Judas Priest osoitti olevansa enemmän kuin pelkkä nostalgiatrippi – Rockfest-keikka lämmitti metallifanin sydäntä

Sami Lommi

Judas Priest
Rockfest, Hyvinkää
7.6.2018

Sitä mukaa, kun Hyvinkään ilta pimeni ja kylmeni, alkoi ajatuksiinkin kerääntyä synkkiä pilviä. Mitähän tästä tulee?

Judas Priest soittaisi kohta. Judas Priest, tuo raskaan rockin instituutio, yksi koko metalligenren pioneereista. Harvassa ovat heavybändit, jotka eivät ole näille kavereille velkaa.

Judas Priestissä on aina ollut kyse jyräävästä voimasta. Rob Halfordin lanseeraama metallijumala-imago on rakennettu nahasta, niiteistä, harrikoista, piiskoista ja sellaisista albumien nimistä kuin Ram It Down, Screaming for Vengeance, Turbo Lover, British Steel ja Firepower.

Olisi sanoinkuvaamattoman surullista, jos tällainen bändi kutistuisi vanhoilla päivillään irvikuvaksi itsestään: väkevän macholaulajan tilalla olisi tärisevä vanhus, viiltävä falsettilaulu muuttuisi väkinäiseksi köhimiseksi ja aikaisemmin niin vahvat kappaleet natisisivat liitoksissaan.

Siitä ei ole kovin kauaa, kun kitarasankari Ritchie Blackmore osoitti Helsingissä taantuneensa kauas kultavuosistaan. Jos Judas Priestille kävisi samoin, se särkisi sydämen.

Onneksi Rob Halford näyttää tietävän tilanteen. Judas Priest on hänen elämäntyönsä, eikä sitä sovi tuhria. Niinpä laulaja on nähnyt paljon vaivaa pitääkseen äänensä kunnossa.

On vaikuttavaa kuultavaa, kun 66-vuotias mies esittää lavalla lauluosuuksia, jotka ovat vaativia nuoremmille kollegoillekin. Joku Painkiller on vaikea kappale kenelle tahansa laulajalle, mutta niin vain Halford selvitti hitin edelleen useimpia korkeita kiekaisuja myöten.

Judas Priest tarjosi Hyvinkäällä väkevän keikan, jolla kuultiin kappaleita 1970-luvulta tähän päivään. Esitysvuoroon tuli tasaisesti uuden levyn biisejä, vuoden 1978 Stained Class -klassikon tuotantoa ja 1980-luvun jättihittejä.

Monet näistä on kuultu keikoilla satoja ja taas satoja kertoja, mutta yhtye esittää niitä edelleen hymy suupielessä.

Etukäteen on kritisoitu, miten Judas Priestiin pitäisi suhtautua, kun kuuluisa kitaristikaksikko Glenn Tipton ja KK Downing loistaa poissaolollaan. Nykytilanteesta löytää ainakin sellaisen ilonaiheen, että nuoremmat kitaristit ovat kuluneimpienkin ikivihreiden äärellä yhä silminnähden innoissaan.

Vimmattuja sooloja laukonut Richie Faulkner ja tuottajan penkiltä Tiptonin tuuraajaksi nostettu Andy Sneap hoitivat tonttinsa kunnialla ja esikuviaan kunnioittaen. Parkinsonin taudin vuoksi kiertueelta sivuun jättäytyneelle Tiptonille nostettiin hattua videoscreenien välityksellä, kun Painkillerin aikana ruuduilta näytettiin kuvaa kitaristin nuoruuden päiviltä.

Rockfestin lavalla nähtiin yhtye, joka halusi tarjota yleisölle pelkän nostalgiapläjäyksen sijaan vimmaisen keikan – ja joka nauttii edelleen soittamisesta.

Kun Rob Halford ajoi Hell Bent for Leatherin aluksi lavalle Harley-Davidsonilla ratsupiiska hampaissaan, ei näky ollut kiusaannuttava vanhan miehen yritys toistaa nuoruuden elkeitä vaan pilke silmäkulmassa esitetty rituaali, joka lämmitti sydäntä.

Judas Priest oli mukana synnyttämässä koko heavy metal -alakulttuuria, joka oli alun perin turvasatama nuorille friikeille, kummajaisille ja hylkiöille. Nyt musiikkityyli on varttunut, ja se tarjoaa väylän myös keski-ikäisille irtautua arkielämän vastuista ja heittäytyä hetkeksi metallijumalien kansoittamaan fantasiamaailmaan.

Niinpä Hyvinkäälläkin koettiin parhaimmillaan elämää suurempia hetkiä. Erityisesti Turbo Lover siivitti sekä yhtyeen että yleisön jonnekin kauas tavallisen aika-avaruusjatkumon tuolle puolen – paikkaan, jossa on normaalielämän ongelmat lakkaavat muutamaksi minuutiksi olemasta.

“Kiitos voimastanne ja energiastanne”, Rob Halford sanoi yleisölle keikan päätteeksi tyytyväisenä. “Me olemme Judas fucking Priest.”

Lopuksi videoscreenien avustuksella kerrottiin vielä sellaisia terveisiä, että Priest will be back. Ainakin kerran vielä siis nähdään syntinen pappi tositoimissa, ja Rockfestin keikan perusteella tämä on vain iloinen asia.