Elbow | 11.11.2011 Kööpenhamina

Voihan vitalis. Luulin saavani aloittaa keikka-arvion toteamalla: "Vihdoin se tapahtui!" Että vihdoin olisin nähnyt rockbändin, joka todistaisi vääräksi iänikuisen väitteen, että rockbändissä soittaminen on nuorten miesten hommaa. Että Elbow on ensimmäinen bändi, jonka luomishuippu on käsillä vasta nyt, kun jäsenet ovat yli nelikymppisiä. Mutta laulusolisti Guy Garvey on syntynyt vasta vuonna 1974. Parrakkaan Ricky Gervaisin, Timo Nummelinin tai kauppahallin lihamestarin näköinen Garvey on johdattanut Elbow-yhtyeensä sellaiseen vireeseen, että en oikeasti edes muista, olisinko koskaan nähnyt näin hyvän englantilaisen bändin keikan.

Englantilaiset ovat aina hallinneet alakulttuurinsa, muotoseikat, ajan henget ja rockmusiikin uudistamisen. Mutta tunnetasolla välittömän yhteyden luominen esiintyjän ja yleisön välille on ollut olematonta. Guy Garvey vetää putkimiehen karismalla yleisön syleilyynsä kokonaisvaltaisella ja moniulotteisella tavalla. Olemalla täysin oma itsensä, ottamatta itseään, tai ketään muutakaan, turhan tosissaan. Bändin kosketinsoittaja-tuottajan Craig Potterin soitettua yhden äänen väärin Garvey puhaltaa pelin poikki, ei sen takia että väärin soittaminen olisi väärin, vaan koska se on hauskaa.

Paikalla viattomia välihuutoja esittäviä engelsmanneja Garvey ojentaa seuraavasti: ”You boys are up from England, aren’t you? Remember, we’re abroad now. Thank you very much for coming, but please just put a sock in it. Shut the fuck up. Keep it down, lads.” Välillä Guy puhuu lapsuuden ja nuoruuden merkityksestä, muistuttaa meitä poissaolevien ja kuolleiden ystävien muistamisesta, varoittaa alkoholismin vaaroista – jokainen välispiikki, jokainen laulujen sävel tuntuu kantavan merkitystä sisällään. Riisumattomana ja rehellisenä.

Riisumatonta ja rehellistä on myös Elbow’n musiikki. Vaikka siinä on progressiivisiakin sävyjä, sooloja ei ole lainkaan. Maltillisia, hehkuttavia ja pitkiä kiertoja riittää. Elbow on soittanut yhdessä kaksikymmentä vuotta muuttumattomalla kokoonpanolla. Livetilanteessa yllättää sekin, kuinka laaja-alaista bändin musikaalinen ilmaisu on. Britti-indie, 1960-lukulainen beatlesmäisyys, pubrock ja proge (enkä tarkoita Garveyn petergabrielmaista ääntä) yhdistyvät saumattomasti jalkapallohoilotuksiin. Elbow onnistuu lunastamaan lupaukset ja luomaan kokonaisvaltaisemman kokemuksen kuin vaikkapa Radiohead, Manics tai Oasis.

Jopa tietty anonyymiys, joka vaivasi etenkin bändin kolmea ensimmäistä albumia, paljastuu konserttitilanteessa väkevyydeksi, ilmaisun vahvuudeksi, joka kumpuaa enemmänkin muusikkojen yhteispelistä kuin yksilöllisistä lähtökohdista. Tämän upean illan perusteella uskallan väittää, että tässä on vihdoin yhtye, joka tulee julkaisemaan parhaan levynsä vasta sitten, kun sen jäsenet ovat oikeasti nelikymppisiä.

11.11.2011, Falconer Salen, Kööpenhamina

KAI LATVALEHTO

 

(Elbow’n Ruisrockissa 2011 kuvasi Mikko Meriläinen)