Teksti ja kuvat: Matti Komulainen
Riikan Äänimetsässä kuului kummia. Oli japanilainen mörkötornado Violent Magic Orchestra, jonka kanssa kovimmista äänenpaineista kisasivat vaikkapa brittifuusiokopla Coby Sey, yhden miehen voimalaitos Gnaw Their Tongues, konemökäpunk-duo Pūres Opera ja Suomea edustanut Amnesia Scanner.
Skaņu Mežsin seikkailullista ulottuvuutta täydensivät huikeat ääni-installaatiot, tekijöinä riialainen kirjallisuus- ja elektrokollektiivi Orbīta, dj- ja impromuusikkokaksikko Maria Chávez & Jordi Wheeler sekä amerikkalaislegenda Negativland, jonka juuret ulottuvat 1970-luvun lopun kokeelliseen skeneen.
Turntablismin uudistaja Maria Chávez oli Skaņu Mežsin kiinnostavimpia esiintyjiä.
Ja sitten oli vielä kansainvälisyydessään moniulotteinen ja sisällöltään kompromissiton elektrokattaus. Portugalin Nídia tykitti afro-samba-favelabeat-setin, Kreikan Evita Manji liikutti välimerellisin sävyin, Yhdysvaltain Max Eilbacher ujutti ilmoille älyllistä audio-videotaidetta, japanilainen Phew ammensi punk-menneisyydestään ja Meksikosta ponnistava Debit kytki sähköt luontohavaintoihin.
Toisenlaisia perinneratkaisuja edustivat ohjelmassa maineikas nykymusiikkiyhtye Mivos Quartet, freejazztrio Joe Morris-William Parker-Hamid Drake, folk-fuusionelikko The Vex Collection, bassohuuliharppuvirtuoosi Daniel Blumberg ja aikamatkaileva norjalaiskitaristi Stian Westerhus.
Skaņu Mežs valtasi vanhan rautatiemakasiinin, josta on puunattu kulttuuritila.
Reilut perikymmentä aktia kaikkiaan sisältänyt, Latvian Riiassa järjestetty 21. Skaņu Mežs hämmästytti tarjontansa laajuudella. Festivaalin ydintiimi Viestarts Gailītis, Rihards T. Endriksons ja Lena Sme olivat koonneet ohjelman, jossa utelias kokeellisuus ja uuden etsintä kertautuivat monessa muodossa.
Viestarts Gailītis (vas.) ja Rihards T. Endriksons kokosivat eklektisen ohjelman 21. festivaaliinsa.
Kattaus haastoi kuuntelijan arvioimaan uudelleen paitsi omia mieltymyksiä, myös käsityksiä soonis-visuaalisen ilmaisukentän mahdollisuuksista. Skaņu Mežs eli suomeksi Äänimetsä toimiikin kunnianhimoisesti kuratoituna päivityksenä tämän hetken musiikillisista avantgarde-virtauksista.
Rikkorytmejä ja strobovaloa
Musiikillisesti yllättävimpiä oli Maria Chávezin ja Jordi Wheelerin esitys. Perulaissyntyinen Chávez muovasi turntablismista sattumanvaraisuudesta voimaantuvaa taidetta soittamalla osana esitystä rikkomiaan vinyylejä, joita hän asetti päällekkäin neljään levysoittimeen. Wheeler vastasi dj-kumppanin tuottamaan äänivirtaan muokkaamalla ja täydentämällä pianon ja kitaran sointia mekaanisesti ja sähköisesti.
Jordi Wheeler (edessä) ja Maria Chávez valpastuttivat yleisön vapaapudotuksellaan.
Alati muuntuva sointikuva koostui sen myötä eriparisista äänien sirpaleista, joista kaksikko sai kuin saikin aikaan musiikkia herkkävaistoisesti kommunikoiden. Setti svengasi rouhean romuluisesti ja säpsäytti kerta toisensa jälkeen odottamattomilla yhdistelmillään. Soonisesta virrasta tunnisti välähdyksiä vanhoista puhe- ja opetuslevyistä, malletilla piinatusta pianosta, orkesterimusiikista, iskevistä rytmisikermistä ja melankolisesta laulusta.
Yhteinen tutkimusmatka asetettiin kompassiksi. Chávez päivitti dramaattisella tavalla dj:n roolia, kun satunnaiset musiikkifragmentit päätyivät osaksi uutta kokonaisuutta neljän soittimen miksauksessa. Chávez päivitti turntablismiin liittyviä käsityksiä konkreettiseen suuntaan toteuttaen esimerkiksi breakbeat- ja scratch-tekniikkaa kirjaimellisesti pirstaleisin levyin. Ilmankos, Chávez kun on metodin pioneeri ja kirjoittanut tekniikasta kirjan Of Technique: Chance Procedures on Turntable (2012).
Wheeler taas etsi ja löysi soittimistaan oikeasti uusia ulottuvuuksia, etenkin nykyään hyvin suositussa preparoidun pianon kontekstissa. Tulokulman voisi kuvitella kiinnostavan myös kollegoita Nik Bärtschistä Hauschkaan.
Coby Seykin ilmensi oli samanhenkistä vapauden huumaa, joskin eri tavalla organisoiduissa puitteissa. Tiukka ja muuntumiskykyinen bändi tuki saumatta lontoolaisen päämiehen spoken word -vuodatusta, josta solisti tempautui paikka paikoin irti mätkimään bassostaan infernaalista jylyä.
Jälki koukutti pian aloituksen jälkeen, kun kokoonpano oli saanut koneensa lämpenemään ja tekotaiteellisuuden usvan hälvenemään. Post-grimeksi määritellyssä saundissa pilkotti erilaisina seossuhteina muun maussa jazzia, dubia, noisea, kokeellista elektroa ja triphopia. Soitinnos taas venyi kitaroista, rummuista ja vibrafonista saksofoniin, padeihin ja sormioihin.
Sana- ja säveltaiteen ehdottomuus kanavoitiin kerrokselliseksi, energiaa kipinöiväksi virtaukseksi, jonka koukuttavuus piili grooven vaivihkaa kasvatetussa imussa. Anarkistinen, musiikillisella kartalla moneen suuntaan levittäytynyt ja uusia tulokulmia ilmaisussaan esitellyt DIY-revittely saikin yleisön haltioihinsa.
Yleisösurffausta Violent Magic Orchestran malliin.
Vallan jotain muuta tarjosi Violent Magic Orchestra (VMO). Persoonakohtaisine meikkeineen ja asuineen japanilaisryhmä oli tapahtuman näyttävin. Samalla yksilöllinen stailaus toi mieleen j-pop-estetiikan, mikä sai yhtyeen imagon tuntumaan tahattoman koomiselta, vaikka idea lienee hätkäyttää.
Niin tai näin, VMO:n soiton volyymi saattoi hyvinkin kiilata viikonlopun ennätykseksi. Möyhennys hipoi kipurajaa ja kokonaisvaltaista iskua tehostettiin videoin ja stroboin.
VMO:n rokimmat verrokit lavaimagon perusteella venyivät Slipknotista Marilyn Mansonin kautta Ministryyn. Musiikillisesti taas kaahattiin speed- ja black metal -flirttailusta gabberiin ja edelleen noiseen, mausteena kaikkea drum’n’bass-pyrähdyksistä kauhuelokuvalliseen maalailuun.
Orbīta skannasi universumin signaaleja.
Tämänvuotisen Skaņu Mežsin käynnistänyt Orbīta erottui sekin olemuksellaan. Se yhdisti musiikissaan installaation ja performanssin. Salin katosta ripeustettuihin punaisiin tankoihin kiinnitetyt rasiat poimivat ilmasta sähköisiä signaaleja, jotka yhdistettiin eetterin radioamatööriliikenteeseen ja laitteiston runotallenteisiin tosiaikaisesti.
Riian oma, vuonna 1999 perustettu elektrokollektiivi täytti Hanzas Peronsin koko sivusalin ambient-teoksellaan. Neljän miehen operointi näytti modulaarisyntetisaattorien työstöltä mutta perustui sittenkin enemmän hetken muuttujien kanavointiin kuin aiemman materiaalin muokkaamiseen, kertoi Alexander Zapol alias Semyon Khanin, yksi kollektiivin isistä. Tulos? Vapaasti sykkivää sähköistä virtausta.
Amnesia Scannerilla oli asiaa.
Suomalaisduo Amnesia Scanner veti puolestaan ehkä Skaņu Mežsin kirjaimellisesti häikäisevimmän shown. Katkovaloa ja purkkiusvaa ammuttiin lavalta niin, että kaksikkoa ei juuri estradilta erottanut. Kuuli kyllä.
Ville Haimala ja Martti Kalliala luukuttivat tunnettua tuotantoaan isolla kädellä ja nupit kaakossa. Vedot kuten ralliraita AS Too Wrong resonoivat niin kuuntelijan fysiikassa kuin miljöön puu- ja tiilirakenteissa. Musiikissa isoimman roolin haukkasikin infrataajuuksia hätyytellyt massiivinen bassojauhanta.
Leikillinen pörinä ja manipuloitu vokaalimateriaali summautuivat taustaprojisointien perusteella kannanotoiksi aikamme media- ja arvoympäristöön. Avainsanat ja -virkkeet rinnastuivat jonnekin Chemical Brothersin ja Massive Attackin viimeaikaisten liveprojektien tekstiplanssien välimaille.
Akustista ja sähköistä
Free jazzin soihdun kantoi Riiaan trio, jossa improvisoivat rumpali Hamid Drake, kitaristi Joe Morris ja basisti William Parker. Kolmikon konsertti myös tallennettiin ja operaatiosta vastannut maineikas Jersika Records suunnittelee siitä vinyylijulkaisua.
Basisti William Parker (vas.), kitaristi Joe Morris ja rumpali Hamid Drake Skaņu Mežsissa.
Konsertti rakentui vuoropuhelulle, joka käytiin kunkin esiin nostamien teemojen ja tekstuurien kannustamana. Drake tikutti häikäisevää rumpalismia kokovartaloisesti ja täyttä satsia innovatiivisesti hyödyntäen löytäen aina uutta kerrottavaa jokaiselle soolokierrokselle.
Jersika Recordsin Mareks Ameriks tallensi freejazz-konsertin perinteiselle ääninauhalle.
Morris vuorotteli eri kieli-instrumenttien välillä ja tuntui paikoin katoavan omiin sfääreihinsä ja abstraktiin tilaan raivaamansa soivan polun nousuihin ja notkelmiin. Parker niin ikään avarsi soonista palettiaan. Kontrabasson rinnalla hän tunnusteli käsiteltäviä teemoja huiluilla ja afrikkalaisella kielisoittimella gembrillä. Silloin tuntui kuin olisi siirrytty ajassa taaksepäin freen varhaisempiin kerrostumiin ja 1960-luvun lopun juurevan etnovaikutteisiin maailmoihin.
Mivos Quartet tekee akustista avantgardea.
Puisen lämpimiä saundeja kanavoi puolestaan Mivos Quartet. Korkean profiilin nelikko on levyttänyt kaikkea Steve Reichistä JG Thirlwelliin, joka tunnetaan ehkä paremmin muun muassa aliaksistaan kuten Foetus ja Wiseblood ja Clint Ruin. Kvartetti on työskennellyt myös muiden poikkitaiteellisten vaikuttajien, kuten räp-runoilija Saul Williamsin kanssa.
Riiassa Mivos Quartetin ohjelmassa olivat Henry Threadgill, Chikako Morishita, George Lewis ja Raven Chacon, ensimmäinen Pulitzerilla palkittu alkuperäisamerikkalainen säveltäjä. Viulut, alttoviulu ja sello ovat klassinen muodostelma, jonka historia kurkottaa vuosisatojen taakse.
Biisimateriaali asemoitiin vähäeleiseksi kokonaisuudeksi, jossa nelikko hyödynsi myös lauluääntään. Kattaukseen sisältyi runsaasti taukoja ja hiljaisia kohtia, joissa korostui tulokulman minimalismi. Upea saundi kehitti samalla hienoa vastavoimaa festivaalin sähkövoittoiseen äänikudelmaan. Viulistit Olivia De Prato ja Maya Bennardo, alttoviulisti Victor Lowrie Tafoya ja sellisti Tyler J. Borden saivat syystä viikontaitteen isoimmat aplodit.
The Vex Collection kurkottaa kauas folkin maanläheisimmästä linjasta.
The Vex Collection oli yhtä kuin säkkipillit, saksofoni, kitara ja rummut. Pelimannit tuottivat festivaalin puitteissa niin ikään hämmästyttävän luomua meininkiä tavanomaisine bändisoittimineen ja niillä tuotettuine ilmaisuineen. Sähköistä arsenaalia hyödynnettiin täydentäjänä.
Hetkittäin jenkkikvartetti irtautui folkihkosta konseptista vapaan pudotuksen jazzillisiin ulottuvuuksiin. Sen myötä musiikkiin ladattiin uudenlaista energiaa. Moinen kalibroi korvia virkistävällä tavalla, aidosti orgaaninen ote kun harvoin täyttää maljan ylivuotavaksi.
Stian Westerhus oli yhden miehen kitarabändi.
Konekonseptiin kontrastinsa heittivät myös norjalaiskitaristi Stian Westerhus ja brittiläinen laulaja-lauluntekijä-säveltäjä Daniel Blumberg.
Teatraalisista esillepanoistaan tunnettu Westerhus näyttäytyi Skaņu Mežsissä kokeellisimmillaan. Taituri oli luupperin monistamine kitaroineen kuin yhden miehen orkesteri. Laulusuoritusten raastava verisieluisuus ja falsettia hipova fraseeraus vuorostaan toivat mieleen Jeff Buckleyn hyvällä tavalla.
Daniel Blumberg pöristeli orgaanisesti.
Westerhusin valtiksi osoittautui jälleen mukautuvuus. Hän kuulosti aidosti äänimaailman tutkimusmatkailijalta, sillä hetkeen heittäytyminen ja avoimmuus yleisön vastakaiuille koodautuivat soitossa herkkävaistoiseksi vuodatukseksi.
Daniel Blumberg tarjosi samoin kokeellisen tutkielman yhden miehen mahdollisuuksista. Hän nivoi melodiset lauluhahmotelmat bassohuuliharpun mörinään, rumpukoneen lyönteihin, syniin ja muuhun instrumentistoon.
Yllättäen fiilis toi paikoin mieleen 1980-luvun ulkoisesti pelkistetyn mutta lataukseltaan ylitunteellisen synapopin. Sydän verta vuotaen -vedoista kaljupää karkasi aggressiviseen revittelyyn, joka toimi samalla ohjelmakokonaisuuden sykkeen nostajana.
Välkkyen rajojen yli
Toisenlaisia oletuksia kumosi Gnaw Their Tongues (GTT) eli Mories de Jong. Vimmaa ja sappea voi sylkeä lavalla, vaikka on tuikitavallisen vanttera ja keski-ikäisen oloinen jässikkä rilleineen ja partoineen.
Gnaw Their Tongues rähisi kompromisseitta.
Itse asiassa GTT suolti avausillassa raivoa, jonka jakajiksi kuvittelisi aikamoisen viipaleen länsimaiden elämäänsä turhautuneesta väestökakusta. Pääkalloilla ja sääriluilla somistettu veto sivusi kuvastoltaan synkimpiä metallin alagenrejä. Äänenpainetaso oli synkronoitu lyyriseen sisältöön ja jyrkkään asenneympäristöön. Ultrabrutaali audiomurha tuntui tihkuvan äärimmäistä nihilismiä.
Päätösakti Nídia on laaja-alainen dj, jonka miksasi soitteissaan etnoa, maailmanmusiikkia ja liveprosessointia rytmi- ja muut koukut edellä. Repertuaari peilaa laajaa osaamista, onhan hän myös tuottanut muun muassa Fever Raytä.
Nídia ei säästellyt bassoa.
Riiassa portugalilainen pakkasi saundiinsa viljalti samban reunaiskuja ja muita keski- ja ylärekisterin nasauksia tuhdin bassomöyhennyksen vastapainoksi.
Ääripäiden välille levittyi eklektinen valikoima biittejä ja rytmejä. Phew eli Hiromi Moritani miksasi elektroniseen vuohonsa kenttä-ääniä liikennehälystä (kaiketi) metron ja junakiskojen kolkkeeseen. Taival 1970-luvun lopun Osakan punk-kuvioista kuului soinnin mielentilassa. Jälki kytkeytyi emotionaalisella tasolla täkäläisessä kontekstissa ennemmin Canin kaltaisiin melodisiin yhtyeisiin kuin vaikkapa Einstürzende Neubautenin industrial-louhintaan.
Phew ponnistaa 1970-luvun lopun punk-skenestä.
Monterreyn kasvatti Debit eli Delia Beatríz on luonut nimeä ennen kaikkea Atlantin takana. Riiassa hän erottui joukosta nousemalla pulpettinsa päälle ja soittamalla Pipe-laitetta. Sen vahvasti synteettiset rekisterit heittivät vahvoja kontrasteja flow’hun, joka kuulosti kuin valaat ja delfiinit olisivat kirskutelleet keskenään korkeataajuisin signaalein.
Debit polski delfiinien ja valaiden vanaveden lisäksi Pipen ääniaalloissa.
Negativland toi terveiset Kalifornian intelligentsian syntysijoilta San Francisco Bay Arean seutuvilta. Nyt kollegiota edusti siinä vuodesta 2011 vaikutttanut Jon Leidecker eli Wobbly. Sormiomies nyökki läppärin ja ohjainten äärellä ja striimasi taustalle mediataiteilija SUE-C:n tietokonegrafiikkaa ja videosyötettä.
Negativland päästeli höyryjä audiovisuaalisesti.
Musiikissa ja projisoinneissa toistettiin sanoja ja iskulauseita, jotka käsittelivät muun muassa videopelien addiktoivuutta ja sitä, miten niiden välityksellä käyttäjästä päätyy valtavasti tietoa domainin omistajalla.
Loppupuolen toiminta- tai kaahauspelimäisessä kuvastossa tuhottiin liukuhihnalta autoja ja muita liikennevälineitä. Painajaismaista jatkumoa kuljetti synaujellus, jossa oli samankaltaista saunditekstuuria kuin Kraftwerkin Autobahnissa ja Trans Europa Expressissä.
Nyt vain saksalaisten maalailema luontokuvaston ja teknologian kohtaaminen oli saanut tilalleen totaalista tuhontaa mättöpelien malliin.
Max Eilbacher löysi etsimänsä Riiassa.
Max Eilbacher on monialataiteilija sähköisesti soivien syna- ja tietokonetekstuurien kentällä. Kotimaisemisaan Yhdysvalloissa hänellä on myös bändi, jossa hän soittaa bassoa. Sooloprojektit vapauttavat tutkimaan oman ilmaisun rajoja ilman ennakko-odotuksia.
Riiassa tämä kiteytyi erilaisten sähköisten signaalilähteiden työstämiseksi ja ambientin sukuiseksi ja scifi-soundtrackia muistuttavaksi kone-synamaalailuksi. Pääsalin sivustalla työskentely istutti olemuksellaan hobitti Frodo Reppulia muistuttavan artistin sananmukaisesti kansan keskelle.
Evita Manjia huvitti pikkuyleisön kirmailu ilmaiskonserttien sunnuntaina.
Evita Manji jyysti mustassa pöyheässä toppatakissa aggressivisen oloista raastantaa syna- ja tietokonepohjalta ja sen kuljetettavaksi synteettiseksi muokattua naisääntä.
Kreikatar arvioi yleisöä valkaistujen kulmakarvojensa alta. Viileä ammattilaisen pokeri rakoili ainoastaan silloin, kun katsomon nuorin segmentti innostui kirmailemaan edestakaisin lavan edessä sunnuntain koko perheen ilmaiskonsertissa.
Kitaristi Joe Morris veti myös luovan ilmaisun työpajan Skaņu Mežsissa.
Musiikin lisäksi Skaņu Mežsiin sisältyi workshopeja ja residenssiprojekteja. Ensin mainituista vastasivat kitaristi Joe Morris, nykymusiikkiyhtye Mivos Quartet sekä elektro-osaajat Max Eilbacher ja Evita Manji.
Jälkimmäinen ponnistus tuotti muun muassa esillepanon, jossa eri ikäiset lapset loivat avantgardea säveltäjä-muusikkokaksikko Peter Ablingerin ja Sylwia Zytynskan johdolla ilmaiskonsertein ladattuna sunnuntaina.
Seuraava, järjestyksessä jo 22. Skaņu Mežs järjestetään Latvian pääkaupungissa 4.–5.10.2024.
Peter Ablinger ja Sylwia Zytynska johdattivat nuoret musiikintekijät avantgarden ihmeisiin.