Waldemar Wallenius: Jotain niin muuta

Kappas vaan, Wallin Hasse on julkaissut kaksi varsin kiinnostavaa kokoelmaa.
Katsotaanpa millaisia herkkuja Piirpauke-historia ja Asamaanin valitut palat
pitävät sisällään.

"Täysin ainutlaatuista, maailmassa ei ole ketään samanlaista!" Tällaista
puhetta kuulin viimeksi Raulamon Jussin levynjulkkarikeikalla ja sitä ennen
Hassen 60-vuotisjuhlakeikalla ja täytyy myöntää, että vaikka arvostan
kumpaakin SUURESTI, olen tässä mielessä normaali suomalainen, etten
yksinkertaisesti osaa ajatella saati sanoa noin. Vaikka se olisi totta.
Hassen juhlakeikka Tavastialla oli niin ääriään myöten täynnä musiikkia,
ettei siitä tämän verran myöhemmin nouse esiin kuin pari erityistä
kohokohtaa. Yksi oli se, kun kuuntelin baarin puolella pitkään Marja-ahon
Ahdin vuodatusta siitä millainen tiennäyttäjä ja guru Hasse hänelle
70-luvulla oli, mutta kaiken ylitti se, kun sain kuulla ihan ensimmäistä,
alkuperäistä Piirpauketta ensi kerran elämässäni.

Olin Piirpauke-debyytin aikoihin vuonna 1975 vielä niin "rock", että
merkkitapaus meni minulla osastoon "avantgardejazz" eli ohi. Tavastialla
olin sitten äimistyksissäni aivan varma, että bändi ei aikoinaan ole VOINUT
olla sellaista silkkaa magiaa kuin nyt, siitä yksinkertaisesta syystä, että
Antti Hytti oli tuolloin normaalin harmaan jatsibasistin näköinen, ei
Väinämöinen-tyyppisen myyttisen jumalhahmon näköinen. Visuaalisen lisän
ansiosta hänen bassonsa hallitsi havaintokenttääni jylhästi, vaikka itse
asiassa myös Hasse, Sakari Kukko ja Jukka Wasama soittivat kuin enkelit ja
elämyksestä muodostui yksi kaikkien aikojen komeimmista.

Illan hauskin juttu oli se, kun menin myöhemmin Sakelle selittämään, että
"voi juku mikä kokemus, mulla kun ensimmäinen livenä nähty kokoonpano oli
se, jossa oli Saastamoisen Ilja ja Tom Nekljudow ja toi… ja toi…" Mihin
Sakke, että "Ja toi!" ja nyökkäsi vieressään seisovan tummanpuhuvan hahmon
suuntaan. Siinä myhäili Pekka Nylund, yksi kaikkien aikojen kovimmista
suomalaisista kitaristeista. Ei yhtään nolottanut, nauratti vain, sattuuhan
sitä.

Historia Of Piirpauke Vol. 1 ilmestyi alunperin noin 200 vinyylilevyn
painoksena joululahjaksi varhaisille Piirpaukkeen ystäville vuonna 1977. Se
on yllättävän hyvä, ottaen huomioon äänityksen (ymmärtääkseni
Uher-kasettimankalla) ja satunnaisotannan. Kuuntelin tuossa sen ensimmäisen
studiolevyn kahteen kertaan varmistuakseni siitä, etten sekoita studio- ja
keikkaolosuhteita keskenään. Voin siis vakuuttaa, että jos joku tänä päivänä
ryhtyy tutkailemaan Piirpauke-tuotantoa, se kannattaa tehdä
studioäänitteiden kautta, mutta Piirpauke-ilmiö on sitä suuruusluokkaa, että
siihen hurahtanut nauttii vuosien 1974-76 keikkatallenteistakin taatusti
paljon. Minulle tuottaa suunnatonta nautintoa jo se, että saa kuunnella
oikeaa rumpalia, todella hyvää rumpalia. Juuri nyt soi 12-minuuttinen Ore
Se Rere, jossa Jukka Wasama on aivan fantastinen. Ja perään tulee
(tietenkin) Konevitsan kirkonkellot, joka on aina ja kaikkialla "elämää
suurempi", käyttääkseni alkuperäisjulkaisuun kansitekstin tehneen Peter von
Baghin kuuluisaa ilmaisua.

The Best Of Asamaan alias Hasse Walli Vol. 14 on myös todella perusteltu
julkaisu, sillä vuosina 1988-92 tehdyt Modern Mbalax, African Sky ja
Teranga ovat jääneet unholaan minullakin, häpeän myöntää. Ja kun bonuksena
saadaan kaksi liveraitaa Dakarista keväältä 1988, on mahdollista painokkaasti
vakuuttaa, että Asamaan oli… ainutlaatuinen. (Tulihan se sieltä.) Nyt
jälkikäteen on helppo todeta, että bändin rytmiikka ja tatsi olivat jotain
NIIN MUUTA (kuten se oli ollut Hasselle itselleenkin hänen paneutuessaan
"ykkösen salaisuuteen" Senegalissa 80-luvun alussa), että sen sisäistäminen
nyt vain kesti.

Muistan miten aikanaan kehuin näitä äänitteitä vaikka miten
aivan vaistonvaraisesti, mutta vasta nyt alkaa esimerkiksi rytmiikan nerous
todella purra ja sävypaletin runsaus todella hämmentää. Kun kulttuurit
kohtaavat, on tuloksena aluksi ehkä hieman hämmennystä, mutta kunhan halua
löytyy, lopputulos kohottaa ihmisen uusiin taivaallisiin korkeuksiin.

WALDEMAR WALLENIUS