Deep Purple, Accept, Uriah Heep, Andy McCoy ja Nestor Tampereella – Lue keikkaraportti ja katso kuvat

Deep Purple.
Marko Säynekoski

Deep Purple in concert –tapahtuma järjestettiin Hakametsän jäähallin parkkipaikalla 28.7.2022. Deep Purplen lisäksi 6000 kävijää keränneessä tapahtumassa esiintyivät Andy McCoy, Nestor, Uriah Heep ja Accept.

Tapahtuma-alue oli muuttunut samalla paikalla muutama viikko sitten pidetystä Sauna Open Air -festivaalista. Deep Purplen lava sijaitsi jäähallin takana ja alueesta oli tehty pitkittäissuuntainen Sauna-alueen koko etuparkkipaikan sijaan. Saunan päälavan ollessa kohtisuorassa jäähallin etuseinää vasten aiheutti se paikoin pientä kaikuongelmaa alueella.

VIP-alue jatkui alueen sivusta lavan eteen eivätkä peruslipun ostaneet päässeet 15 metriä lähemmäksi lavasta. Itse katsoin keikat suunnilleen seitsemännestä rivistä, josta oli jo huomattava matka bändeihin.

Mielestäni se, että rahalla voi ostaa eturivipaikan erottaa asiakkaat eriarvoisiksi. Erityisen hölmöä oli, ettei VIP-karsina ollut taakse asti täynnä vaan vippiläisten ja tavallisten kuolevaisten väliin jäi parin metrin tyhjä tila läpi tapahtumapäivän. Olisi pressipassilla kai päässyt lavan eteenkin, mutta en nähnyt sitä raportoinnin kannalta olennaiseksi.

Kaiken kaikkiaan päivästä jäi oikein hyvä fiilis. Jopa sää oli aurinkoinen Purplen loppusetin pientä vesisadetta lukuun ottamatta. Epäonnekseni sijoituin Deep Purplen keikan ajaksi astetta vauhdikkaamman porukan viereen, joka aiheutti hieman lisästressiä. Mutta näitä sattuu.

Andy McCoy. Kuva: Marko Säynekoski

Andy McCoyn keikka avasi päivän Hakametsässä. Keikka alkoi The Real McCoy -taustanauhalla, jonka päälle bändi maestroa lukuun ottamatta lähti soittamaan surffiteemaa The Venturesin Pipelineä mukaillen. Tätä sekamelskaa kesti noin puoli minuuttia, kunnes McCoy asteli lavalle keltaisessa mokkahapsuasussa ja taustanauha jäi vähitellen pois.

Jotain McCoyn äänelle on vuosien aikana tapahtunut, sillä rokkarin laulusta tuli ajoittain mieleen enemmän Lemmy Kilmister kuin itsensä. Parin biisin jälkeen McCoy valittelikin kurkkukipua, mikä osaltaan selitti asiaa. Keikan spiikit jäivät epäselviksi Andyn mongertaessa finglishin ja ruotsin sekoitusta käheällä äänellään.

Valitettavasti McCoyn keikka jäi kilpailemaan huonoimpien kesän aikana näkemieni keikkojen jumbosijasta. Soitto oli epätarkkaa eikä yltänyt laadullisesti muiden päivän esiintyjien tasolle. Andyn laulutaakkaa olisi voinut jakaa muille yhtyeen jäsenille. Maestron laulusuoritus jäi heikoksi.

Nestor. Kuva: Marko Säynekoski

Toinen lämppäribändi illan pääkolmikolle oli ruotsalainen Nestor. 80-luvulle uskollista kieli poskessa tehtyä hard rockia esittävä Nestor oli hyvä livebändi. Tasapainoinen miksaus oli myös mukavaa kuultavaa. Biisit olivat täynnä hyviä riffejä ja nopeita kitarasooloja kasarisynateemoja ja ride-komppeja unohtamatta. Yhtyeen laulaja naureskeli bändin esiintyneen Sauna Open Airissa saman parkkipaikan toisella puolella muutamaa viikkoa aikaisemmin ja keikalla oli muutenkin hyvä fiilis.

Pitkittäissuuntainen alue toimi oikein hyvin ensimmäisen kahden esiintyjän aikana. Uriah Heepin aloittaessa Hakametsän jäähallin pihassa oli kuitenkin aivan eri tavalla yleisöä kuin aikaisemmin ja tapahtuma-alue alkoi menemään tukkoon. Myös ulkopuolen rannekkeenvaihtopisteeseen oli pitkät jonot tässä kohtaa päivää.

Uriah Heep on soittamassa viisi keikkaa samalla Suomen reissulla. Jokin erityinen suhde (tai rahoittaja) yhtyeellä täytyy olla maahamme, sillä Hakametsää edeltävän keikan Urian Heep soitti Apianlahden leirintäalueella.

Uriah Heepin Mick Box. Kuva: Marko Säynekoski

Bernie Shaw’n ääni on hyvin säilynyt vanhoille päiville asti. Vaikka Shaw liittyikin yhtyeeseen vasta 80-luvun puolessavälissä myös ensimmäisten levyjen kappaleet sujuivat hienosti. Koko yhtye soitti muutenkin vuosikymmenten tuomalla varmuudella vaikkakin kitaristi Mick Box on ainoa alkuperäisjäsen.

July Morning soi hienosti Hakametsän alkuillassa ja oli varmasti monille, itseni mukaan lukien, mieleinen valinta settiin. Odotettavasti Lady In Black osallisti yleisöä huudatuskonsertiin. Itselleni setin parhaimpana vetona jäi mieleen Gypsy.

Päivän raskaimmasta osastosta vastasi saksalainen heavy metal -yhtye Accept. Yhtye nousi lavalle taustalakanan salamaa lipovan käärmeen siivittämänä viimeisenä esiintyjänä ennen illan pääaktia. Vuodesta 2009 asti mukana ollut Mark Tornillo lauloi tonttinsa erittäin pätevästi. En jäänyt tai osannutkaan jäädä kaipaamaan Udon läsnäoloa. Accept soitti muutenkin settinsä tylyn varmasti ja faneja oli paikalla paljon.

Setistä mieleen tiukimpana biisinä jäi Midnight Mover. Accept on tiukassa keikkakunnossa ja etenkin kitaristi ja alkuperäisjäsen Wolf Hoffmanin lavapreesens huokui iloa. Tosin setin loppuvaiheessa kappaleet alkoivat lievästi muistuttamaan toisiaan ja aloinkin jo odottaa sitä Balls To The Wallia merkiksi siitä, että pian päästään Deep Purplen pariin.

Accept. Kuva: Marko Säynekoski

Illan pääesiintyjän keikka alkoi putkeen soitetulla Machine Head –levyn klassikkoparilla Highway Star ja Pictures Of Home. Machine Head oli muutenkin Purplen levyistä eniten edustettuna setissä. Setissä kuultiin edellä mainittujen lisäksi Anya, Perfect Strangers ja tuoreimpiin Purple-biiseihin kuuluva Nothing At All. Uudet kappaleet eivät sytyttäneet yleisöä ehkä aivan toivotusti, mutta taatut Purple hitit iskivät Hakametsän yleisöön senkin edestä.

Smoke on the Water päätti varsinaisen setin ennen encorea. Lieneeköhän sattumaa, että juuri tämän kappaleen kohdalla alkoi tihkuttamaan vettä? Encore alkoi henkilökohtaisiin Purple suosikkeihin kuuluvalla Hush-kappaleella. Tämän jälkeen rytmiryhmä esitteli vielä taitojaan Roger Gloverin bassosoolon merkeissä. Hakametsän ilta päättyi tietysti Black Nightiin.

Ian Gillanin ääni ei odotetusti aivan ole entisaikojen tasolla, mutta peruslaulu on miehellä säilynyt hyvällä tolalla. Kappaleet lähtivät lopulta hienosti ja välispiikeissä kuultiin korkealentoisista tajunnan virtaa. Oli ilo todeta, että myös Deep Purplen alkuperäisjäsenet ovat pitäneet soitto- ja laulutaidostaan hyvää huolta.

Deep Purplen Simon McBride. Kuva: Marko Säynekoski

Päivän ristiriitaisimmat tunnelmat kohdistuivat yhtyeen tuoreeseen kitaristiin Simon McBrideen. McBride on tuurannut Steve Morsea kuluneen vuoden aikana ja liittyi hiljattain bändin viralliseksi jäseneksi Morsen jäätyä pois hoitamaan syöpää sairastavaa vaimoaan.

McBride on kiistatta tekniseltä osaamiseltaan Deep Purplen kaikkien aikojen kovin jäsen. Jotain miehen äärimmäisen tarkasta soitannasta tuntuu silti puuttuvan. On selvää, että Ritchie Blackmoren soittoa on mahdotonta jäljitellä, mutta tiettyä energiaa Steve Morsen soitto mielestäni välitti McBrideä enemmän. Tosin tunnustusta on annettava myös McBridelle hyvästä suorituksesta. Onhan Deep Purplen kitaristin paikka maailman vaikein pesti.

Teksti: Artturi Siromaa
Kuvat: Marko Säynekoski