Kuka oli väärässä paikassa? Kuka eristi jäähallin omaksi universumikseen? – Lue kattava festariraportti kolmipäiväiseksi kasvaneesta Sidewaysista

Risto
Tiia Nyholm

Sideways
Nordis, Helsinki
8.–10.6.2018

Helsingissä potkaistiin festarikesä käyntiin Nordenskiöldinkadulle siirtyneen Sideways-festivaalin merkeissä. Soundilaisista paikalla olivat Hannu Linkola (pe ja su), Vesa Siltanen (pe ja la) sekä päätoimittaja Mikko Meriläinen, joka hurmioitui Young Fathersin perjantaisesta keikasta. Tiia Nyholmin taltioima kuvagalleria festivaaleista löytyy puolestaan täältä.

Perjantai 8.6.

Teksti: Hannu Linkola, Mikko Meriläinen, Vesa Siltanen

Helsingissä on selvästi tilaa laadukkaille kaupunkifestivaaleille. Flow’n kasvutarina Makasiineilta Suvilahden suurtapahtumaksi on muuttunut suoranaiseksi sukupolvitarinaksi, ja nyt samanlaista harppausta on tekemässä Sideways. Teurastamolla kolmena kesänä järjestetty festivaali muutti tänä vuonna Helsingin jäähallille ja paisui samalla kolmipäiväiseksi. Uuden tilan ja ylimääräisen juhlapäivän myötä tapahtuman kävijäodotukset kasvoivat runsaasta 15 000:sta vieraasta noin 25 000:een.

Etukäteen ajateltuna Helsingin vanha jäähalli harjoitushalleineen ja parkkipaikkoineen ei vaikuttanut hohdokkaalta tyyssijalta. Pragmaattisessa brutaaliudessaan alue toimi kuitenkin erinomaisesti. Parkkikenttä oli kompakti mutta samalla sopivan väljä tila päälavalle ja yhdelle sivulavalle. Vastaavasti Black Boxiksi verhottu areena sekä pitkin rakennuskompleksia sirotellut pikkulavat muodostivat omia intiimejä maailmojaan, joiden välillä oli helppoa ja kiehtovaakin liikkua.

Myös käytännön järjestelyt toimivat erinomaisesti unisex-vessoja myöten. Ainoastaan äänentoisto paljasti paikoitellen, että tilaa oltiin vasta ottamassa haltuun. Soundcheckit vuotivat naapurilavoille, volyymitasot jäivät välillä turhan ujoiksi ja miksaukset puristivat musiikin toisinaan yllättävän kapeaksi.

Avartuneet puitteet mahdollistivat myös monipuolisen artistivalikoiman. Yksi avauspäivän kiinnostavimmista kiinnityksistä oli Searching for Sugarman -elokuvan (2012) myötä uransa laelle noussut Sixto Rodriguez. Ensimmäiselle Suomen-vierailulleen saapuneen veteraanin esityksessä kutkutti niin musiikki kuin taustatarinakin. 1970-luvun alussa kaksi vaikuttavan kerronnallista, mutta jo alkujaan unohtunutta folkrock-levyä tehnyt detroitilaismuusikko tunnettiin pitkään lähinnä Australiassa ja Etelä-Afrikassa, kunnes ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloul innostui jäljittämään häntä dokumenttielokuvassaan. Vaatimattomasta laitakaupunkikodistaan löytynyt Rodriguez osoittautui todelliseksi antitähdeksi, joka eli askeettisissa oloissa ja tahtoi aluksi pysyä poissa jopa itsestään kertovasta elokuvasta.

Sidewaysissa Rodriguez otettiin vastaan myytin turvottamalla kiinnostuksella ja rakastavalla hartaudella, mutta myös anteeksiantavasti kannatellen. Ja myötämielisyyttä esitys vaatikin. 75 ikävuoden haurastama, lähes sokea muusikko saapui lavalle hitaasti kahden saattajan avustamana, vietti tämän tästä pitkiä hetkiä kitaransa virettä tunnustellen, ja keskittyi useammin vaihtamaan päähinettään kuin rakentamaan yhteyttä yleisöön.

Staattista vaikutelmaa korosti Rodriguezin ja hänen taustayhtyeensä suhde. Kolmihenkinen taustaryhmä tuntui vasta etsivän laulujen tunnelmaa ja yhteistä kieltä kipparinsa kanssa. Niinpä kappaleiden huterat rakenteet ja irtiottoja vältelleet komppaukset kalpenivat toistuvasti levyjen harkituille ja sanomaa tulisesti tukeneille yhtyesovituksille. Esimerkiksi I Wonderin ja Rich Folks Hoaxin kaltaiset klassikot jähmettyivät matkojen päähän alkuperäisestä olemuksestaan.

Tunnelmaa jäykistivät myös kappalelistaa tarpeettomasti turvottaneet coverit. Siinä missä Rodriguezin yksin kiirehtimä Your Song avartui lopulta herttaiseksi avaustervehdykseksi, laiskistuivat Light My Firen, Somebody to Loven ja 16 Tonsin kaltaiset standardit laimeaksi bändikaraokeksi. Osansa vetovoimasta nakersi poikkeuksellisen hiljainen soittovolyymi, joka lähinnä korosti sitä, että asfalttikentän nurkkaan pystytetty päälava oli täysin väärä paikka Rodriguezin esitykselle.

Onneksi muutamat hetket kantoivat. Kun bändi sai soittonsa rullaamaan ja Rodriguezin kitara osui samoille urille, paljasti musiikki syvemmän sielunsa. Parhaimmillaan Rodriguezin pehmeä ääni täytti sanoitukset iättömällä empatialla sekä julistuksenhalulla, ja melodiset kiinnekohdat lisäsivät kerrontaan ripauksen taikaa. Konsertin loppupuolella Sugar Man ja Inner City Blues kaivoivat ilmoille jopa sähköistä väreilyä.

Useammin lavalta välittyi kuitenkin eksyneisyys ja sitä kompensoinut varman päälle pelaaminen. Vaikka Rodriguezin olemuksesta huokui nöyrän ja laulujaan aidosti rakastavan muusikon charmi, vaikutti mies välillä myös näyttelyesineeltä, joka ei ollut itsekään varma, mistä kaikesta hänen maineensa muodostui. Laulut tekivät voitavansa, mutta eivät riittäneet lietsomaan hurmosta. Esityksessä oli jotakin syvän inhimillistä, mutta myös vaivaantunutta. Siinä missä Rodriguezin musiikki oli joskus pursunnut sanomisentarvetta ja suuruutta, voipuivat laulut nyt lähinnä apeaksi osoitukseksi elämän rajallisuudesta.

Warpaint. Kuva: Tiia Nyholm

Kontrasti Rodriguezin ja päälavalla tuntia myöhemmin soittaneen Warpaintin välillä ei olisi voinut olla suurempi. Noin 15-vuotisen uransa aikana Warpaint ei ole ehkä onnistunut kirjoittamaan mitään niin ikimuistoista kuin Rodriguez, mutta kalifornialaisnelikko kompensoi tiukkalinjaisen dreampopinsa toisteisuutta esiintymällä terävästi, huolellisesti ja viileydessäänkin omistautuneesti. Vaikka monista orkesterin kikoista paistoi pikemminkin harkittu rutinoituneisuus kuin löytämisenhalun ohjaama intohimo, loi yhtye ympärilleen hienovaraisesti väreilleen energiakehän. Sen värit olivat himmeät, mutta se houkutteli syventymään.

Konsertin alkupuolella tunnelma pysyi tosin aavistuksen varovaisena. Keinuvat bassolinjat ja kulmikkaat rumpukompit loivat vetoavaa mosaiikkia, mutta niiden ylle ripotellut melodiat jäivät haaveikkuudessaankin pinnallisemmiksi kuin levyillä. Pidemmälle edetessään esitys kuitenkin vapautui, ja musiikista paljastui kaavojen ohella niin pohdintaa kuin viihteellisyyttäkin.

Olennainen taitekohta oli Low-henkinen Billie Holiday. Aivan kuin neliääniseksi hartaudeksi varttunut kappale olisi muistuttanut yhtyeelle, miten mainioita säveliä se osaa parhaimmillaan laatia. Lopulliseen liitoonsa konsertti nousi haikeasti diskonneessa päätöskimarassaan (So Good, New Song, Disco/Very), joka osoitti että Warpaintin asetelmallisen pinnan alla asuu parhaimmillaan valtava määrä ujoa, lähes harsomaista kauneutta.

Hitaasti hiipivään vetovoimaan luotti myös alkuillasta esiintynyt Alex Cameron. Hillitysti elehtinyt muusikko nojasi pikemminkin sovitustensa helppoon eleganssiin ja suomalaisrumpali Henri Lindströmin tahdittaman yhtyeensä vakauteen kuin mieleenpainuvaan kappalemateriaaliin. Kuitenkin musiikki kietoi vaivihkaa pauloihinsa. Roy Molloyn hienotunteisella saksofonilla höystetty yleissointi antoi täkyjä niin Future Islandsin kuin The War on Drugsinkin kertaustyyleistä, ja kiiltopintaisen kuoren alla jyskännyt poljento huokui E-Street Bandin irtonaista ehdottomuutta.

Vaikka tunne pysyi loppuun asti kurissa ja maisemat rajattuina, löytyi lauluista tarkemmalla kuuntelulla paljon muutakin kuin vertauskohtia ja lainauksia. Melodiat jäivät kasvottominakin kerrasta mieleen, ja soitinnuksiin ladattu surumielisyys välittyi pumpulipintaisina kaarina. Yleisestetiikka puri. Cameron onnistui tuomaan Nordenskiöldinkadun ja Pohjoisen Stadiontien risteykseen ripauksen Long Islandia. Keskellä kesäkuisen hailakkaa iltapäivää tämä oli vähintäänkin kiitettävä saavutus.

Jäähallin uumenissa heittäydyttiin puolestaan epävarmuuden vietäviksi, kun Risto Ylihärsilä johdatti Black Boxin lavalle nykyisen bändikokoonpanonsa (Ville Leinonen, Tuomas Eriksson, Ninni Luhtasaari). Viiden vuoden takaisen II-levynsä hitaissa tunnelmissa viihtynyt yhtye ei yrittänytkään kosiskella yleisöä, vaan osoitti alusta asti temppuilevansa oman mielensä mukaan. Avaussanoinaan Risto äityi jakamaan ohjeita siitä, kuinka ihmisten pitäisi vilkuttaa esitystä tallentaneille kameroille. Ja kun puheenvuoro annettiin musiikille, täyttyi ilma itseään metsästäneestä jamittelusta.

Ilmaisunsa sisään orkesteri tuntui pääsevän (ja päästävän) vasta Nina, olen palasina -helmen myötä. Vastaansanomattomasti rullanneen tragikomedian neuroottisen herkkä patetia toistui viimeistä säiettään myöten ja kasvatti laulun yhdeksi illan koskettavimmista esityksistä.

Nostatuksen jälkeenkin ilmaisu pysyi pikemmin sirpaleisena ja mutkikkaasti hortoilevana kuin iskevänä ja maanisena. Ilta-aurinko hymyilee esimerkiksi tyssäsi alkuunsa laulun rytmityksen pettäessä, Muistatko kun tanssittiin kuroutui häntäänsä jahdanneeksi surinaksi ja Rakkauden rock hortoili kraut-riffeineen vaikeasti tavoitettavan sekavuuden ja itseään vastaan kääntyvän näytönhalun rajalla.

Kaikki tämä kuului kuitenkin asiaan. Vaikka omituisen alhainen äänenvoimakkuus typisti musiikin provosoivinta terää, oli Riston konsertti täydellinen yhdistelmä Ylihärsilän eksentrismiä, yhtyekollektiivin vapaata assosiointia, kurittomia neronleimauksia ja kaiken pohjalla asuvaa sydämellisyyttä.

Parhaimmilleen resepti hienostui niinä hiljaisempina hetkinä, joina yhtye malttoi aidosti syventyä tunnelmakirjonsa äärelle. Uskotko Jeesukseen Kristukseen? oli juuri niin helmeilevän painostava kuin pitääkin – eräänlainen sarvijaakon kasvoilla vääristetty enkelikiiltokuva – ja paljaaksi revitty Putoan kaivossa tavoitti sanojensa piikikkään todellisuuden poikkeuksellisen hersyvästi. Päätelmälause ”vaikka minä putoan kaivossa jossa ei ole seiniä eikä pohjaa” olisi tuskin voinut paremmin kuvata koko sitä ilmavan häiriintynyttä sattumanvaraisuutta, jollaiseksi Riston musiikki on ajan myötä kehittynyt.

-Hannu

Ai saakeli kun on hyvä Young Fathers #sideways

A post shared by Soundi (@soundilehti) on

Hiphop- ja rockyhtyeen luontevaksi synteesiksi hitsautuneen edinburghilaisen Young Fathersin keikan jälkeen yhtyeen levyt – ja etenkin keikalla painottunut, erinomainen Cocoa Sugar -uutuus – eivät kuulosta enää samalta. Ne kuulostavat paljon paremmilta.

On nimittäin mahdotonta kuunnella niitä kuvittelematta samalla mielessään ilman mitään ylimääräisiä kommervenkkejä lavan haltuunsa ottanutta nelikkoa. Hattuun ja tyylikkääseen pukuun verhoutunut Alloysious Massaquoi piti hauskaa ja tanssi sulavasti, astetta koviksemmelta nahkaliivissään näyttänyt Kayus Bankole lietsoi maanista energiaa ja G Hastings lumosi meidät lähinnä zombiemaisen kiihkeästi tuijottaen. Harvinaisen persoonallisista olemuksista huolimatta suurimman vaikutuksen teki miesten laulu: yksi räppäsi, toinen luritteli melodioita ja kolmas koristeli stemmoilla – kuka mitäkin – ja kaikki tehtiin vastustamattomasti eläytyen ja kaikkensa antaen. Keikkarumpali elävöitti laulujen tummasävyiset konetaustat paukuttaen tomeja ja peltejä seisaaltaan kuin viimeistä päivää.

Yhtye on livenä paljon enemmän punk kuin tiesin toivoakaan. Päivän ylivoimainen kohokohta.

-Mikko

Allekirjoittaneelle tämä oli ensimmäinen visiitti Sidewaysiin, joten tunnelmaan tai alueen toimivuuteen ei ole aiempien vuosien vertailukohtaa. Jäähalli miljöönä kuulosti jo paperilla erikoiselta ja sitä se oli myös paikan päällä. Omaan makuun se ei toiminut siinä määrin kuin toveri Linkolalle ja monelle muulle kollegalle: kolkossa hallissa oli paikoin hyvin ahdistavaa sekä kummallisia pimeitä alueita, varsinkin Black Boxin sisään- ja uloskäynnillä sekä Basement-lavalle mentäessä. Alueella oli myös todella paljon portaita ja muita kompastuskiviä, joissa varsinkin iltaa myöten enemmänkin iloista mieltä pullosta nauttinut huolettoman varomaton juhlakansa saattaisi vahingossa teloa itsensä pahastikin. Onneksi Sideways-yleisö tuntui osaavan nauttia festivaaleista sivistyneesti ilman ylilyöntejä, joten ehkä huolehdin turhaan.

Perjantain kohokohta itselleni oli hallin käytävälle kasatulla Upstairs-lavalla hurmannut M. Viime vuoden hienoimpiin kotimaisiin julkaisuihin lukeutuneen Tehtaantyttö-albumin hypnoottiset murhaballadit hiipivät iholle jopa hyvin valaistussa, teollisuushallia muistuttavassa esiintymispaikassa ja vähäeleisesti lavalla laulujaan tulkinnut artisti uhkui karismaa ja katsoi yleisöä silmiin intensiivisesti. Edes akustiikaltaan ankea esiintymispaikka, josta luultavasti moni miksaaja näki viikonlopun jälkeen painajaisia, ei onnistunut pilaamaan tunnelmaa.

-Vesa

Lauantai 9.6.

Teksti: Vesa Siltanen

Keskitin kiinnostukseni lauantaina A Perfect Circleen sekä ns. sivulavojen tuntemattomampiin esiintyjiin. Ursus Factory oli kerännyt piskuisen Sahara-lavan äärimmilleen täyteen kiinnostuneita silmäpareja ja olihan siinä menossa ja meiningissä katseltavaakin. Duon keikkoja ei ole siis turhaan kehuttu. Päinvastaista tunnelmaa tarjosi puolestaan Mirel Wagner Black Boxissa, joka oli venuena ehkä aavistuksen iso yksin kitaransa kanssa kauniita mutta puistattavia murhaballadeja esittäneelle artistille – vaikka muuten toki toimi valaistukseltaan ja tunnelmaltaan paremmin kuin vaikkapa Ruisrockin aurinkoinen rantalava, jossa viimeksi olen Wagnerin todistanut. Niin vain kappaleet ja tarinat kietoivat pauloihinsa, että jäin katsomaan koko keikan vaikka alkuperäinen ajatus olikin ”no jos nyt pari biisiä ja sitten eteenpäin”.

Ennen illan pääesiintyjää päivän kovimpana yllättäjänä Upstairsissa pakkaa hämmensi kanadalainen, länsimaista ja aasialaista musiikkiperinnettä sekä lähes kaikkia mahdollisia genrejä sekoitellut noiserockyhtye Yamantaka // Sonic Titan. Musiikkinsa ei todellakaan ole sieltä kaikkein helpoimmasta päästä, mutta jotain todella vangitsevaa ja viehättävää performanssissa kuitenkin oli. Ja löytyi biiseistäkin toki välillä sellaista koukkua, johon tottumatonkin kuulija pystyy tarttumaan. Jotain samalla tavalla perverssin kiehtovaa oli myöhemmin Black Boxissa avaruusrockia tuutannut Bardo Pond, joka esitti jumittavat ja vähäeleiset kappaleensa kuin alakoulun musiikkiluokassa ensimmäistä kertaa soittimia tapaileva ryhmä. Välillä tuntui, että jokainen muusikko soitti eri biisiä tai ainakin eri tempoon ja tahtiin – silti paketti pysyi oudolla tavalla kasassa ja biiseissä oli selvästi ideaa.

Sitten tuli se hetki, jota minun lisäkseni näytti odottaneen aika moni muukin: A Perfect Circle nousi lavalle. Pitkän tauon jälkeen henkilökohtaisesti lievän pettymyksen aiheuttaneen Eat the Elephant -albumin tiimoilta Suomeen ensimmäistä kertaa saapunut yhtye esiintyi rutiininomaisesti, mutta ei leipääntyneesti. Sääli, että orkesteri esiintyi ulkona auringon viimeisten säteiden valaisemana eikä vaikka Black Boxin pimeydessä valojen luodessa tunnelmaa, sen verran maalailevalla ja ”kevyemmällä” setillä bändi oli liikkeellä.

Setin neljästätoista biisistä kuusi oli poimittu uudelta levyltä, debyytti Mer de Nomsilta (2000) ja Thirteenth Stepiltä (2003) kuultiin molemmilta kolme siivua. Kappalevalinnoista siis oli sitä enemmän mielissään, mitä enemmän pitää Eat the Elephantista. Hyvin kappaleet sinänsä toimivat livenäkin, varsinkin oma suosikkini The Doomed, mutta joku selittämätön fiilis kappaleista uupuu, joka kahden ensimmäisen levyn biiseissä on. Oli myös erikoista, miten monia keikkavakioita ja suuria hittejä jätettiin soittamatta. The Hollow oli luonnollisesti mukana, mutta esimerkiksi Judith ja Magdalena loistivat poissaolollaan. Sen sijaan mukana oli Malcolm Youngille sekä muille edesmenneille, viimeisimpänä Anthony Bourdainille, omistettu AC/DC-laina Dog Eat Dog, josta bändi oli kyllä saanut näköisensä, mutta joka oli muuten varsin tylsä veto, kunnianosoitus tai ei.

Keikka oli siis hyvä, mutta ei aiheuttanut niin suuria väristyksiä kuin odotti. Bändin soitto oli tiukkaa, soundit ruuvattu kohdilleen ja Maynard James Keenan heilui lavan taka-alalla omalla korokkeellaan komeassa sinisessä puvussa kitaristi ja säveltäjä Billy Howerdelin heiluessa pitkin lavaa rokkikukkona, mutta ei kuitenkaan ylimielisesti vaan luonnollisesti ja rennosti. Se viimeinen, kuuluisa ”jokin” vain puuttui tällä kertaa.

Sunnuntai 10.6.

Teksti: Hannu Linkola

Ensimmäinen konsertti on jokaiselle yhtyeelle sekä etappi että koetinkivi. Ja jos debyytti sattuu osumaan festivaalin päälavalle, keskelle uuteen innostukseen vasta heräilevää sunnuntaita, punnitaan orkesterin osaaminen poikkeuksellisen tarkalla vaa’alla.

Sidewaysin päätöspäivänä tähän kiirastuleen heitettiin kevään puhutuin kotimainen tulokas, Ringa Mannerin (Pintandwefall, The Hearing), Miikka Koiviston (Disco Ensemble, Hisser), Alpo Nummelinin (Cityman) ja Samuli Kukkolan (Solano, Profets) muodostama Ruusut. Puitteet tuntuivat samaan aikaan liioittelulta mutta perustelluilta. Nelikko on julkaissut vasta kolme laulua, jotka ovat oivaltavuudestaan huolimatta vaatineet myös pureskelua ja omaksumista. Toisaalta sitä on ehditty kehua superyhtyeeksi, raikkaimmaksi ja kekseliäimmäksi yhtyeeksi aikoihin, jopa joksikin mitä Suomessa ei ole ennen kuultu.

Jos yhtye kärsi ramppikuumeesta, ei se antanut sen välittyä – ellei Koiviston muumiopukua tulkinnut yritykseksi suojautua arvioivilta katseilta. Keikan alkaessa nelikko rynnisti sanatta soittimiensa äärelle ja ryhtyi moukaroimaan kuulijoitaan itsevarman bassovetoisella rytmillä. Äänet tuntuivat ensin tylyiltä, mutta hiljalleen niistä muodostui jotakin suurempaa. Koivisto ja Kukkola taikoivat koneiltaan ehdotonta mutta rikasta tekstuuria, jota Nummelin syvensi teatraalisilla padirytmeillään. Taustavallien keskellä pujotellut Mannerin laulanta puolestaan inhimillisti musiikin pinnat vetoavasti antautuen ja haavojaan valittaen.

Tämän tästä Ruusut tavoitti saman estottomuudeksi imeltyneen pop-sensibiliteetin, joka sai esimerkiksi The Knifen kuulostamaan ainutkertaiselta heti ensimmäisellä levyllään (The Knife, 2001). Sen sointi solmiutui omaleimaiseksi vyyhdiksi, jossa ajankohtaisen tylyt konetaustat naitettiin yhteen vääristyneiden tunnekuvausten, avantgardistisen tyylilainojen ja kiertelemättömän iskelmällisten lauluraitojen kanssa. Brutalismin rinnalla soljunut herkkyys suodattui alitajuntaan huomaamatta ja kosketti silloinkin kun musiikin panssari tuntui läpäisemättömältä.

Syvintä täyttymystä yhtye ei kutenkaan tarjonnut. Vaikka esitys nosti odotukset esikoisalbumia kohtaan suuriksi, paljastui sävykkäimpien hetkien lomasta myös halvempaa itsepohdiskelua ja ilmeisempiä sävelkaaria. Geneerisimmilleen esitys valjuuntui Paperi T:n kiivettyä lavalle höystämään showta sanataiteellaan – aivan kuin vierailijan pudottelemat rivit olisivat osoittaneet, että omaleimaisesta sekoitussuhteestaan huolimatta Ruusut pelaa sittenkin varsin tutuilla tehokeinoilla.

Ruusuista huokunutta virmaa näyttämisenhalua odotin myös Aurora-lavan sunnuntain avanneelta Lasten Hautausmaalta. Tammikuisella III-levyllään täyteen kukkaansa puhjennut yhtye tuntui kuitenkin saapuneen lähinnä soittamaan kavereilleen. Levyltä välittyneen määrätietoisuuden sijasta musiikki eteni tunnustellen, jopa olemustaan vähätellen. Esityksessä oli varovaista luontevuutta, mutta myös outoa huojuntaa.

Erityisen pahasti orkesteri jäi telineisiin silloin kun sen olisi pitänyt irtaantua empaattisesta peruskerronnastaan ja kasvaa ravistelevampiin mittoihin. Esimerkiksi levyllä kyyneleisiin asti liikuttava Kanerva kuulosti festivaalilavalla niin jännittyneeltä, että laulun intensiivistä herkkyyttä oli mahdotonta tavoittaa.

Monin paikoin olennainen kuitenkin välittyi. Sara & Israel esimerkiksi pysäytti ilmeettömän tuskansa äärelle, ja Mäntymetsän jumalaisessa jylhyydessä oli riipaisevaa avoimuutta. Lisäksi konsertin loppumetreillä koneesta löytyi tarvittavia lisäkierroksia. Tove välitti hyvyyden puolesta taistelevan vimmansa täydellisesti ja Susien lauma karkasi soitinvuonsa uumeniin hukkumista pelkäämättä. Viimeisistäkin suitsistaan yhtye irtosi päätösnumerossaan Salaa tupakalle.

Pohjimmiltaan esityksen ja lauluissa lymyävän suuruuden välinen ristiriita oli hienovarainen ja ehkä mahdotonkin ratkaista. Voi olla että ujous ja keskentekoisuus ovat ratkaiseva osa sitä reseptiä, joka tekee Lasten Hautausmaasta niin koskettavan – esimerkiksi laulaja Kristiina Vaaran en tahtoisi esiintyvän millään muulla tavalla kuin nyt. Kuitenkin mielessä kävi toistuvasti, että yhtyeessä olisi potentiaalia johonkin paljon suurempaan, jos se rohkenisi tarttua itseään ja kuulijoitaan vielä ankarammin niskasta.

Lasten Hautausmaa ei ollut toki ainoa esiintyjä, jolla oli vaikeuksia löytää lopullista tasapainoa musiikkinsa ja esitystilanteen välille. Aurora-lavan toiseksi esiintyjäksi pestattu Jane Weaver esimerkiksi vesitti laulujensa herkkyyden vaivautuneen viileällä ja ulkokohtaisella tulkinnallaan, joka oli aivan väärässä paikassa valoisalla sivuestradilla. Välinpitämätöntä vaikutelmaa lisäsi yhteistä äänipistettä turhaan tavoitellut miksaus. Kappaleiden sävykkäämmät piirteet peittyvät tanakan bassomuurin taakse ja Weaverin laulu kutistui hätäisesti musiikin lakea tavoitelleeksi huokailuksi. Oli kuin kappaleiden pintaan olisi tarttunut alusta asti sitkeä synteettinen kelmu, jonka alta Weaver pääsi esittelemään tunteitaan ainoastaan pinnistelemällä tai välähdyksenomaisesti.

Lavalla juuri nyt: @cigsaftersex #sidewaysHEL 📸 Sami Sojonen

A post shared by Sideways (@sidewayshel) on

Jonkinlaista korkeintaan puoliläpäisevää kalvoa viritteli myös päälavalla soittanut Cigarettes After Sex, jonka tummanraukea unelmointi olisi istunut huomattavasti luontevammin Black Boxin hämyyn. Parhaimmillaan orkesterin melodramaattinen tunnelmanrakentelu eteni nautinnollisen pehmeästi, avartuen juuri oikeissa kohdissa syntisen kauniiksi melodialinjoiksi tai Galaxie 500:n kaltaiseksi hennosti raapiutuneeksi proto-unelmoinniksi. Pidemmän päälle kappaleiden samankaltaisuus söi kuitenkin esityksen tehoa. Kun musiikki tarttui sitä kutittaneisiin iltataivaan sävyihin korkeintaan pintapuolisesti, pelkistyi vähäeleinen esiintyminen oudon itsetarkoitukselliseksi, jopa sarjakuvamaiseksi.

Ehkä sunnuntai kaipasikin eteerisen pyhätunnelman sijasta kunnon raivoa. Black Boxissa maanisesti rymynneen Sleaford Modsin maaninen messu esimerkiksi valloitti ensimmäisistä äänistä lähtien. Jason Williamsonin ja Andrew Fearnin piilomelodinen, mutta samalla uhkaavasti päälle käynyt musiikki yhdisti toisiinsa The Streetsin ja The Fallin pakkomielteisimmät elementit, punkin ja hiphopin takapihoilta varastetun hällävälin sekä typeryyttään häpeilemättömät riettaudet ja päihdefantasiat. Etenkin Williamsonin sekopäinen narraatio villiintyi niin yksiselitteiseksi ja perustoja ravistelevaksi käskytyssuhteeksi, että shown jälkeen oli vaikea löytää tietä hallista ulos.

Sunnuntain jokainen ele ja ääni asettui lopulliseen mittakaavaansa festivaalin pääesiintyjän, The Nationalin, konsertin alkaessa. Jo ensimmäiset soinnut paljastivat, että yhtye oli päälavan vieraista ainoa, jonka karisma riitti täyttämään koko juhlakentän. Kahdella kiertuemuusikolla täydentynyt orkesteri oli alusta asti yhtä musiikkinsa kanssa, ja soiton yllä leijaili älyllisen boheemi itsevarmuus. The National ei suostunut tekemään mitään vahingossa, mutta siitä huolimatta se sai kappaleensa kuulostamaan juuri esityshetkellä syntyneiltä. Tällaiseen vaikutelmaan pystyy vain itsensä kanssa täysin sinut oleva yhtye.

Hetken tuntua syvensi tilannetta mainiosti lukenut miksaus, joka kaivoi Matt Berningerin äänestä esille jokaisen rasahduksen ja särähdyksen. Vaikka yhtyeen lumovoiman takasivat sekä nyanssitasolla että kokonaisuutena viimeiseen asti mietityt soitinnukset, hengitti orkesteri laulajansa tahdissa. Vuoroin leikkisästi, vuoroin itsetietoisen tokkuraisesti esiintyneen Bernigerin samea baritoni raahusti kuluneena ja päihtyneen oloisena, mutta ohjasi samalla musiikin tunnetiloja päättäväisesti. Ainoastaan miehen äkäisimmät syöksähtelyt jäivät ilmaisunhaluaan pienemmiksi.

Täydellinen antautuminen omalle soinnille vapautti yhtyeen myös leikkimään imagollaan. Viisikko tuntui tekevän jokaisesta maneeristaan metatason taidetta, joka vain kasvatti laulujen auraa. Lähestymistapa sai etenkin alkupäähän asetellut, viimevuotiselta Sleep Well Beast -levyltä poimitut kappaleet kohoamaan mittaansa suuremmiksi. Paljassieluinen avausraita Nobody Else Will Be There tiivistyi esimerkiksi kouraisevan sielukkaaksi mentaalikuvaksi, ja sähköisempää irtiottoa hakenut This System Only Dreams in Total Darkness murtui loppuaan kohden viehättävän sirpaleiseksi.

Nykykunnon ohella konsertti dokumentoi kiinnostavalla tavalla The Nationalin kehityskaaren. Vaikka Boxer (2007) ja High Violet (2010) lienevät edelleen yhtyeen maineen kulmakivet, eivät edellisen vuosikymmenen puolella kirjoitetut kappaleet päässeet kunnolla oikeuksiinsa mietteliääksi käyneen yhtyeen käsittelyssä. Bloodbuzz Ohio soi pikemminkin kädenlämpöisenä kuin tyrskivänä, Fake Empire jäi torvisovituksineenkin oudon vaimeaksi ja Mr. November pelkistyi harharetkineen puolivaloiseksi säpsähtelyksi.

Sitä vastoin kultareunaisessa tappiomielialassaan kelluneet uutukaiset tulivat kerta toisensa jälkeen iholle ja kestivät suuriksi kasvaneet sovituksensa. Sointinsa vakaimmaksi ruumiillistumaksi yhtye paalutti viidentenä soineen Guilty Partyn. Vaikka laulu päättyi Bryce ja Aaron Dessnerin värikkääseen kitarasotaan, oli se ennen kaikkea vaimeneva ja murtunut tervehdys staattiseksi syyllisyydeksi puuroutuneen parisuhteen raunioilta. Kappaleen punaviininmakuinen syystunnelma oli kiehtovassa ristiriidassa auringonlaskuun valmistautuneen kesätaivaan kanssa, mutta teos ei harhautunut kertaakaan esitystilanteesta erilliseksi keinotodellisuudeksi. Pikemminkin laulusta huokunut toteava itsesääli oli kiertelemättömällä tavalla totta, ja kappaleen äärelle kumartuneen Berningerin hahmo yhtä puhutteleva kuin peilikuvansa lumoama suru.

Guilty Partyn rinnalle konsertin yllätyshelmeksi nousi orkesteria pitkään seurannut, mutta levyjen ulkopuolelle jäänyt Ryley. Laulun muoto oli edelleen hahmotelmamainen, mutta juuri viimeistelemättömyys herätti teoksen eloon. Kesken jääneiden teemojen satunnaisvaihtelu tuki täydellisesti sanojen empaattista kuvausta siitä, miltä ulkopuolisuus tuntuu teennäiseksi kiillotetussa maailmassa.

Vaikka konsertti rakentui ensisijaisesti tummien ja sulkeutuneidenkin tunteiden varaan, ei The National unohtanut missään vaiheessa olevansa tekemisissä ihmisten kanssa. Päinvastoin, yhtye antautui kuulijoille tämän tästä siinä missä musiikilleenkin. Berningerillä oli aikaa vilkutella yleisölle, ihastelle kesäillan valoa, puhua hölmöjä sekä heitellä juomalasejaan ja -pullojaan. Hän hallinnoi vuorovaikutusta mestarillisesti, mutta jättäytyi myös tilanteen vietäväksi. Laulaja kertoili lavaa kaarrellen lokkien olevan kauko-ohjattuja droneja ja valpastui seuraamaan kuulijoiden reaktioita aina kun yleistunnelma sen salli. Ja kun lavalle lensi kukkaseppele, ei Berninger epäröinyt tarttua kranssiin ja sovittaa sitä päähänsä.

Oikeastaan koko konsertti tiivistyi About Todayn finaalia koristaneeseen näkyyn, jossa laulaja nyppi seppeleestä terälehtiä kuin juuri tavoittamiaan tunteita. Tuossa ne olivat, luontevassa nipussa, toisiinsa sotkeutuneina ja ihmisen runneltavina, muodostaen kuitenkin jotakin kaunista ja katoavaa.

Juuri siitä The Nationalin musiikissakin oli kyse.

Hämmästyttävää kyllä, edes Bernigerin hiuksille asettunut tunneseppele ei kruunannut The Nationalia festivaalin ylivoimaiseksi hallitsijaksi. Tuskin yhtye oli ehtinyt astua alas päälavalta, kun Deerhunter ryhtyi repimään kaikkia illan aikana pystytettyjä jalustoja maan tasalle Black Boxissa. Ja hyvä tavaton millaisen myrskyn yhtye puhalsikaan! Viisikko nosti volyymin kauas kipurajan yläpuolelle, murjoi kuulijat henkihieveriin ja nauroi uhreilleen ilkikurisesti. Samalla se kuitenkin löysi sointuihinsa armollista sopuisuutta, vanhahtavaa kauneutta ja ilkikurista romantiikantajua. Valtavalla paineella vyörynyt musiikki puristi keuhkot kasaan ja poltti kudokset karrelle, mutta täytti myös mielen hapella ja pitelemättömästi lepatelleilla kuvajaisilla.

Konsertti oli Deerhunterin levyjen tavoin täynnä antaumuksellista mutta vääristettyä tulkintaa 1980-luvun alun taidepunkista ja uudesta aallosta. Orkesteri tärveli Televisionin sulkeutuneesta yleisilmeestä uutettua sointiaan shoegazingin, noise rockin ja ambientin rajoille viedyllä psykedelialla, eikä harhautunut kertaakaan ilmeisimpiin ratkaisuihin. Laulut murisivat paksun arpikudoksen peittäminä, mutta samalla kitaroista ja koskettimista versoi epävireistä huumoria – aivan kuin yhtye olisi vetänyt jatkuvasti kynsiä pitkin vaaleanpunaista liitutaulua.

Musiikin olemus tiivistyi laulaja-kitaristi Bradford Coxiin. Mies elehti mustan mod-moppinsa ja liian suuren valkoisen pukunsa alla neuroottisesti, laulujen kivuliaimmilla nuoteilla horjuen. Samalla hänestä huokui kuitenkin päättäväisen androgyyniä ja humorististakin charmia, jota nenäkkäästi honottava lauluääni lähinnä lisäsi.

Muu yhtye tyytyi – raivokkaasti rummuttanutta Moses Archuletaa lukuun ottamatta – seisomaan aloillaan äänivuorten juurilla. Tämä riitti kuitenkin vangitsemaan katseet. Vaikka lavalla tapahtui vain vähän, piti yhtye taikapiirissään. Äänissä asui niin suuri voima, että sitä hallinneet ihmiset vetivät kunnioitusta puoleensa magneetin lailla.

Kokonaisvaltaisuutensa lisäksi yhtye lumosi kappaletasolla, siitäkin huolimatta että konsertissa esiteltiin runsaasti uutta materiaalia. Esimerkiksi tulevaa levyä pohjustanut What Happens to People eteni kotelovaiheesta toiseen paljastaen kovan ytimensä sisältä toinen toistaan hurmaavampia pop-säveliä. Myös tutummat raidat ottivat kyseenalaistamatta paikkansa. Helicopter tavoitti kuplivassa haaveikkuudessaan kaiken sen mitä muut dreampopin kanssa flirttailleet yhtyeet eivät onnistuneet löytämään, ja Desire Linesin kerroksittain kasvanut loppupaisutus eristi jäähallin omaksi avaruuksien halki lentäneeksi universumikseen.

Konsertin lopussa esitystä ryyditettiin Coxin yrityksellä puhua yleisölle. Muutaman hajanaisen lauseen aikana mies ehti pyytää maailmalta anteeksi Yhdysvaltain puolesta, mumista epämääräisiä ajatuksia The Dead C -yhtyeestä, mainita jotakin poronlihasta ja palata sen jälkeen anteeksipyyntöön. Tämän jälkeen hentoa levyversiota tuntuvasti syvemmin soinut Take Care nosti konsertin lähes tavoittamattomiin korkeuksiin, fantasiaksi joka ravisteli sisintä ja muutti kaiken ulkoisen toisarvoiseksi.

”It’s the last thing you’ll see / Last game you’ll play / Hopeless”, vaikeroi Cox ennen kuin musiikki pyyhki viimeisetkin pidäkkeet mennessään.

Soitto jatkui vielä tämän jälkeenkin, paisuen paikoitellen jopa Swansista muistuttaneisiin mittoihin, mutta todellisuudessa Sidewaysin loppusoinnut lyötiin Take Caren viimeisillä riveillä ja niitä seuranneessa liidossa. Äänet lepattivat hetken hallin mustissa verhoissa, pakenivat katonrajaan vaanimaan seuraajiaan, kunnes puristuivat vaivihkaa niin pieniksi että mahtuivat jostakin pienestä reiästä ulos.

Siellä ne hajaantuivat kaupungin ylle, yön lyhyen pimeyden turvin, sirottamaan sanomaansa talojen pintoihin ja hiljaisiksi pehmentyneille kaduille.

”Raise your crippled hand into the clouds and / Wave bye bye now.”