Väittely mökki- ja cityjuhannuksen välillä on ehkä väsyneintä ikinä. Mutta kai se on myönnettävä, että jälkimmäisen vietto on kärsinyt tarjonnan puutteesta. Aivan Tampereen rautatieaseman tuntumassa Tullinaukiolla toistamiseen järjestetty Valtteri-festivaali paikkaa tätä aukkoa. Ja ansiokkaasti tilkitsikin. Soittojuhlilla on selvä profiili, laadukkaita bändejä ja yritystä tarjota muutakin kuin sitä samaa huttua mitä kaikkialla muuallakin. Erityisesti ilmaiskeikkojen esiintyjälistan laatijoille papukaijamerkki.
Ympäristöä ei toki järin viihtyisäksi voi loihtia millään juhannustaioilla, mutta ilmainen sauna ja muutenkin palvelujen kätsy läsnäolo teki fiiliksestä leppoisan siitäkin huolimatta, että autenttisinta festaritunnelmaa tarjosi arktisen kylmä ja sateinen sää molempina päivinä. Mukavaa, että jotkut ideoivat viihtyvyyden nimeen pitäen fokuksen kuitenkin sisällössä. Suomalainen festarikulttuuri kun on ikävästi menossa kilpailuksi siitä, kuka saa myytyä kalleimmat gourmet-ruoat. (AL)
Perjantai 20.6.
Perjantaina, juhannusaattona, kello kolmelta iltapäivällä Tullintorin kostealla ja kylmenevällä asvaltilla Meteli-lavan edessä olisi Rauhanniemen kansankylpylän rantasaunassa ladattu hehku hiipunut sangen nopeasti, ellei Grillin’ Willie & The Vegetarians olisi pannut meheviä rock-siivujaan välittömästi tirisemään. Willie Pirisen kitarakomppi ja antaumuksellinen, jamiriffejä myötäävä laulu sai vahvan, mutta vaistonvaraisesti elävän käyttövoimansa Black Motor -trion kyydityksestä.
”Grillin’ Willie & The Vegetarians pani meheviä rock-siivujaan välittömästi tirisemään.”
Noora “Voodoo Queen” Porola lauloi hyvin purevia liidejä ja taustoja toisella laidalla, mikä muodosti kantavan jännitteen Sami Sippolan foni-irroitteluun vastalaidalla. Tuomas Luukkonen otti paikkansa toisen kitaran ovelilla sooloilla ja tarkasti riffien väliin punkteeratuilla efekteillä. Festarifiilis käynnistyi ja kohosi kuin itsekseen rehevästi rönsyilevän luomurockin sekä Pirisen vilpittömän ystävällisen spiikkauksen siivittämänä. (AA)
Kosminen huumori oli kohdillaan, kun Talmud Beach aloitti settinsä debyyttialbuminsa viehättävällä Hobo Don´t Mind A Little Rain -kappaleella ulkolavalla hyytävässä vesisateessa. Märissä kengissä fiilikset eivät suoranaisesti maailmoja syleilleet, mutta Talmudin minimalistinen syke piti näpeissään lähes koko tunnin setin. Säästeliään hypnoottisesti pelittävä trio on rakentanut siltaa juurimusiikin diggailulle niitäkin varten, joille valkoisen miehen blues on kirosana. Zeniläistä boogieta totta tosiaan.
Nicolas Kivilinnan Eino Leinon teksteihin perustuvista lauluista koottu seiskatuumainen on ansaitusti herättänyt huomiota. Mutta voi hyvänen aika miten vähän levytettyjen pienieleisestä ja hauraasta viehätyksestä oli jäljellä, kun tyylitajuton yhtyeensä rusikoi menemään aivan sietämätöntä opistorokkaustaan. Hampaat kirskuivat muustakin kuin kylmästä etenkin kitarasoolojen aikana.
”Leinon tekstien sorkkiminen tähän maailman aikaan on jo ansio sinänsä, mutta niiden toteutus veti monelta kotikyynikolta maton alta.”
Leinon tekstien sorkkiminen tähän maailman aikaan on jo ansio sinänsä, mutta niiden toteutus veti monelta kotikyynikolta maton alta. Huhu kertoi, että joku kaukaa viisas levykustantaja olisi jo napannut nuoren Nicolaksen talliinsa. Ja mitäpä väliä sillä, jos yhtyeensä kitaristin soitto ei satunnaista toimittajaa miellyttänyt, sillä setin päätyttyä lavalle kivunnut Dave Lindholm kiitteli vuolaasti soittointoista kitarataiteilijaa. (AL)
Virkeän nuorekkaan Nicolas Kivilinnan taisteltua menestyksekkäästi alati koleammaksi kääntyvää keliä vastaan, Telakan terassilavalle aineellistui Anssi Kasitonnin ja Maria Stereon riemastuttavan ekstrovertti garage-duo. Sahalahden multitaiteilijoiden hillittömät säröriffit ja urkujen lo-fi-soundit leikkasivat tajuntaa ronskisti ja ilmanalaakin viileämmin. Biisit olivat hillittömän hyviä ja paljon enemmän kuin pastisseja ilmeisistä rujon rockabillyn tai Nuggets-kompilaatioiden esikuvistaan.
Teknisen tarkkuuden ja siivojen lauluharmonioiden sijasta kaksikko piti sydämellisen vapautunutta retrometeliä, naljaili välipuheissaan toisilleen hilpeästi eikä millään malttanut lopettaa musisointia määrämittaiseen kolmen vartin festaritaivas-osaansa. (AA)
”Anssi Kasitonni ja Maria Stereo pitivät sydämellisen vapautunutta retrometeliä ja naljailivat välipuheissaan toisilleen hilpeästi.”
Rauhatädin kauan odotettu esikoisalbumi on hitusen epätasainen ja säntäilee tunneskaalaltaan liikaakin ääripäistä toiseen. Levyn edustavimmat kappaleet viihtyvät humisevien bassojen siimeksessä yhteiskunnan pimeää puolta arkisesti avaten, kun hyvää fiilistä levittävät raidat kuulostavat ikävä kyllä vain naiiveilta. Kun tähän skenaarioon yhdistää päiväesiintymisen tihkusateessa, ei tunnelmaa voinut etukäteen veikata kovin hillittömäksi.
Mutta höpönlöpön: alavatsassa möyrivät Tes La Rokin dubstep-bassot saivat raajat väkisinkin liikkeelle ja yhdessä Heidi Kiviharjun kanssa esiintynyt Rauhatäti oli juuri julkisen minänsä kaltainen välitön räppäri. Lapin murteella toki on oma asiansa tässä mielikuvassa. Muutama levyn kappaleista jopa avautui täydellisesti itsellekin vasta nyt. (AL)
Pakkahuoneen jonot venyivät silmissä ennen Samuli Putron lähes stadionhenkistä yleisönvillintää. Sitä ennen Iisalla oli paha paikka eläytyä Klubin puolella, sakeana hallitsevan elektronisen taustamusiikin edessä. Onneksi herkkien lauluäänien kannattelemat melodiat sekä aito rumpali korostivat auttavasti keikan livetatsia.
Mutta Olavi Uusivirta räjäytti potin sitäkin voimakkaammin koko umpitäyden Klubin innokkaalla tuella. Koko pakkahuoneellinen yleisöä yritti turhaan tungeksia alle puolta pienempään klubitilaan. Sisään mahtuneet saivat todella tiiviin, hittejä ja hikeä roiskuvan latingin Uusivirran vankimpia ja iskevimpiä lauluja. Setti käynnistyi vastustamattoman mukaansatempaavasti The Whon Baba O’Riley -introlla, josta lujaotteinen kitaristi Timo Kämäräinen reuhtaisi oman koneensa tyrnästi käyntiin.
”Enimmän aikaa Uusivirta oli kuitenkin huimassa etukenossa yleisön suuntaan ja ennen pitkää lankesikin selkäuintikierrokselle nuoren lihan merellä.”
Olavi riensi julistamaan mitä vastaanottavaisimmalle seurakunnalleen Rakkautta ilmassa ja kuinka On niin helppoo olla onnellinen. Kämäräinen ei säästellyt myöskään sooloissa, ja lavalla käytiin melkoista machopainia, kun kitaristi ja laulaja kalistelivat sarviaan ja puskivat toisiaan kuin villipässit. Enimmän aikaa Uusivirta oli kuitenkin huimassa etukenossa yleisön suuntaan ja ennen pitkää lankesikin selkäuintikierrokselle nuoren lihan merellä. Nuoruus, vapaus sekä kesäinen kiima ja kauneus olivat lauluissa valttia ja niillä verevillä taikasanoilla Uusivirta naulasi ja rajasi sen hetkisen todellisuuden haltioituneen Klubin raameihin. (AA)
Klubin sakeamman sfäärin rinnalla Pakkahuoneen avaruus söi selvästi sinne tuomittuja artisteja. Elämyksellisesti Scandinavian Music Group jäi merkillisen vaisuksi, ja illan Klubilla päättänyt Risto tuntui innostavan enemmän jo omalaatuisen sounditsekin aikaan. De Palman leffa Aavemusa (Phantom Of The Paradise) tuli hakemattakin mieleen esiripun takaa paljastuvasta hullusta tohtorista ja hänen kiipparilaboratoriostaan. Siinä tuntui edelleen olevan tekeillä enemmän kokeellista sounditutkimusta kuin valmista, patentoitua soittolaatua.
Köyryselkäisenä kojeidensa keskelläkin Risto riehaannutti itsensä, soittokumppaninsa ja loppua kohden valikoituneemman Valtteri-yleisönsäkin melkoiseen vimmaan, Ville Leinosen persoonalliset perkussiosäpinät erityisesti. Ihmisyyden ja uskonnollisuuden uudempien vapaamielisten epistolatekstien ohella Riston täsmäarsenaalista löytyivät ajattoman vihainen Levy-yhtiön jätkät sekä pidättelemätön Rakkauden rock. Encorena Risto-maestro esitti soolona yleisöstä napatun toiveen Putoan kaivossa, joka sulkikin yhteislauluna hellästi ensimmäisen Valtteri-päivän ympyrän. (AA)
Lauantai 21.6.
Valtterilauantaina kuudelta Telakan terassilla Janne Laurilan vakavamielistä iskelmäcomboa tuppasi hiukan naurattamaan unetonta aattoyötä edelleen jatkavan basistin Ville Rauhalan huojunta kontrabasson varressa. Tangot ja valssit taittuivat kuitenkin terassimatinean vaatimalla asiallisuudella, sillä retroteeman mehustama leikillisyys rajoittui Laurilan välispiikkeihin.
Itse ohjelmisto oli selvää kauraa Olavi Virran ja kumppanien bravuureista Jätkän humppaan sekä upeimpiin leffahitteihin Cherbourgin sateenvarjot ja Kohtalon tähti. Sotanostalginen Ilta skanssissa valssasi leppoisaa Jori Malmsténiakin syvemmällä tunteella, ja Nuoruustangossa Laurila briljeerasi Kiti Neuvosen heleän tulkinnan veroisella tummemmalla voimalla.
”Laurilan iskelmäcomboa tuppasi hiukan naurattamaan unetonta aattoyötä edelleen jatkavan basistin huojunta.”
Safka Pekkonen näpelöi haitariaan laajalla sävyskaalalla töksähtelevistä suomitangon kuvioista ranskalaisen musetten lirutuksiin. Sami Sippolan fonisoolot toistivat laulumelodiat mainiosti lempein ja kekseliäin pikkuviilauksin. (AA)
Busdriverin kanssa esiintymisajankohtaa lennosta vaihtanut Random Hand oli itsellekin etukäteen random. Ihan mukavalta energinen brittipumppu pikaisesti tsekattuna vaikutti, joskin on pakko sanoa, että punk-vetoinen säröska on tyylilajina jäänyt poteroon 90-luvun puoliväliin eikä sieltä ole sen koommin päässyt ylös. Mutta juuri Valtterin profiiliin monessakin suhteessa Random Hand sopi verrattomasti. (AL)
Vastakkainasettelun aika on kuulemma ohi, mutta Jätkäjätkien riehakasta esiintymistä seuratessa tuli mieleen, että minkä luojan tähden jo vuosia laskusuhdanteessa ja skandaaleissa ryvettynyttä Gogol Bordelloa tarvitsee raahata Suomeen, kun omastakin takaa löytyy isot areenat jouhevasti täyttävä etnistä musiikkia hiphopiin ja rockiin juottava porukka.
Tämä taisi vieläpä olla Pakkahuoneen heti herättäneeltä iloiselta soittojoukolta paras näkemäni keikka. Ja jos joskus yhtye tunnettiin Asan taustamuusikoina, niin tämä vanhentunut tieto on varmasti karissut matkan varrella. Niin tehokkaasti esimerkiksi Puppa J ja täyden päivätyön huhtonut pasunisti Erno Haukkala varastivat show’n. (AL)
”Jos Jätkäjätkät joskus tunnettiin Asan taustamuusikoina, niin tämä vanhentunut tieto on varmasti karissut matkan varrella.”
Sweatmasterin tuhkista nousseen Lost Bootsin keikka oli juuri niin hyvä kuin oli lupa odottaakin. Tai oikeastaan vielä pykälän kovempi. Toisella kitaralla tukevoitettu soundi toi tirisevää lihaa luiden ympärille ja ehkä Suomen paras rocksolisti Sasu Mykkänen järsi äänellään viimeisetkin säikeet niiden ympäriltä. Kai näillä oikeasti on jo levytyssopimus? Kaikessa hiljaisuudessa työstetty materiaali oli nimittäin aivan ensiluokkaista.
Simppeliä riffittelyä, aivan naurettavan iskeviä koukkuja ja miehekästä toteutusta. Olemme jälleen kerran rock’n’rollin ytimen äärellä. Kaarle Viikate kävi tuomassa kesken setin esiintyjille shotit. Ymmärrän innostuksen. (AL)
Illan ehdoton kliimaksi koettiin silti Tundramatiksin täpötäydellä Telakan keikalla. Matalat taajuudet hoituivat luontevasti tuuballa ja ärhäkkä puhallinduo vastasi kirpeimmästä ripityksestä. Rumpali Ilkka Tolonen hoiti rivakan tempon ja puujalkavitsit, joten kitaran ja haitarin välillä vuorotelleelle Janne Masalinille jäi lähinnä seremoniamestarin rooli.
Setin näppärästi puolittaneen kansansävelmä Kun minä kerran kuolen mies esitti kuitenkin ilman muuta bändiä ja vahvistimia. Sujuvasti täyden tuvan mylvintää kontrolloinut artisti onnistui siis myös kuoronjohtajan hommissa. Oli instrumentaatio mikä tahansa, hurmos oli käsin kosketeltava ja tunnin mittainen setti tuntui armotta liian lyhykäiseltä. Keikan tuottamat mielihyvän sävärit jatkuivatkin pitkälle yöhön. (AL)
”Oli ilahduttavaa huomata, kuinka kunnioitettava arsenaali radiosta tuttuja hittejä Pariisin Keväälle on jo ehtinyt kertyä.”
Samaan aikaan Pakkahuoneen isolla lavalla Arto Tuunelan johtama Pariisin Kevät osoitti olevansa tämän hetken sävykkäimpiä ja jännittävimpiä isojen lavojen rockbändejä. Tuunelasta kasvaa lavalla ihailtavan varmaotteinen keulakuva, joka myös laulajana onnistuu kuulostamaan levyversiotaan jämäkämmältä ja vakuuttavammalta.
Pariisin Kevään sointi lepää vahvasti synamattojen ja vyöryvien rumpukomppien päällä, joten kitara on usein virkistävästikin sivussa ja mausteena. Toki kuusikielinen päästettiin sopivissa paikoin äänekkäästi irti. Oli myös ilahduttavaa huomata, kuinka kunnioitettava arsenaali radiosta tuttuja hittejä Pariisin Keväälle on jo ehtinyt kertyä.
Keikan jälkeen päällimmäisenä mielessä ei kuitenkaan ollut mikään lavalla soineista biiseistä, vaan PEU. Artolla nimittäin oli päällään kohtuullisen omituinen t-paita, jossa komeili kaksi naamaa ja isolla teksti PEU. Koska kyseessä tuskin on Google-haun tarjoama Perniön urheilijat, oli lopulta pakko tiedustella asiaa Artolta. Ei ehkä olisi pitänyt, sillä nyt en saa tätä enää mielestäni. (MM)
Eläkeläisten puoli yhden yövuorolla oli siis varsin korkeat rimat ylitettävänä. Humppapartio ei kuitenkaan empinyt niiden edessä, vaan rymisteli Pakkahuoneella floppaustyylin sijasta suoraan läpi muodollisten estojen. Hetikohta alkoikin humppamato kiertää salin lattiaa, parhaimmillaan pitkänä, kiemurtelevana kaksoisletkana.
Uusimman Humppakalmisto-albumin kipaleet olivat välittömän tyköistuvia, mutta nousujohtoisen humppatunnin huikeimmat hetket löytyivät silti harvemmin kuulluista täsmäraidoista, kuten levytysluvatta jäänyt D.A.L.L.A.P.E. (Motörheadin R.A.M.O.N.E.S.), korkkaritunnarista Humppaa tai kuole! sekä maalaisjärkisen juhannuksen avainkappaleesta Savua Laatokalla (Smoke On The Water). Perinteiseen urku-/hanuri-shouvaukseen lisätyt Onni Variksen viulu, banjo ja maniska kohensivat myös lavatouhotusta entistä antaumuksellisemmaksi ja hilpeämmäksi. (AA)
”Kaikkiaan Valtteri-festivaali toimi kaikin puolin etevästi ja löysi lämpöiset hytinät hyytävistä keleistä huolimatta.”
Ska-painotteiseksi muodostuneen kakkospäivän päätti yli kymmenen vuotta roimia reggae-johdannaisiaan revitelleen Valkyriansin kiihkeä keikka Klubin puolella. Turhaan bändiä ei kutsuta koneeksi, sillä ulosanti keskittyi voimalla tanssirytmin tuottamiseen, joka hypnoottisimmillaan yllytti suorastaan pogoamaan pelkistetysti. Jälleen Klubi osoitti parhaat puolensa siinä, että yhtyeen lavapresenssi oli koko leveydeltään hyvin etualalla ja kontaktissa menoon tempautuvan yleisön kanssa. Bassopohjan ilmava svengi erotti Valkyyrit Random Handin hengästyttävästä punkpoljennosta, mutta amerikkalaisten reippaasti käyttämä vetopasuuna olisi sekin ollut mainio lisäsärvittäjä.
Kaikkiaan Valtteri Festival toimi kaikin puolin etevästi ja löysi lämpöiset hytinät hyytävistä keleistä huolimatta normijuhannusta nokkelammista innoituksen ja raikkaan yhteishengen aineksista. (AA)
TEKSTI:
AA = Asko Alanen
AL = Antti Luukkanen
MM = Mikko Meriläinen
KUVAT:
Mikko Meriläinen (Pariisin Kevät, Tundramatiks) ja Timo Isoaho (Eläkeläiset)