Newyorkilainen The Antlers täyttää Leedsin pienen Belgrave Music Hallin äärimmilleen. Keikka on loppuunmyyty, ja ihmismassat parveilevat lukuisten neon-kylttien edessä, kun illan ensimmäinen esiintyjä astuu lavalle.
Jos Hackmanin laulu ei olisi niin vakuuttavaa kuin se on, tuntuisi kuin käynnissä olisi pelkkä soundcheck
Suomalaistaustainen brittilaulaja Marika Hackman luo saliin rauhallisen ja melankolisen tunnelman ennen Antlersin esiintymistä. Hackmanin heleä folk-ääni muistuttaa Laura Marlingia, jonka kanssa helmikuussa debyyttialbuminsa julkaiseva nainen on ehtinyt jo kiertää Australiaa. Lumoavan tunnelman rikkoo sisään tunkevat ihmiset, jotka eivät ymmärrä olla hiljaa ennen yleisön kollektiivista hyssytystä. Lavan valot vaihtuvat epämääräisesti täysin hämärästä kirkkaisiin spottivaloihin, ja jos Hackmanin laulu ei olisi niin vakuuttavaa kuin se on, tuntuisi kuin käynnissä olisi pelkkä soundcheck. (Näyte Marikan musiikista löytyy täältä.)
The Antlersin saapuessa lavalle yleisö on hiljentynyt. Kiertueella bändin kokoonpano on nelihenkinen, ja jokainen heistä esittelee taitojaan laajalti: kitaran, rumpujen ja koskettimien lisäksi trumpetit ja huilu kerrostavat musiikkia ja tuovat hetkittäin mukaan jopa Antlersin paljon kaipaamia soul-elementtejä.
Keikka on kuin hänen viimeinen terapiaistuntonsa
Laulaja Peter Silberman on kuitenkin selkeässä pääroolissa, ja kiertueen päättävä keikka on kuin hänen viimeinen terapiaistuntonsa. Yleisö oikein tiedä, pitäisikö heidän kiusaantua kuunnellessaan yksityisiltä tuntuvia kappaleita vai vain eläytyä mukana. He valitsevat jälkimmäisen, ja kiusallisuus saapuu vasta kappaleiden välissä; kukaan ei sano sanaakaan keikan ensimmäisen puoliskon aikana, vaikka yleisö odottaa täydessä hiljaisuudessa.
Setti koostuu enimmäkseen vuoden 2009 harvinaisen masentavan Hospice-albumin syöpäpotilaan ja lääkärin toivotonta suhdetta kuvaavista ahdistavista kappaleista, joista erityisesti Kettering tuntuu imevän yleisön jokaisen tunteen pintaan, kunnes tänä vuonna julkaistun Familiarsin biisit tuovat haikeata toiveikkuutta ja The Antlersille uudenlaista tasapainoa. Vielä kiertueen tässäkin vaiheessa Silberman tuntuu silti kokevan jokaisen kappaleen sanoman uudelleen, ja hän onkin todennut joutuvansa käymään menneisyyttään läpi jokaisella kiertueella. Kuten Familiars-albumin harmonisempi sävy antaa ymmärtää, Silberman vaikuttaa hyväksyneen historiansa, ja jopa hymyilee silloin tällöin tanssiessaan pienen lavan keskellä.
Silberman sekoaa sanoissaan kyyneltensä takia
Yleisö vaikuttaa lamaantuneelta jatkuvan tunnelatauksen seurauksena, mutta setin lopussa soitettu Burst Apart -albumin Putting The Dog To Sleep saa jopa seinien vierustalla seisovien jalan naputtamaan mukana, ja katsojat taputtavat The Antlersin takaisin lavalle soittamaan vielä kaksi viimeistä kappaletta. Bändi vaikuttaa liikuttuneelta yleisön vastaanotosta. Kiittäessään yleisöä, kiertueella mukana ollutta tiimiä ja Hackmania, Silberman sekoaa sanoissaan kyyneltensä takia.
Keikan tuo massiiviseen päätökseen Hospice-albumin viimeinen kappale Epilogue, jonka yleisö vastaanottaa haltioituneena ja paikoin jopa yhtä tunteellisena kuin Silberman itse. Hänen falsettinsa särkyy ja jättää yleisön hämmentyneeksi; kukaan ei voi olla enää varma, kokivatko he lopulta täydellisen romahduksen vai saavuttivatko he tasapainon.