Aika usein newyorkilaiset puhuvat nopeasti ja ovat ylipäätään elämässä jonkinlaisessa etukenossa, vaan ei Lee Ranaldo (66). Useita kirjojakin julkaissut entinen Sonic Youth -kitaristi oli Tampereen G Livelabissa rauhallisen ja rennon läsnäolon ruumillistuma kertoessaan meille biisiensä taustatarinoita ja fiiliksiään niiden tekoaikaan.
Aina kokeellista päätyä suosineena sähkökitaristina tunnettu Ranaldo oli nyt aseistautunut vain akustisella kitaralla, tosin vahvasti vahvistetulla sellaisella. Eikä kaiussakaan säästelty.
Hopeatukkainen mies saikin akkarin soimaan niin muhkean isosti, etten muista moista kuulleeni pitkiin aikoihin. Ylipäätään tuli selväksi, että hän rakastaa ääntä ja sointia ja tykkää pelata juuri niillä.
Lähes puolituntinen avausbiisi In Virus Times oli eristyksissä tehtyä lockdown-tuotantoa ja mahtavan rauhallisesti mietiskelevä teos erilaisin jaksoin, joista yllättävin oli keskipaikkeilla ja sisälsi Leen vihellystä. Väkisinkin tuli mieleen joku Ennio Morriconen soundtrack jostain lännenkuvasta, missä kuumuudesta värisevään autiomaahorisonttiin ilmestyy hitaasti läheneväksi ratsastajaksi paljastuva piste.
Biisi oli kaikin puolin loistoesimerkki siitä, miten niukoilla ja pelkistetyillä elementeillä ja otteella voi saada aikaan erittäin mielikuvitusta lietsovaa musiikkia. Vaikutus oli rauhoittava ja epämääräisellä tavalla hyvin elämänmyönteinen.
Pitkän avauksen jälkeen Ranaldo tarjoili näytteitä soololevyiltään ja vähän harmitteli, että pystyi soittamaan vain yhden kappaleen juuri ennen koronaa valmistuneelta Names Of North End Women -albumilta, jonka hän teki yhdessä barcelonalaisen Raul Refreen kanssa. Laulubiisit olivat ehkä yllättävänkin melodisia vetoja, vaikkei niiden tyyliä järin helppo ole luonnehtia. Ehkä avant-folk menisi vähän sinnepäin. Sanotaanko, että homma operoi jossain Jackson Brownen, John Faheyn, Neil Youngin, Richard Thompsonin ja John Fordin välissä.
Lee on oikeasti hyvä laulaja, ja havahduin taas kerran siihen miellyttävään tosiseikkaan, että kuulija uppoutuu lauluihin kuin huomaamattaan kun jakelu on niin selvää, että tarinoita pystyy seuraamaan alusta loppuun vaivattomasti. Muutamassa biisissä tekstit olivat jonkun muun, esimerkiksi kirjailijaystävänsä Jonathan Lethemin tai äskettäin kuolleen beat-legenda Michael McCluren. Tässä yhteydessä hän viittasi muun muassa Jerry Garcian ja Robert Hunterin yhteistyön innoittavaan vaikutukseen. Paljon runoilija- ja ylipäätään taidepiireissä liikkunut Ranaldo paljasti ylpeänä olleensa monien beat-kirjailijoiden henkilökohtainen ystävä Allen Ginsbergistä lähtien.
Lähes parituntisen setin päätteeksi kuultiin pari coveria: Sandy Dennyn Bushes and Briars ja yksi Wooden Wandina tunnetun James Tothin Wired To The Sky. Ne edustivat perinteisempää folkia, Dennyn kappale tietenkin erityisesti.
Ranaldo rohkaisi yleisöä tulemaan soiton jälkeen sanalle, ja olisin erittäin mieluusti tehnyt niin, mutta valitettavasti muut sitoumukset pakottivat poistumaan. Hieno mies ja soittaja joka tapauksessa!
Teksti: Jussi Niemi