Huima tupla! Antti Lötjönen Quintet East ja Matti Salo Quartet Tampereen G Livelabissa

Antti Lötjönen Quintet East, Matti Salo Quartet, 1.2.2023 G Livelab, Tampere. Teksti: Jussi Niemi
13.2.2023 11:23

Live-arviot keikoista ovat viime vuosina olleet tässä maassa ihan noin yleisesti ottaen hunningolla, tarkemmin sanoen niitä ei juurikaan enää näe. Soundissa sentään ajoittain. Kun lukijoiden ohella moni soittajakin on niitä kaivannut, niin päädyimme sellaiseen ratkaisuun, että alan tehdä niitä tänne lehden nettipuolelle epäsäännöllisen säännöllisesti, mutta kuitenkin jatkuvasti. Avaan pelin jo reilun viikon vanhalla vedolla Tampereen G Livelabissa, koska kyse oli harvinaisen kovasta keikasta molempien esiintyjien, Matti Salo Quartetin ja Antti Lötjösen Quintet Eastin, osalta. Ilta meni todellakin täysin euforian puolelle.

Ensimmäisenä esiintynyt Matti Salo tunnetaan esimerkiksi Hannibalin, Hot Herosin ja puolisonsa, laulaja Kielo Kärkkäisen, tiimoilta, mutta tämä vähän turhankin proosallisesti nimetty kvartetti keskittyy kitaristin omaan musaan, jonkalaista ei oikeastaan ole aikoihin kuultu. Osittain kai siksi se niin tuoreelta kuulostaakin.  Kyse on nimittäin 60- ja 70-lukujen leikkauspisteen molemmin puolin kukoistaneesta, jazzin ja psykedeelisen rockin hankauksessa viljellystä hippimeiningistä, improvisaatiota suosien. Vaikutteita on otettu ympäri maailmaa, ennen muuta itäisiltä mailta, mutta myös tuaregi-sävyt, reggae ja funk huomioiden. Menee siis noin lähtökohtaisesti meikäläisen pirtaan aika sutjakkaasti.

Viime kädessä kuitenkin siksi, että monitahoinen paketti toteutetaan niin hienolla näkemyksellä, silkasta soittamisen ilosta puhumattakaan. Asialla Matin kanssa ovat Tampereen ”tavanomaiset epäillyt” eli fonisti Sami Sippola, kontrabasisti Ville Rauhala ja rumpali Janne Tuomi, jotka siis Hot Herosinakin tunnetaan. Tämän syvästi rakastamani kolmikon voi viskata melkein mihin tahansa viritykseen ja aina he ovat tilanteen tasalla. Bändin isäntä on samaa maata ja yksi pumpun hienous onkin juuri siinä, että kaikki neljä ovat soittajina yhtä kova tasoa ja omaavat yhtä poikkeuksellisen laajan näkemyksen. Se tuo livetilanteeseen hyvin spesiaalin intensiteetin.

Näin heiltä alkusyksystä mainion Nepal-albumin julkaisukeikan Vastavirrassa ja se oli niin kova, että olin nyt etukäteen vähän huolissani. Että päästäänkö samalle tasolle ja onko setti liiankin samanlainen. Ihan turhaan pelkäsin. Homma hoidettiin niin kuin todelliset alan miehet vain osaavat: mitään ei lähdetty toistelemaan, vaikka materiaali samalta levyltä olikin. Siinä missä Vastavirralla mentiin villimmin rokahtavasti, nyt paikkaan sopivasti lähtökohta oli jatsillisempi, hiukan hillitympi, vaan ei yhtään vaisumpi. Yhteistä olivat upeat soolot, loistelias dynamiikka ja armoton groovaus, olipa kyse jamaikalaiskierteestä, funkymmasta vinkkelistä tai vapaammista kompeista.

Lötjösen possen kohdalla asetelma oli sellainen, että olin juuri arvostellut bändin pian ilmestyvän Circus/Citadel-albumin (arvio ilmestyy ensi viikon Soundissa). Se on tasokasta free jazzia hyvällä huumorintajulla ja mukavan leikkisällä asenteella eikä ideoitakaan pääse moittimaan. Mutta kun näin jo useammalla perättäisellä keikalla aktiaan hioneen bändin tosi toimessa, tajusin nopeasti miten paljon pidemmälle se oli jo päässyt levystään.

Totta kai livetilanteessa sekaan mahtuu enemmän kunnon irrottelua ja sitä todellakin saatiin, niin kuin näin murhaavalta miehistöltä sopii odottaakin. Herrat olivat sijoittuneet näyttämölle poikkeuksellisesti ja se toi selvää lisäarvoa esitykselle. Päinvastoin kuin tavallisesti Jussi Kannasteen (tenori), Mikko Innasen (altto, baritoni) ja Verneri Pohjolan (trumpetti) torvirivistö oli takarivissä eli he näkivät johtajan ja rumpali Joonas Riipan alati innoittavan rytmityöskentelyn, mikä toi kokonaisuuteen käsin kosketeltavan kemiallisen reaktion. Tätä asettelua kannattaisi suosia laajemminkin! Rytmimusasta kun puhutaan, niin kyllähän homma lähtee rytmisektiosta, ja Antin ja Joonaksen kaltaisten velhojen seuraaminen antaa välttämättä lisäpotkua puhaltajille.

Vernerille pitää antaa erikoispisteet mystisen otamatone-soittimen käyttämisestä. Kummallinen pitkäkaulainen valkoinen laite luovutti hänen käsissään mitä herkintä kujerrusta ja linnunlaulua. Vaikutelma oli kieltämättä humoristinen, mutta sillä oli myös taiteellista kaikupohjaa. Kuten Cannonball Adderley aikanaan totesi: ”fun and games is where it’s at!”

Varsinaisen toiminnan päätyttyä en voinut olla ajattelematta, että jos tämä bändiparivaljakko lähetettäisiin mihin tahansa maailman ns. ”koville lavoille”, niin kyllä se vetäisi sikäläiset kollegat nöyriksi. Murharyhmän meininkiä molemmilta, ja ihan kaikilla tasoilla! Täysi kymppi muuten miksaajallekin, jonka ansiosta kaiken kuuli lyhentämättömänä.

Teksti: Jussi Niemi

Lisää luettavaa