The Cure
7.10.2016
Hartwall-areena, Helsinki
Kun The Cure vieraili viimeksi Suomessa, oli se juuri julkaissut yhdennentoista levynsä Wild Mood Swingsin. Vaikka albumi jakoi mielipiteitä, oli yhtye täydessä iskussaan. Provinssirockissa 1996 The Curen musiikki kuulosti nykyaikaiselta ja yhtyeen olemuksessa oli vielä jäljellä ripaus shokeeraavuutta. Taiteellisessa mielessä Wild Mood Swings osoittautui kuitenkin vedenjakajaksi. Se oli ensimmäinen levy, jolla The Cure hukkasi fokuksensa ja alkoi muuttua itsensä parodiaksi.
Sen jälkeen on menty vain alamäkeä. 2000-luvulla The Cure on julkaissut kolme keskinkertaista levyä, joilla se on ainoastaan varioinut tuttuja cureismejaan. Niistä viimeisin, yhtyeen uran huonoin levy 4:13 Dream, ilmestyi sekin jo kahdeksan vuotta sitten. Viime vuosina bändi on konserteissaan esittänyt lähinnä 1980-luvun tuotantoa vanhoille faneilleen. Ja jos jotain 57-vuotiaan Robert Smithin olemuksesta voi päätellä, on hänenkin hyvinvointinsa ollut joskus paremmalla tolalla.
Asetelmat Helsingin konserttia varten eivät luvanneet paljoa, mutta konsertin käynnistyessä Plainsongilla ilmassa oli odotusta ja jännitystä. Jylhän avauksen jälkeen yhtye jatkaa Closedownin hitaaseen vyörytykseen ja massiiviseen Highiin. Jo ensimmäisen tunnin aikana kuullaan muutamia hittejä, kuten raikas The Pictures Of You ja jäntevästi mystinen Lullaby. Robert Smith on opetellut kohteliaan maailmantähden tavoin hieman suomea. Levottomasti ja hyvin punkmaisesti elehtivä basisti Simon Gallup näyttää todella nauttivan lavalla olemisesta.
”Stadionsoundi on komea, mutta etenkin kappalerakenteiden ja rytmiikan osalta se junnaa nyanssittomaksi”
Settilista perustuu yhtyeen kolmen merkittävimmän albumin, Head On The Doorin (1985), Disintegrationin (1989) ja Wishin (1992) kappaleille. Vaikuttavien mutta umpiraskaiden laulujen seuratessa toisiaan tunnelma käy jo pian uuvuttaviksi. Olisi anakronistista kutsua The Curen musiikkia vanhanaikaiseksi ja yllätyksettömäksi, mutta sellainen vaikutelma Areenalla kuitenkin syntyy. The Curen 1980-lukumainen stadionsoundi on komea, mutta etenkin kappalerakenteiden ja rytmiikan osalta se junnaa nyanssittomaksi.
Suuri vaikutus tähän on sillä, että jopa aivan miksauskopin tuntumassa yhtyeen soundi sekoittuu pahasti. Rummut ja pintaan miksattu säröbasso jylisevät vaikuttavasti, mutta kitarat puuroutuvat epäselväksi kihinäksi. Etenkin kiertuekitaristi Reeves Gabrelsin soitosta on lähes mahdotonta saada mitään selvää. Disintegration-biisiin päättyvän setin jälkeen on raskas ja pettynyt olo.
Yhtye palaa pian lavalle ja aloittaa lukuisat encoret uudella kappaleella It Can Never Be The Same, joka ilkkuu sarkastisesti mutta ilottomasti kadotetun nuoruuden perään. Ikonisen The Forestin aikana areenan 9500-päinen yleisö yltyy ensimmäistä kertaa osallistumaan, laimeasti mutta kuitenkin. Lopusetti tarjoilee yhtyeen suurimmat hitit sekä muutaman piristävän harvinaisuuden (Doing The Unstuck, Lovecats, Hot, Hot Hot!!!), joista kokonaisuus saa tarvittavaa kontrastia. Ilman kepeämpiä kitsch-numeroita The Cure on iloton ja tylsä yhtye.
Kuva: Jana Blomqvist
Kolmenkymmenenviiden kappaleen ja yli kolmen tunnin myötä käy selväksi, kuinka The Curella on lopulta vain muutama musiikillinen perusmuoto, joita se kappaleissaan varioi. Perjantain keikkasetissä vain viisi biisiä on 2000-luvulta. Hartwall Areenalla bändi malttaa sentään olla nopeuttamatta tolkuttomasti vanhojen kappaleidensa tempoa, niin kuin se on useilla viime aikaisilla keikoillaan tehnyt.
The Curen taiteellinen jääräpäisyys tai silkka kyvyttömyys kirjoittaa uutta relevanttia materiaalia on voinut vahvistaa yhtyeen kulttimainetta, mutta objektiivisesti katsottuna yhtye on muuttunut pöhöttyneeksi nostalgia-aktiksi. Eikä se sovi yhteen The Curen taiteellisen viestin ja imagon kanssa.
Teksti: Sami Nissinen