Yllätyksiä jokaisen nurkan takana – By:Larm-festivaali palkitsi uutta etsivän

Girl In Red eli Maria Ulven yleisön kannattelemana.
Photo: Amanda Iverse Norlich

By:Larm-festivaali, Oslo 28.2.–2.3.2019

Kun kiertää vuosittain suomalaisia festareita, joilla suurin osa artisteista on tuttuja, on käsittämättömän virkistävää selata sellaisen festarin ohjelmistoa, jonka artisteista ei tunne juuri ketään. Juuri se oli tilanne Oslossa vuosittain järjestettävän By:Larm-kaupunkifestivaalin alkaessa – ja kolmea päivää myöhemmin olin ihastunut moneen uuteen artistiin.

Oslohan on tällaiselle festivaalille täydellinen kaupunki – lukuun ottamatta tietenkin oluttuopin hippusen korkeaa hintaa. Keskusta on niin kompakti, että klubilta toiselle astelee nopeasti, ja keikkapaikoissa on valinnanvaraa tosi isoista ihan pikkuruisiin. By:Larmin (joka pitää sisällään myös tasokkaan seminaarin, jonka kohokohtiin tänä vuonna lukeutui esimerkiksi Secretly Canadian -pomo Chris Swansonin antoisa haastattelu) keskuksena toimii uudehko, viihtyisän rento Vulkan-alue hotelleineen ja ravintoloineen.

By:Larmin ohjelmiston neronleimaus on se, että lähes kaikki artistit soittavat festareilla kaksi keikkaa. Kun kuuli ihmisten intoilevan jostain bändistä, oli se mahdollista käydä tsekkaamassa itse seuraavana iltana. Otetaan esimerkiksi vaikka metalliyhtye Golden Core, jonka keikan nähtyään kollegani Mervi Vuorela sauhusi yhtyeestä niin valaistuneena että pakkohan se oli käydä itsekin todistamassa.

Golden Core. Kuva: Eugene Eben-Ezer

Ja herranjumala, sehän oli juuri niin hyvä! Norjalais-islantilaisen kitara-rummut-duon raskas rock nojasi peruskiveen eli riffeihin, jotka veivät musiikkia milloin thrashin, doomin tai stonerin suuntaan. Rumpali lauloi ja örisi vakuuttavasti ja ilman turhia sävynhakemisia. Ulkoisestikin homma toimi: simppelit mustat hupparit niskassa, lavan edustalla pääkallokoriste ja suitsukkeet! Ei mitään turhia sotamaalauksia tai pellepukuja. Tsekkaa jos et usko.

Kitaristin tekninen arsenaali oli kiehtova. Kaverilla oli lavan eri laidoilla kolme erilaista vahvistin-stackia – Marshall, Orange ja Ampeg – joita hän kytki päälle ja pois pedaaleilla. Kitarakaappeja ei ollut käytännössä ajettu lainkaan pa-kaappeihin, jolloin eri vahvistinyhdistelmistä syntyi paitsi suuria dynaamisia vaihteluita, myös jännä stereovaikutelma.

Näin pitkälle pääsin mainitsematta seikkaa, joka Golden Coresta yleensä ensimmäisenä kerrotaan: kaverit ovat todella nuoria! Kitaristi Simen Jakobsen Harstad ja rumpali Johannes Thor Sandal aloittivat soittamisen noin kymmenvuotiaina, eivätkä he vieläkään ole kuin viidentoista vuoden korvilla. Mutta mikä parasta, ei keikalla päähuomio kuitenkaan kiinnittynyt ikään vaan musiikkiin. Tämä heti Suomeen, kiitos!

Norjalaisbändeistä eniten kuhinaa herättivät Girl In Red ja Pom Poko. Kaksikymppisen Marie Ulvenin makuuhuonesooloprojektina aloittama, mutta keikalla bändiksi kasvava Girl In Red oli tyyliltään melko geneeristä kitararämpyttelyindietä, jonka verrokkina toimii vaikkapa Snail Mail, mutta etenki Marien tarttuvan vallaton lavaolemus ja muutaman kappaleen ilmeinen hittipotentiaali lunastivat lupauksia. Oleellinen osa vetovoimaa – etenkin paikallisyleisön eläytyvistä reaktioista päätellen – ovat Ulvenin tekstit, joissa hän laulaa viehättävän luontevasti rakkaudestaan tyttöjä kohtaan.

Pom Poko. Kuva: Michael Schult Ulriksen

Brittilafka Bella Unionin kautta juuri debyyttinsä julkaissut Pom Poko tuntuu kaikin puolin valmiilta astumaan seuraavalle tasolle. Yhtyeen hyperaktiivinen indiepop on aidosti omaleimaista, ja siinä on harvinaisen optimaalinen yhdistelmä äkkiväärää artsuilua ja vastustamattomia popkoukkuja. Kitaristin soittotyylissä – etenkin tilutuspurkauksissa – oli hauskoja viitteitä metallin suuntaan ja soundeissa vähän St. Vincentin mieleen tuovaa synteettisyyttä. Laulaja Ragnhild Fangel pomppi ja heilui lavalla kuin puolimaratonilla. Valloittava tapaus, ja toimii levylläkin.

Jokseenkin samalla tavalla innostava oli lontoolainen mysteeribändi Black Midi, joka tosin ei ollut lainkaan pop ja sen sijaan huomattavan paljon punk ja art ja noise. Nuoressa yhtyeessä oli ulkoista habitusta myöten lähes kornia taidekoululaisfiilistä, mutta niin intohimoisesti, energisesti ja tarkasti bändi nakutti kimurantisti poukkoilevat rockbiisinsä, että keikan eturiviin jäi tuijottamaan monttu auki. En tiedä, ovatko nuoret kaiffarit kuinka paljon brittiläistä kulttibändi Cardiacsia kuunnelleet, mutta samaa ihanaa hulluutta heidän maanisessa, meteliksikin yltyvässä kohkauksessaan on. Homman ehdottomuus aukeaa parhaiten katsomalla tämä pätkä:

Norjalais-tanskalainen Bendik Giske käsitteli saksofonia hyvin samankaltaisella shamanistisella hypnoottisuudella kuin Kimmo Pohjonen haitaria. Saksofoni oli mikitetty niin, että Giske pystyi luomaan rytmin soittimensa läpistä lähtevällä naputuksella. Lisäksi esitykseen kuului oleellisesti hänen hengityksensä äänet. Melodisten, selkeärakenteisten kappaleiden sijaan musiikki oli kiehtovaa äänimaalailua ja lähes trancemaista rytmimattoa.

Vangitsevaa oli myös yhdysvaltalaisen Kelly Moranin taide. Moran taikoi ilmoille jännittävästi efektoitua pianomusiikkia, joka oli paikoin levollisen kaunista, paikoin lähes häiritsevän vinksahtanutta mutta niinäkin hetkinä otteessaan pitävää. Abstraktin taidemusiikin joukossa oli myös melodisesti kauniita hetkiä ja pieni ripaus jazziakin. Hektinen festariympäristö ei ollut esitykselle eduksi, joten mielelläni näkisin hänet jossain intiimissä pikkuklubissa tai konserttisalissa.

Paikallisen Jansen Recordsin toimistobileissä oli tacojen ja craft beerin ohella tarjolla kaksi hienoa yhtyettä. Orions Belten ulkonäkö oli hämäävän lystikäs, sillä musiikkinsa oli hillityn tyylikästä, lähinnä instrumentaalia bluesahtavaa americanaa. Hienoja, sävykkäitä kappaleita. Pitkän linja rock’n’roll-yhtye Death By Unga Bunga on ottanut asiakseen viihdyttää, ja kaasu hirttikin kiinni ensimmäisestä riffistä lähtien. Hauska bändi, jonka touhusta ja 1970-lukulaisesta rockista tulee muistumia niin Hivesiin kuin Blue Öyster Cultiinkin.

Ehkä yllättävin jalkojen alta lähteminen tapahtui täysin sattumalta, kun päätin lähteä tarkastamaan erinomaisen Big Dipper -levykaupan laareja. Kaupassa oli juuri esiintymässä oslolainen The Tronosonic Experience, joka kuvailee omaa musiikkiaan punk jazziksi. Ja kyllähän siitä kieltämättä tuli mieleen meidän oma Mopomme, samanlaista riffipohjaista ja groovaavaa menojazzia bändi enimmäkseen esitti. Mutta paljon muihinkin suuntiin heidän progehtava fuusiojazzinsa meni Ole Bardalin mehevän saksofonin ja Oyvind Nypanin monipuolisen sähkökitarataiteen johtamana. Erittäin kova keikka, ja tuore levynsä The Big Blow on osoittanut kestävyytensä myös kotikuuntelussa.

Entäs Suomi? Kun viimeksi vierailin By:Larmissa seitsemän vuotta sitten, oli ohjelmistossa huomattavan monta Suomi-bändiä Rubikista Fonal Recordsin huuruilijoihin, mutta tänä vuonna tilanne oli toinen: ainoat maamme edustajat olivat Karina ja Wheel. Asiaa tuli spekuloitua suomalaisten delegaattien kesken, ja yleinen konsensus tuntui olevan, että tällä hetkellä niin mainstream- kuin indiemarkkinat ovat Suomessa niin vahvasti suomenkielisiä, ettei potentiaalisia vientibändejä yksinkertaisesti ole entiseen malliin. On siinä varmasti ainakin osa totuutta.

Karina oli (Jori Hulkkosen ohella) suomalaisehdokkaana Nordic Music Prize -palkinnon saajaksi (palkinto meni ansaitusti Robynin Honey-albumille). Karin Mäkirannan ja Helmi Tikkasen yhtye julkaisi vuosi sitten hienon debyyttinsä ja on sen jälkeen kartoittanut ilmaisunsa rajoja vaihtelemalla livekokoonpanoaan triosta kvartettiin ja on nyt vakiintunut duoon. Aiemmin näkemääni isompaan bändikeikkaan verrattuna duo-Karina on aika erilainen. Nyt poissa oli paikoin ihanan äänekkääksi ja rytmikkääksi yltynyt shoegaze-särövyörytys, ja ilmaisu oli siten yksiulotteisempaa, mutta toisaalta pääosaan nousivat laulujen melodisuus sekä Karinin ja Helmin taitavat lauluharmoniat ja alleviivaamaton mutta kiehtova karisma. Hienosti duo sai kaivettua kitarasta, synasta, bassosta ja rumpukoneesta sävyjä, ja herttaisen kauneuden vastapainona oli intohimoista heittäytymistä.

Huomionarvoista tietenkin on, että Karinan laulut ovat suomeksi, mutta heidän kohdallaan asia ei tunnu olevan ainakaan haitta. Mäkiranta laulaa suomea niin pehmeästi ja kujeilevasti, että näin suomalaisenakin siihen suhtautuu vähintään yhtä paljon eksoottisina äänteinä kuin sanoina. Juttelin aiheesta erään paikallisen, hypnotisoituneena keikkaa seuranneen katsojan kanssa ja hän suorastaan kielsi minua referoimasta tekstien merkitystä etteivät hänen omat mielikuvansa menisi pilalle.

Karina on parhaillaan tekemässä toista albumiaan Berliinissä, ja kuulopuheiden mukaan sieltä on tulossa selvästi uudistunutta materiaalia. Kieli pitkällä sitä odottakaamme.

Wheel. Kuva: Jakob Braten

Wheel oli tyyliltään ja olemukseltaan täysin toisesta laidasta. Yhtye soitti ihailtavan suvereenilla otteella progehtavaa ja metallistakin synkooppialtsurokkiaan Toolin jalanjäljissä, mutta niin hyvin bändillä oli konseptinsa rukkasessa että keikka jäi käteen paljon muutakin kuin vain mielleyhtymiä. Suuri ässä yhtyeellä on Briteistä Suomeen rantautuneessa laulajassa James Lascallesissa, joka on paitsi erittäin kelpo laulaja ja kitaristi, myös ilahduttavan supliikki spiikkimies, minkä arvoa ei voi aliarvioida etenkään jos ja kun lähdetään koluamaan ulkomaita. Muutenkin yhtyeen toimintaa leimasi poikkeuksellinen rentous, mikä varmasti tulee siitä että koska taidot on korkealla tasolla ja biisit hallussa, ei lavalle tarvitse tulla hermoilemaan.

Kaiken kaikkiaan erittäin hieno viikonloppu, joka tarjosi enimmäkseen positiivisia yllätyksiä jokaisen nurkan takana. Samankaltaista uusien elämysten löytämistä himoaville suosittelen sekä ensi vuoden By:Larmia että vaikkapa parin viikon päästä juhlittavaa, aina erinomaista Tallinn Music Weekiä.

Mikko Meriläinen