Jokavuotinen rässiliivien ja c-kasettihevareiden juhla. Aina yhtä rauhallinen kaksipäiväinen, vaikka viinakset maistuvat monille. Joitakin ikimuistoisia keikkoja, uusia innostumisia ja metalligenreistä vain valiot tsekkaaville vähemmän kiinnostavaa antia. Festarikesän päätöksenä samaan aikaan Helsingissä järjestetyn Flow’n antiteesi. Wimps and posers leave the hall. Se on Jalometalli.
(Merging Flare)
Kajaanilaislähtöinen Merging Flare valloitti Teatrian sisälavan perjantain alkuillasta. En tykkää bändistä vain siksi, että siinä soittaa kavereitani. Viisikon puhdas mutta vivahteikas power metal puhuttelee niin livenä kuin toistaiseksi ainoalla täyspitkällä Reverence (2011), joka on kokonaisuutena erinomainen. Jalometallissa Merging Flaren homma toimi kiireisesti, vaikkakin hyvin. Kertaalleen hajonnut vahvistin ja heti perään pettänyt kitarapiuha eivät pysäyttäneet menoa. Bändin vitutuksesta kumpusi mahtava Branded & Exiled -cover Running Wildilta.Matias Palm laulaa vuosi vuodelta hienommin ja Kasperi Heikkinen on edelleen yksi suomen taidokkaimmista heavy-kitaristeista. Merging Flaren omissa biiseissäkin löytyy, mutta Teatrialla kuultiin vielä toisena coverina Judas Priestin Metal Meltdown keikan loppuun.
Jenkkiläinen Toxic Holocaust oli minulle tuntemattomampi ryhmä. Vuosituhannen vaihteessa perustettu thrash-akti luotti tietenkin 80-luvun vaikutteisiin. Laulaja/kitaristi Joel Grind korosti varmasti jokaista esittelemäänsä biisiä sanalla ”fucking”, ja Nuke The Fucking Crossit, Fucking Sixsixsixit ja Fucking Bitchit saivatkin pitin pyörimään yleisössä.Kaiken kaikkiaan Toxic Holocaust oli paljon tuoreempi ja viehättävämpi kuin seuraavaksi päälavalla esiintynyt, Deicideä paikkaamaan tullut death metal -konkari Vader, vaikka (tai fiiliksestä riippuen: koska) puolalaiset vetivät Slayerin Raining Bloodin.
(Toxic Holocaust)
Sisäpuolella hikoili Iron Savior. Vielä samana yönä takaisin Saksaan suunnannut Piet Sielck oli kiireessä unohtanut paitansa napittamisen lisäksi ottaa matkaan vanhempia biisejään. Sielck tuuraajineen oli kuitenkin sitä mieltä, että Heavy Metal Never Dies ja huudatti yleisöään ahkerasti. Välillä ehti käydä katsomassa Axegressoria kolmoslavalla. Se olisi myös houkutellut jäämään pidemmäksi aikaa.
(Iron Savior)
Setin loppupuolella muutamat valinnat upposivat ihan mukavasti. Myös Iron Savior luotti coverien voimaan, kun aiemmin Judas Priestiltä ainakin Desert Plainsin, Delivering The Goodsin, Living After Midnightin ja Electric Eyen versioinut bändi esitti yllätyksellisen yllätyksettömästi Breaking The Law’n. Tässä ottelussa kärsittiin selvä tappio Merging Flarelle.
(Septic Flesh)
Jalometallin tämänvuotisesta tarjonnasta odotin itse eniten Septicfleshiä. Viimevuotinen The Great Mass palautti kreikkalaisten diggailun ja nosti sen uudelle tasolle. Teatrialla bändi lunasti sen minkä pitikin. Massiivinen keikka ei olisi tietenkään kuulostanut miltään ilman taustanauhoja, mutta en antanut teoreettisten seikkojen häiritä. Jo keikan alkuosassa tuhlattiin loistavat The Great Mass Of Death ja Pyramid God uusimmalta levyltä, mutta mannaa riitti taivaalta loppuun asti esimerkiksi biisien Persepolis, Anubis, Unbeliever ja Five-Pointed Star muodossa. Septicfleshin setti oli pahaenteinen, tiukka ja ekstaattinen, ehkä kesän kovin. Sen jälkeisistä perjantain esiintyjistä Coroner on jäänyt minulle hyvin vieraaksi ja Year Of The Goat kuulosti aika onnettomalta.
(Unholy)
Ruuskasen pronssimitalin, Torinrannan suolaisten makkaraperunoiden ja Kallisen Jussin pönäkän chihuahuan ohella lauantain kohokohdasta vastasi imatralainen Unholy kolmoslavan alkuillassa. Jos sanottaisiin, että yhtye soittaa doomia, se on juuri sellaista doomia mikä tippuu jopa minulle. 1990-luvulla neljä levyä julkaisseen kulttibändin bassovoittoinen, kuiskaileva ja auringossakin mustanpuhuva keikka meni samaan suomalaisittain legendaariseen kastiin kuin esimerkiksi A.R.G., Black Crucifixion ja Demilich edellisvuosien Jalometalleissa.
(Crimson Glory)
Paljon odotettu Crimson Glory aiheutti allekirjoittaneelle pettymyksen, vaikkei progehevilegendan biisimateriaali ole koskaan päässyt kovassa käytössä kulumaan. Soundipuuro ei mennyt alas eikä bändin otteista löytynyt vakuuttavuutta muutenkaan. Monet olivat eri mieltä, joten kaipa amerikkalaiset paikkansa täyttivät.
Festaritunnelma oli hieno, joten harmitti hieman jättää lauantai sikseen aivan liian aikaisessa vaiheessa. Miesten keihään olympiafinaali heitetään kuitenkin vain neljän vuoden välein, Jalometalli taas joka vuosi. Hyvä niin.
Teksti ja kuvat: Eero Kettunen