tommi Läntinen koskaan lopettaa. Siltikin aina vähän hirvittää, kun Tommi Läntiseltä tulee uutta musiikkia.
Toissavuotisen Metsäjätti-elokuvan kyljessä julkaistiin tunnussävelmänä Lauri Tähkän kirjoittama Meidän murusia, joka oli sovitettu reggaesta riisutuksi The Policeksi. Viimevuotinen Läntisen, hänen poikansa Ilmarin ja tuottaja Aki Sihvosen kirjoittama Maailman lapsi taas oli aivan kuin Haloo Helsinkiä. Nyt mennään Haloo Helsingin suuntaan ihan kunnolla, kun kappaleen on sanoittanut Elli Haloo ja yhtyeen kitaristit Jere Marttila ja Leo Hakanen ovat hoitaneet säveltämisen.
Korkeaprofiilinen esittäjäjoukko asetti paljon odotuksia Läntisen viisulle. Vaikka oli täysin poissuljettua odottaa, että Tommi Läntinen esittäisi voittajakappaleen, selvää oli vain se, että Haloo Helsingin ja Tommi Läntisen yhdistelmä voi olla mitä tahansa tiukan haastajan ja kisan jumbosijan välillä. Kaikki oikeastaan kärjistyy siihen, kuinka Läntisen spontaani lavaenergia saadaan sopimaan tarkasti koreografioituun euroviisuformaattiin.
Esiintyjänä Läntinen reagoi vahvasti tapahtumiin ympärillään ja toisaalta tuottaa yllätyksiä ihan itse. Esimerkiksi käynee tämä Kevät ja minä -esitys Lahdesta vuodelta 2005. Siinä Läntinen kävelee hassusti, muuttelee sanoituksia ja keräilee lavalle lentäviä ruusuja, tarttuu siis kiinni ihan mihin tahansa virikkeeseen ja siitä huolimatta pitää myös show’ta yllä. Pahimmassa tapauksessa Uuden Musiikin Kilpailun finaali esitetään jälleen tyhjälle salille, ja tuolloin Läntisen ja yleisön vuorovaikutusta ei pääse tapahtumaan. “Länän” kaltainen suvereeni ammattilainen toisaalta järjestää show’n vaikka kukkapurkille ja eväsrasialle.
Elämä kantaa ei kuitenkaan ole voittajabiisi. Se on aivan mukava kappale, ja Tommi Läntinen kuulostaa paremmalta kuin aikoihin, mutta se ei aivan riitä. Keskitien suomirock ei nappaa mukaansa, ja räjähtävä energia puuttuu. Läntinen tarvitsee nimenomaan suuria jännitteitä, pilvenpiirtäjäluokan murskaavia kertosäkeitä, selllaista tykittelyenergiaa! Haloo Helsingin tyypit eivät ole sitä saaneet aikaan.
Mietin myös, onko kappaletta alkuunkaan suunniteltu menemään läpi Suomen euroviisuedustajaksi asti? Vai onko kyseessä vain biisi, jolla yritetään saada Tommi Läntiselle tilaa radioaalloilta tai kesän festarilavoilta? Tätä teoriaa tukee ainakin se, että kappaleen kertosäe aivan selkeästi rikkoo kisan sääntöjä mainitessaan Harley-Davidson-moottoripyöräbrändin.
Eurovision laulukilpailun säännöt yksiselitteisesti kieltävät tavaramerkkien, yritysten, tuotteiden ja palveluiden mainitsemisen. Tämä tarkoittaisi sitä, että kappaleen tekstiä tulisi rukata huomattavasti, mikäli se pääsisi edustamaan Suomea Torinoon. Voi olla, että kyseessä on inhimillinen erehdys, tarkoin harkittu riski tahi silkka piittaamattomuus. Tuotemerkkejä koskevaa sääntöä kun on tulkittu melko löysästi, esimerkiksi Nettan Toy, Israelin voittajakappale vuodelta 2018, mainitsee Barbien ja Pikachun, rekisteröityjä tavaramerkkejä kumpainenkin.
On vaikea arvioida, miten Tommi Läntinen sijoittuu lopullisessa kisassa, sillä olettaisin kappaleen heräävän toden teolla henkiin vasta lavalla. Voittajaksi tästä kappaleesta ei ole, mutta mikä tahansa viimeisestä sijasta neljänteen sijaan voisi nähdäkseni olla Läntisen esityksen sijoitus.
Teksti: Vilho Pirttijärvi