Teksti: Pauli Kallio, kuvat: Pori Jazzin kuvapankki
Mielelläni aloittaisin kertomalla, että Pori Jazzin ensimmäinen varsinainen festivaalipäivä valkeni kesäisen lämpimänä, mutta valkenematta jäi. Länsituuli puhalsi pilvet Savoon vasta perjantaina, joten aurinkoisen ilmapiirin luominen jäi yleisön ja esiintyjien tehtäväksi. Sadevaatteilla varustautuneet myhäilivät tyytyväisinä, koska eivät kanniskelleet vedenpitäviä varusteitaan Kirjurinluodolle turhan päiten.
Kirjoittavasta kriitikosta ja neuvoa antavasta muusikkojäsenestä koostuva Soundin valtuuskunta saapui paikalle ensimmäisten joukossa, kun Jaska Lukkarisen trio oli edennyt Valtteri Pöyhösen sävellyksistä kootun settinsä alkupuolelle. ”Herran pieksut, miten kova basisti! Soittaa puhtaasti ja hienolla soundilla”, totesi muusikkojäsen basisti Antti Lötjösestä. Lukkarinen nakutti hienojakoisesti ja saksofonisti Jussi Kannaste sooloili vapaan lyyrisesti, kun pitkät kappaleet solisivat eteenpäin ilman välipuheita.
Enimmäkseen rockilla ja funkilla katetun Jokilavan ja festivaalin jazzillista perintöä vaalivan Lokkilavan setit nimittäin osuivat säännönmukaisesti täsmälleen päällekkäin.
Jokilavan korkannut Joose Keskitalo kuuluu niihin artisteihin, joiden tuotantoon lupaan vielä joskus perehtyä kunnolla. Tämä taisi olla toinen live-kohtaaminen, ja sekin jäi miellyttävyydestään huolimatta lyhykäiseksi, koska Lokkilavalla aloitti samaan aikaan kitaristi Julian Lagen trio. Enimmäkseen rockilla ja funkilla katetun Jokilavan ja festivaalin jazzillista perintöä vaalivan Lokkilavan setit nimittäin osuivat säännönmukaisesti täsmälleen päällekkäin, mikä merkitsi vaikeita valintoja ja kipeitä päätöksiä. ”Kauniisti kotikutoista, alakuloista ja yksinkertaista. Tämä rauhan saareke olisi ehkä tullut tarpeeseen myöhemmin”, lukee muusikon muistiinpanoissa.
Siirtyminen normaaliarjesta festivaalitunnelmaan vaatii aikansa, mutta huomasin jo hieman innostuvani Julian Lagen kuvioista ja yleisemminkin trionsa kepeän ketterästä otteesta, jota satunnaiset rosot elävöittivät. Olin bongaavinani vaikutteita ainakin Les Paulilta ja Manuel Galbánilta. Edellisestä viesti soiton vaivaton lennokkuus, jälkimmäisestä ne karheammat kohdat. ”Ihan mukavaa jamittelua, vaikka kitarajazz ei ole lempimusiikkiani. Ei ainakaan häiritse yhtään, mutta alkaa tehdä mieli kuohuviiniä ja ruokaa”, kommentoi retkueen toinen puolikas. Illemmalla Lage vielä piipahti vierailemassa Wilcon aika monentena kitaristina.
Toimintaa leimasi arvaamattomuus ja jopa vaaran haiskahdus, jota voi harvoin aistia Porin päälavalta.
Vaatii kohtalaisen korkeaa pokeria ryhtyä käyttämään taiteilijanimeä Fantastic Negrito, mutta uusi identiteetti helpottanee uran rakentelua, kun kulkee kirkonkirjoissa nimellä Xavier Dphrepaulezz. Nimi ei pahentanut miestä eikä mies nimeä. Negriton ääni venyi falsetista kahdentoista boforin karjahteluun, kvintetin vapaamielisesti bluesiin pohjaava skaala arkaaisesta peltohoilauksesta Stoogesia lähentelevään aggressioon. Toimintaa leimasi arvaamattomuus ja jopa vaaran haiskahdus, jota voi harvoin aistia Porin päälavalta. Bändi keräsi täydet pisteet ja urkuri vielä päälle kunniamaininnan. Mielelläni olisin nähnyt, kuinka fantastiseksi meno kiivastuu suuremman yleisön edessä. Innokkaimmat uskaltautuivat lavan eteen irrottelemaan, mutta areenan penkit paistoivat vielä puolityhjinä ja varsinaista festaritunnelmaa saattoi vasta aavistella.
Kuinkahan monissa ulkoilmasoitoissa Canned Heat on kääntänyt mobiilinsa nokan päin maaseutua sitten Woodstockin? Yhtä kaikki Goin’ Up The Country onnahtelee yhä sympaattisesti kuin vanhoilla hipeillä lastattu Volkkarin minibussi. Muusikkokumppanin muistiinpanoista löytyy vain maininta vanhojen miesten rokkibändistä ja eräs porilaislähtöinen toveri kuittasi Canned Heatin tylsäksi ränttätäntäksi. Itse olisi jäänyt mielelläni Jokilavan liepeille ottamaan toisenkin kipollisen, ellei Bill Frisellin trion kutsu olisi kuulunut Lokkilavalta.
”Joudun heti perumaan lausuntoni siitä, että en välitä jazzkitaroinnista. Bill Frisellistä olen tykännyt aina. Frisell soittaa aina sopivasti, ei liikaa, ja soundin tunnistaa heti”, tuumaili muusikkomme. Hetkittäin niukka ja rento soittelu kuulosti kolmikon oman illan ratoksi viritetyltä jamituokiolta, mutta jäntevöityi aina ennen viime tippaa. Tyylipoliittisesti meininki risteili hilpeän vallattomasti. King Sunny Aden oloisesta afrokuviokellunnasta loikattiin luontevasti Link Wrayn linjoille. Setin lopulla hämärä mielijohde vei veikkoset versioimaan yhtä Burt Bacharachin iskelmällisistä muotovalioista. What The World Need Now Is Love puhui tässä käsittelyssä sekä rakkauden että musiikin rajattomuuden puolesta.
Muutaman sadan metrin ripeä kävely toi meidät keskelle Lasten mehuhetkeä. Vähän hävettää myöntää, etten ole vielä kuullut Dumarillumarei-albumia, mutta lupaan korjata asian. Nyt kajahtaneet uutuusnäytteet nimittäin soivat kunnialla Punaisen planeetan, Tuhman hauvan ja Lihavan rakkauden kaltaisten Nurmion tuotannon kulmakivien vaativassa seurassa. Torviryhmä Blosarit puhalsi sinälläänkin erinomaisen tiukkaan Spuget-kolmikkoon lisää vauhtia, voimaa ja ulottuvuuksia. Täytyy ihmetellä sitä, kuinka moni merentakainen vieras laimensi sointiaan jättämällä puhaltajat pestaamatta, mutta ei tinkinyt taustalaulajista tai kosketinsoittajista.
Toinen juomatauko Jokilavan kupeessa nosti esiin ikuisen dilemman. Miten suhtautua aivan tolkullisten tahojen kehumaan esiintyjään, jota kerta kaikkiaan ei voi sietää? Yrittääkö nollata oma maku ja pyrkiä objektiivisuuteen? Haukkua lyttyyn ja pahoittaa parhaansa tekevän bändin ja sen fanien mieli? Vai jättää kokonaan mainitsematta? Niin tai näin, kuulin Pimeys-yhtyettä juuri riittävästi tietääkseni, etten halua kuulla enempää. Juomat kurkkuun ja Lokkilavalle!
Kohta kävi ilmi, että Devendra Banhartia ja Wilcoa kuuntelemaan tullut Espe Haverinen arvosti trumpettitaituri Ambrose Akinmusiren kvartetin antia tasan saman verran kuin allekirjoittanut Pimeyden jollotusta. ”Kai tämä on hienoa, mutta minä tulen sairaaksi siitä, kun tyypit soittaa kilpaa niin paljon kuin suinkin.” Nuottien ja rytmien sinkoilu rauhoittui heti Espen vaihdettua maisemaa. Akinmusire tyylitteli ja töräytteli pitkät tovit itsekseen, jätti sen jälkeen estradin soittokumppaneilleen ja vetäytyi taustalle nyökyttelemään, jolloin kvartetti muuttui pianisti Sam Harrisin trioksi. ”Keikan meditatiivinen osuus tuntuu hyvältä”, kiteytti retkueen muusikkojäsen. Aika hauska oli sekin jakso, jossa trumpetisti mielestäni matki trooppisia luontoääniä ja ihmissuolen kaasupurkauksia.
Kahden tunnin setti ei tuntunut pitkältä, sillä Wilcosta on moneksi.
Omistan luullakseni kaikki Wilcon studiolevyt. Joistakin pidän kovasti ja toisista hieman vähemmän, mutta ne ovat jääneet viime vuosina vähälle kuuntelulle, koska maailma on väärällään kuuntelematonta musiikkia. Nyt kävi kateeksi uskollisia arkkifaneja, jotka ilahtuivat jokaisen kappaleen tunnistamisesta ja lauloivat mukana vähintään kertosäkeet.
Kahden tunnin setti ei tuntunut pitkältä, sillä Wilcosta on moneksi: hempeää helinää, erittäin vaihtoehtoista kantria ja maanista soittimien runnomista. Bändin ilmeisen pakottava tarve heittäytyä meluamaan kesken herkimpien hetkien muistutti Akinmusiren tapaa harpata tunnetilasta toiseen. Wilcon lämpimästä soundista ja vaivattomasta musikaalisuudesta taas muistui mieleen Dylanin kahden kesän takainen Porin visiitti. Muusikko hahmotti kuulemansa ja näkemänsä toisin: ”Soittajat ja laulaja kuulostavat ikäänsä nuoremmilta. Olen koko ajan ajatellut, että tämä on nuorten poikien bändi.”
Devendra Banhartista leivottiin kymmenkunta vuotta sitten yhtä uuden folkin kellokkaista, mutta nyttemmin rummutus on hiljentynyt. Tavallaan onkin ymmärrettävää, että tällaisen veikeästi vekkulimaisen musiikin uutuudenviehätys tulee ja menee suhteellisen vauhdikkaasti. ”Kuulostaa muuten hieman Espe Haveriselta”, kumppani pani merkille. Tosiaankin! Banhartin bändin kevyt ote ja notkeus miellyttivät korvaa, mutta eivät estäneet siirtymistä eteenpäin kohti Lokkilavaa ja Heikki Sarmanto Renewalin konserttia.
Jarmo Saaren armoton progekitarasoolo oli heittää meidät saman tien takaisin Banhartin leppeään äänimaisemaan. Jäimme kuitenkin kuulostelemaan, mitä muuta tarjottavaa Seppo Kantosen uusilla Sarmanto-sovituksilla oli. Tavallista erikoisemmalla kokoonpanolla (pianot, kitara, gamba, lyömäsoittimet, laulu) operoinut bändi jätti lopulta itsestään seikkailullisen ja varsinkin monipuolisen vaikutelman. Erityisen virkistävää oli kuulla Anni Elif Egecioglun laulama tyystin toisenlainen versio Magic Songista, jonka Sarmanto levytti Jeannine Otisin kanssa nelisenkymmentä vuotta sitten.
Brian WilsonEi vanhoja 400 metrin juoksun mestareitakaan kutsuta arvokisoihin, jos he pystyvät hölkkäämään ratakierroksen kaatumatta.
Jäljellä oli enää päivän kolmastoista esiintyjä, Brian Wilson presents Pet Sounds. ”Herättää ristiriitaisia tunteita. Tavallaan ihanaa ja hämmentävää kuulla livenä. Soitto kuulostaa komealta, samoin stemmat, mutta Brian Wilson on jo aika vanha ja väsynyt mies.” Spektaakkelin aloittaneet, aikaan ennen Pet Soundia sijoittuneet hitit toimivat kiitettävästi, kun nuorempi polvi kantoi suurimman osan lauluvastuusta.
Hyvin pian kävi kuitenkin tuskallisen selväksi, ettei Wilsonista ole enää oman merkkiteoksensa tulkitsijaksi. On toki hyvä tietää, että paljon kärsinyt nero on saavuttanut vanhoilla päivillään jonkinasteisen tasapainon, mutta ei vanhoja 400 metrin juoksun mestareitakaan kutsuta arvokisoihin, jos he pystyvät hölkkäämään ratakierroksen kaatumatta. Brian Wilson on ansainnut sädekehänsä, mutta konsertin sankareiksi nousivat Al ja Matt Jardine, Blondie Chaplin ja orkesterin vähemmän tunnetut muusikot, joiden nimet selvittäisin, ellei Soundin toimituksessa jo odotettaisi tätä kirjoitelmaa.