Todennäköisesti Jussi Reijosen nimi ei ole tuttu kovin monelle, kuten se ei ennakkoon ollut minullekaan. Säveltäjä-kitaristi kannattaa kuitenkin painaa mieleen. Näytöt livenä olivat sen verran kovat.
Syy tuntemattomuuteen piilee siinä, että rovaniemeläinen on varsinainen nomadi, joka jo lapsesta on asunut useissa Lähi-Idän maissa, Tansaniassa, aikuisena 13 vuotta USA:ssa ja nykyään Amsterdamissa, vaikka monesti kävikin välissä Rovaniemellä asumassa eri mittaisia jaksoja.
Nyt hän tuli Tampere-taloon esittämään viime vuonna ilmestyneen uuden albuminsa Three Secondsin kahdeksanhenkisen bändinsä kanssa. Ja millainen yhtye se olikaan! Trumpetti, pasuuna, viulu, sello, piano, nauhaton sähköbasso, kontra, perkussiot ja rummut. Jäsenet tulevat kuudesta eri maasta ja jokainen muusikko oli huippuluokkaa. Niin kuin johtaja itsekin.
Reijonen ei kuulu siihen ulkomailla opiskelleiden virtuoosien porukkaan, jolla pääasia joskus tuntuu olevan oman teknisen taidokkuuden esittely eikä niinkään oikeasti syvällinen musiikillinen kokemus. Nyt mentiin selkeästi musiikki ja tunnelma edellä, ja kun koko ensemble oli samalla viivalla, niin intensiteetti nousi kiihottaviin lukemiin.
Itse asiassa Reijonen itsekin esiintyi enemmän ryhmän jäsenenä kuin solistina ja hänen soolonsa, silloin kun hän niihin ylipäätään ryhtyi, näyttäytyivät enemmänkin sävellysten elimellisinä osina kuin yksilösuorituksina. Musiikillinen näkemys ja läsnäolo olivat joka tapauksessa vaikuttavalla tasolla. Vankka oli aseistuskin: arabialainen oud-luuttu, yksi akustinen ja nivaska sähköisiä kitaroita, joista yhdessä näytti olevan ekstrakieliä.
Sekin oli plussaa, että Reijonen kertoi biisiensä pontimista ja ylipäätään musiikissaan kuuluvasta oman identiteetin etsinnästä. Musiikki ja soittaminen ovat hänelle lääke, ja se kuului kaikessa syvänä merkityksellisyytenä.
Eka setti sisälsi Three Secondsin kaikki viisi osaa. Paino oli Lähi-Idässä ja ehkä vähän laajemmin Välimeren ympäristössä, joskaan ei pelkästään siellä. Kirjaimellisesti sieltä olivat viulisti Layth Sidiq ja sellisti Naseem Alatrash, joiden soitto oli veret seisauttavaa. Erikseen pitää mainita myös pikaisesti vakipianistia tuuraamaan tullut ukrainalainen Maxim Lubarsky: mies pureutui musiikkiin huikealla herkkyydellä. Melkoinen groovekone oli myös monenlaisia perkussioita käsitellyt japanilainen Keita Ogawa.
Kakkossetissä kuultiin vanhempaa materiaalia: Reijosen opettajalle, Mick Goodrickille, tehty blues Toumani, joka paljasti tekijän mieltymyksen saharalaiseen blues-käsitykseen, sekä kuulemma vitutuksesta syntynyt Serpentine ja improvisaatiolle perustunut Kaiku, joka heijasteli Lapin luontoa uskottavasti tuulineen, lumineen ja eläimineen. Viimemainitun kohokohta oli todella hypnoottinen jakso Lubarskyn äityessä pimputtamaan hienovaraista piano”luuppia” ja Reijosen vedellessä sähkökitaralla sen päälle pitkiä, matalia ääniä. Ylipäätään liiderin kitara murtautui usein ulos soittimen perusalueelta kuulostaen monesti syntikalta tai jopa puhaltimelta.
Väkisinkin tuli mieleen, että tämä kattaus olisi omiaan esimerkiksi Tampere Jazz Happeningiin tai intiimeille pikkuklubeille, ulkofestareille se on kaikessa upeudessaan aivan liian hienovaraista.
Teksti: Jussi Niemi