Teksti: Sami Nissinen, kuvat: Petri Anttila/Helsingin juhlaviikot
On artisteja, jotka uran myöhemmässä vaiheessa haluavat unohtaa ja mitätöidä menneisyytensä. Meidän The Smiths -fanien onneksi Johnny Marr ei lukeudu heihin. Vaikka The Smithsin hajoaminen oli kaikkea muuta kuin kivuton ja sitä seuranneet oikeusprosessit tahrasivat yhtyeen jäsenten mainetta, tietää kuusikymppinen Marr varsin hyvin, kuinka The Smithsin perintö tuo kiistatonta Iisäarvoa Marrin nykyiseen tuotteeseen. Vaikka Helsingin juhlaviikkojen konserttia markkinoidaan Marrin tuorein Fever Dreams Pts 1-4 kärkenä, tuli Huvilateltan yleisö nimenomaan kuulemaan The Smithsin ikonisia kappaleita, jotka Marr on säveltänyt.
Omaan menneisyyteensä ja The Smithsiin on paljon kaksijakoisemmin suhtautunut Marrin lauluntekijäkumppani, laulaja ja lyyrikko Morrissey, joka on esittänyt The Smithsin kappaleita soolokonserteissaan, mutta myös varsin ristiriitaisia ja happamia kommentteja yhtyeestä ja sen jäsenistä.
The Smiths oli oman aikansa merkittävimpiä yhtyeitä, jonka lauluntekijä-duo oli poikkeuksellisen lahjakas ja persoonallinen, joten ei ole ihme, että niin Marrin kuin Morrisseyn myöhempiä tekemisiä on verrattu The Smithsiin. Yhtyeen jälkeisellä urallaan toistaiseksi paremmin on onnistunut Morrissey, jonka soololevyistä onnistuneimmat, kuten Viva Hate ja Vauxhall and I, ovat klassikkotason levytyksiä. Marrin soolouran suhteen suurin kysymysmerkki on ollut hänen lauluäänensä ja karismansa. Ja se punnittaisiin lopulta live-tilanteessa.
Kritisoin Soundin numerossa 3/2022 Johnny Marrin Fever Dreams Pts 1-4 -levyä siitä, että hienosta yleissoundista ja musiikin menevyydestä huolimatta levyn kappalemateriaali on heikonlaista ja toisteista, kun muistetaan millaisia kolmen minuutin popsinfonioita Marr taannoin kynäili. Tämä herättää väkisinkin kysymyksen siitä, eikö Marr kykene kehittymään artistina tai edes säilyttämään tasonsa. Mutta popmusiikkia on vaikea kehittää paremmaksi samalla tavalla kuin urheiluautoa. Popmusiikki on aina sidoksissa aikaan ja kontekstiin, ja sitä arvioidaan aina ajan hengen näkökulmasta. Marr on kehittänyt tilanteeseen varsin toimivan ratkaisun. Hänen nykyinen tyylinsä nojaa vahvasti 1980- ja 1990-lukujen orgaanis-elektroniseen tanssimusiikkiin, jolloin yleisö on helpompi osallistaa mukaan joraamaan. Keskinkertainenkin biisi saa pyllyt heilumaan, kunhan komppi jytää.
Johnny Marrin edellisestä Suomen vierailusta, kun The Smiths esiintyi vuonna 1984 Seinäjoella Provinssirockissa, tulee ensi vuonna kuluneeksi 40 vuotta. Vaikka yhtye hajosi jo vuonna 1987, saa se jatkuvasti uusia faneja, minkä saattoi huomata myös huvilateltan ikäjakaumasta.
Ennen Marria teltan tunnelman lämmittää Sam Shingler yhtyeineen. Shinglerin bändissä on yhteensä seitsemän soittajaa ja yhtyeen sointi kasvaa ns. laajakangasmittoihin. Sello istuu hienosti kitaroiden dominoimaan äänimaailmaan tuoden musiikkiin pittoreskia tunnelmaa ja barokkisia vivahteita. Shinglerin musiikillinen tyyli tuntuu yhdistelevän suoraviivaista akustisen kitaran ajamaa folkrockia ja “brittiläisiä” shoegaze -soundeja. Slovareissa kuuluu myös vuosituhannen vaihteen triphop/downtempo -tunnelmia. Hienon tunnelman kruunaa Shinglerin ääni, joka kuulostaa yhä viisikymppisenäkin poikamaiselta, paikoin hauraaltakin, mutta kestää kuin kestää kovemmatkin cresendot. Shinglerin sävellykset ovat päteviä mutta jokseenkin oppikirjamaisia, eikä niissä oteta kovinkaan suuria taiteellisia riskejä. Setin päättävä The Invisible Man jättää pysyvimmän jäljen mieleen.
Hieman yli kello kahdeksan lavalle astelee turkoosiin paitaan ja mustaan liiviin pukeutunut sankarimme ja yhtye, joka koostui Marria huomattavasti nuoremmista musikanteista. Heti tunnustelevan aloituskappaleen Armatopian jälkeen ilmoille kajahtaa The Smithsin klassisen Panicin alkusoinnut, jotka saavat yleisön riehaantumaan. Kappale muodostuu ekstaattiseksi yhteislauluksi. “Hang the DJ!”, koko huvilateltta huutaa. Sen, kuten jokaisen The Smiths-kappaleen jälkeen tunnelma hieman lässähtää. Se tuntuu jopa kiusalliselta artistin puolesta, mutta ei siitä ole yleisöä syyttäminen.
Johnny Marr. Kuva: Petri Anttila/Helsingin juhlaviikot
Synabassoriffiin pohjautuva Sensory Street ja ilmeisesti uusi kappale The Answer menevät tunnelmaa hakiessa. Marr esittää kitaransa kanssa klassisia rock-poseerauksia asettuen vuoronperään lavan kumpaankin reunaan. Hän näyttää syttyvän siitä, kun kymmenet kännykkäkamerat nousevat ilmaan hänen asettuessa uuteen harkittuun asentoon. Uudemmista kappaleista edukseen erottuu melodisesti hieno Ariel, joka on saanut innoituksensa Sylvia Plathin samannimisestä runosta.
Marr hoitaa välispiikit nopeasti leuhkan kuuloisella Manchesterin murteella kuulostaen melkein Liam Gallagherilta ja vaihtaa kitaraa tiuhaan kappaleiden välillä. Hänellä on kolme erilaista Fender Jaguar -kitaraa, keltainen, violetti ja sininen, joita hän luukuttaa neljän Fender-vahvistimen kautta stereona. Soundi on iso, vaikka hän soittaa lähes yksinomaan puhtaalla joskin efektoidulla soundilla. Soitosta ei puutu mitään, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Kitarasoundit tuntuvat vaihtuvan itsestään, sillä hän ei näytä missään vaiheessa polkevan lavan reunalla olevia pedaaleita. Hänen soitossaan etenkin slide-työskentely kuulostaa upealta. Yhtyeen toinen kitaristi James Doviak soittaa Marshallin stackilla ja hän tukee soitollaan Marrin soittoa pätevästi ja hoitaa akustisen kitaran komppiosuudet sähkökitaralla ja ilmeisesti jonkinlaisella “acoustic simulator”-pedaalilla. Kosketinsoittaja, kaunis ja tyylikäs Scott Docherty seisoo koko keikan paikallaan kuin mallinukke näyteikkunassa, ja kun tarkkaan katsoo hänen toisen käden voi nähdä liikkuvan koskettimiston yllä. Hänen osuudet eivät vaadi virtuositeettia. Rumpali Jack Mitchell ja basisti Iwan Gronow eivät myöskään esitä temppuja vaan hoitavat osuutensa eleettömästi mutta varmasti.
Tulee vielä kaksi muutakin kappaletta, The Messenger -levyn thesmithsmainen mutta jokseenkin laimea New Town Velocity, sekä uusimman levyn Miami Vice -henkinen Spirit, Power and Soul kunnes yleisö sekoaa jälleen Marr loihtiessa kitarallaan This Charming Manin intron. Teltan lattia tärisee kun yleisö hyppii ja laulaa suuressa sekakuorossa kappaletta.
Koska Marrin uudemmat kappaleet eivät saa yleisössä aikaan samanlaista reaktiota kuin The Smiths-klassikot – minkä yhtye varmasti itsekin tietää – pelaa yhtye taitavasti nopeilla leikkauksilla tunnelmasta toiseen. Erilaiset rytmit, soundit ja sovitukselliset koukut seuraavat toisiaan, ja näin settiin saadaan jännitettä, draamaa ja kontrastia. Asetelma olisi voinut olla kiusallinen artistille ja yleisöllekin, mutta Marr kääntää hyväntuulisuudellaan ja energiallaan pelin voitoksi.
Yllättävä hetki koittaa, kun Marr alkaa soittaa Depeche Moden I Feel You -kappaleen riffiä. Harva muistaa, että Marr on julkaissut kappaleen myös singlenä vuonna 2015. Yhtyeen sovitus on väkevä, kuten on myös Marrin laulutulkinta, joka on parantunut vuosi vuodelta. The Smithsin katkeransuloinen Please, Please Let Me Get What I Want on yllättävä valinta mutta kelpaa yleisölle. Sitä seuraava How Soon Is Now kuulostaa lähes täydelliseltä, ja saa epäilemään, käyttääkö yhtye taustanauhoja soittaessaan? Ilmeisesti ei. Yhdeksän vuoden takainen paluusingle Easy Money kuulostaa How Soon Is Now’n jälkeen vain typerältä. Setin päättää Marrin ja Bernard Sumnerin (The New Order) Electronic-duon iki-ihana Getting Away With it.
Kuudentoista kappaleen pituisen setin jälkeen yleisö vaatii lisää. Encoret aloittaa rauhallisesti tunnustellen uusimman levyn Night and Day. Pankin räjäyttää sitä seuraava The Smiths -klassikko Bigmouth Strikes Again, jonka jodlaukset Marr tulkitsee yllättävän pätevästi vaikkei hänen äänensä yhtä ilmaisuvoimainen olekaan kuin Morrisseyn. Viimeisenä tulevan There Is A Light That Never Goes Outin Marr omistaa huvilateltan yleisölle, jonka äänekäs ja riehakas fanitus on selvästi tehnyt vaikutuksen artistiin. Viimeisen yhteislaulun raikuessa koko yleisö tuntuu olevan yhtä suurta perhettä. Vieressä keikkaa seuraava heppu laittaa kätensä minun olkapäälle, kun huutolaulamme kappaleen suloisen ironisia säkeitä. Musiikki yhdistää ja rikkoo jäykän sosiaalisen etiketin.
—-
Korjaus 27.8.: Korjattu virheellinen väittämä Morrisseyn suhteesta Smiths-kappaleiden esittämiseen keikoillaan. Korjattu myös keskenään sekaisin menneet kitaristin ja kosketinsoittajan nimet.