Ei siitä ole kovinkaan kauan, kun ajatus Dream Theaterista ilman rumpali Mike Portnoyta tuntui täydellisen mahdottomalta. Metallica ilman James Hetfieldiä? AC/DC ilman Angus Youngia? Ajatus oli samaa luokkaa… Mutta niin ne ajat ja mielialat muuttuvat. Nyt, tammikuussa 2012 ja konsertin näkemisen jälkeen, ajatus Dream Theaterista ilman rumpali Mike Portnoyta tuntuu pelkästään hyvältä.
Rumpusettinsä takana istunut (ja usein myös seisonut) Portnoy esiintyi keikkojen aikana ainakin sata kertaa enemmän yhtyeensä keulakuvana kuin laulaja James LaBrie, toisinaan jopa rasittavaksi menneeseen pelleilyyn asti. Tässä valossa ei ole mikään ihme, että kitaristi John Petrucci huomautti Soundille ennen Dream Theaterin Euroopan-kiertueen avauskeikkaa Helsingissä, että "bändi on nyt paljon tasapainoisempi, niin livenä kuin studiossakin".
Dream Theaterin uusi rumpali Mike Mangini tyytyy soittamaan istuviltaan, mutta miehen jättiläismäinen "kioski" on kuitenkin sitä tasoa, että katse liimautuu lavan keskuksen takaosaan joka tapauksessa. On siinä rumputeknikolla kasaamista, herranen aika sentään! Eräskin Diablo-merkkisestä yhtyeestä tuttu basisti jäi ihmettelemään, että "miksi ihmeessä niitä rumpuja pitää olla siellä korkeuksissakin, eihän mies edes ulotu soittamaan niitä". No, kyllähän Mangini ulottui.
Petrucci oli konserttia edeltäneessä lausunnossaan täysin oikeassa. Kolme päivää Suomessa treenannut Dream Theater tuntui ja vaikutti tällä kerralla selvästi enemmän yhtenäiseltä bändiltä kuin aikaisemmin – siis sellaiselta bändiltä, jonka jokainen jäsen tulittaa parhaimmillaan aivan käsittämätöntä sooloa, ja silti tulkinnan alla oleva kappale kulkee eteenpäin raivopäisen tiukalla yhteisotteella. Eräs parhaimmista esimerkeistä taisi olla uudelta albumilta poimittu lähes 12-minuuttinen Outcry, jonka keskiosan minuuttien mittainen instrumentaaliosuus oli aivan suunnatonta soittamisen juhlaa. Kappalehan kuulostaa studioversiona osastolta "tuollaista ei voi soittaa livenä mitenkään järkevästi", mutta tietenkin Dream Theater soitti biisin livenä, ilman pienimpiäkään hapuiluja. Oli muutenkin hienoa havaita, että aavistuksen tylsältä ja kuivakalta kotioloissa kuulostavan Dramatic Turn Of Events -albumin kappaleet syttyivät livenä todellisiin liekkeihin.
Kaksituntisen setin painopiste oli tietenkin tuoreimman levyn materiaalissa. Ei ole tietenkään mikään yllätys, että kaksikymmentäkuusivuotiaaksi ehtinyt yhtye haluaa esittää livenäkin Mike Manginin jo studiossa soittamia kappaleita, välttyen näin laajimmilta Portnoy-vertauksilta. Tuskin Dream Theater sellaisia vertauksia kuitenkaan pelkää tai kavahtaa, sillä Manginin soitto oli täsmälleen niin laadukasta kuin etukäteen saattoi odottaakin. Enpä aivan heti muista toista bändiä, jonka rumpalin soolo olisi tuntunut liian lyhyeltä… Tai ei ehkä liian lyhyeltä, mutta ei ainakaan missään nimessä liian pitkältä. Soolospottinsa aikana Mangini näytti täysin tyynesti muun muassa sen, miksi hänet on "kruunattu" maailman nopeimmaksi rumpaliksi. Miehen yhden käden vauhtikin pesi heittämällä sen, mihin useimmat ns. normaaleilla taidoilla varustetut kannuttelijat parhaimmillaan pystyvät.
Jo mainittu LaBriekin tuntui olevan yllättävän kovassa iskussa. Alun "arastelun" jälkeen hänen äänensä aukesi ja mies intoutui välillä jopa "rokkailemaan" tukkaansa heiluttaen. Ainakin allekirjoittaneen aikaisemmin todistamilla DT-keikoilla LaBrie on näyttäytynyt aivan liian usein luvattoman vaisuna keulakuvana. Tällä kerralla miehen kellossa oli sopivan erilainen ääni. Orkesterin muita jäseniä ei sitten juuri tarvitsekaan kommentoida; Petruccin, basisti John Myungin ja kosketinsoittaja Jordan Rudessin soitto ja esiintyminen oli "sitä ihteään". Siis huikeata, varsinkin ensin mainittu.
Loputtoman soittoilottelun lomaan heitettu akustinen osuuskin upposi kuin kumisaapas suohon. Aluksi vain Petruccin kanssa esiintynyt LaBrie keräsi pisteitä tässäkin konsertin osiossa. Ei-aivan-kovaa-ja-korkeimmalta tulkinneen miehen ääni soundasi todella komealta. Spirit Carries On -kappale toki omistettiin Rudessin vain muutamia päiviä aikaisemmin kuolleelle äidille.
Valittamisen aiheita? Aika vähän. Yhtyeen livesoundi oli ainakin A3-katsomoon aivan loistava, kolme videoscreeniä toivat mukavasti lisäarvoa lavalle ja yleisöäkin oli saapunut paikalle mukavasti karmeasta säätilasta huolimatta. Halli ei ollut aivan täynnä, mutta periaatteessa vain yläkatsomoista löytyi tyhjiä penkkejä.
No, toki vaikkapa settilistasta voisi jauhaa loputtomiin. Esimerkiksi edelliseltä Black Clouds & Silver Linings -albumilta ei ollut mukana yhtään kappaletta, vaikka levy onkin varsin mainio. No, onhan Dream Theater julkaissut yksitoista studioalbumia, joiden keskimitta lienee reilusti yli tunnin. Sieltä löytyy hieman valinnanvaraa…
Fanien kuvaamaa videomateriaalia löytyy esimerkiksi täältä.
TEKSTI JA KUVAT: Timo Isoaho