Livearvio: Eric Clapton väläytteli Tampereella taituruuttaan, mutta outo murjottaminen häiritsi

22.6.2022 10:12

Eric Clapton
Nokia-areena, Tampere
17.6.2022

Teksti: Jussi Niemi

Olin varustautunut vähän kaikenlaiseen Nokia-areenalle mennessäni. Ensinnäkin Eric Claptonilla on jo muutaman vuoden ollut ääreishermoston sairaus, joka aiheuttaa pistelyä ja puutumisia eri puolilla kehoa, eikä ikä, 77, varmaan paranna asiaa. Kaiken lisäksi hän on äskettäin sairastanut koronan, jonka rokotuksia vastaan Eric on vouhottanut saatuaan niistä ”pahoja oireita” ja säikähdettyään mahdollista soittokunnon menetystä.

Voi olla, että siinä kellossa on nyt toinen ääni, koska hän ilmeisesti selvisi koronasta hyvin. Ilman rokotuksia voisi tilanne olla ratkaisevasti toinen. Voisi olla henki lähtenyt.

Joka tapauksessa äijä näytti hämmästyttävän hyvältä: ainakin 15 vuotta ikäänsä nuoremmalta. Liikkuminenkaan ei ollut mitenkään vaivalloista.

Liikkeelle lähdettiin pahaenteisesti Claptonin viihteellisintä kautta edustaneella Pretendingillä, jossa vilahteli Don Nixin Going Downin riffi. Luonteeltaan ”ihan kiva” kappale oli soulahtavaa rockia ja soundi erittäin iso.

Key to the Highway -klassikko oli Ericin käsittelyssä niin perusranttätänttä bluesia kuin olla voi eikä Muddy Watersin kuolematon Mannish Boykaan saanut mielestäni arvoistaan maanläheistä kohtelua. Rutinoitu tulkinta oli yllättävänkin raskaasti rokkaava.

Peli muuttui täysin I Shot the Sheriffissä, joka levyllä on aina vähän ärsyttänyt, koska se noudattelee Bob Marleyn alkuperäistä niin tarkkaan. Nyt Eric vatkasi siihen nopeamman mutta silti mahtavan relan kompin ja lauloikin tositarkoituksella. Voisin vannoa, että herra latasi riviin ”if I am guilty, I will pay” jotain erityistä merkitystä. Liittyikö sitten rokotusuhoihin vai aiempiin typeryyksiin, kuten tanakassa kännissä 80-luvun lopulla möläytettyyn lausuntoon ”mamujen kotiin lähettämisestä”. Siis mieheltä, jonka musiikki perustuu 99-prosenttisesti mustalle musalle ja jonka ylimpiä idoleita ovat Robert Johnson, BB King ja Freddy King. Nykyisessäkin kokoonpanossa rytmisektio ja taustalaulajattaret ovat mustia.

Mutta nyt Eric soitti jo intiimisti improvisoidun intron veret seisauttavasti ja komppi svengasi laittamattomasti. Biisin kruunasi super-cool breikki: rumpali James Emory hiljensi muun bändin lujalla iskulla ja suoraan iskusta lähti Ericin pitkä korkea kitaran naukaisu. Sitä seurasi todella upeaa sooloilua intiimin hiljaisessa moodissa. Valtava yleisökin tajusi jännitteen noston täysin. Kappale sai huimasti edellisiä biisejä kovemmat aplodit.

Sitten maestro pani Stratonsa telineeseen, tarttui akustiseen ja tekikin sillä todella pahaa jälkeä tunnelmoidessaan Drifting Bluesin ja Nobody Knows You When You’re Down and Outin. Tämä oli syvää bluesia, josta oli kaikki hevonpaska riisuttu täysin. Huomasin nieleskeleväni kummallisesti, eikä tilanne helpottanut kun blues vaihtui – edelleen akustisesti – aina yhtä kuolemattomaan Laylaan. Jopa Tears in Heaven, joka karmeasta innoituksestaan (poikansa putoaminen pilvenpiirtäjän ikkunasta kuolemaan) huolimatta on aina tuntunut itselleni hämmentävän kevyeltä, puhutteli nyt.

Sähkön palattua kuultiin illan (valitettavasti) ainoa Cream-näyte Badge. Hieno biisi kuulosti taas edellisten jälkeen vähän viran puolesta vedetyltä. Wonderful Tonight oli yhtä nätti kuin aina, mutta jykevästi rokanneella otteella soitetut Robert Johnsonin Crossroads ja Little Queen of Spades eivät tavoittaneet sitä intensiteettiä, mitä niiltä odotin.

Jokin outo muutos Ericin mielialassa tapahtui. Alussa hän kiitti yleisöä joka biisin jälkeen lyhyesti mutta kuitenkin vilpittömän oloisesti. Akustisen osuuden jälkeen hän ei puhunut enää sanaakaan. Loistava bändi sentään esiteltiin.

Molemmat kosketinsoittajat saivat soolotilaa hyvin illan mittaan. Urkuri Paul Carrack lauloi jo alkupuolella soulahtavan, tiukasti funkyllä Papa Was a Rolling Stone –introlla alkaneen How Long Has This Been Going On –hittinsä oikein hienosti. Toisessa reunassa kasikymppinen Chris Stainton käsitteli pianoa kuin nuori mies, maukkain tuloksin.

Kiinnostavasti sekä sormin että plektralla sähkistään pikkaillut Doyle Bramhall II teki vaikutuksen ilmeikkään intensiivisellä soitollaan, mutta kaveri jäi jostain syystä paljon vähemmälle soolotilalle. Myös taustalaulajattarien rooli jätettiin minusta turhan pieneksi, kun parivaljakolta selvästi olisi irronnut paljon enemmänkin.

Heikoin lenkki oli oikeastaan Ericin laulu, johon hän tuota edellä hehkuttamaani killerijaksoa lukuun ottamatta ei tuntunut oikein keskittyvän. Ajoittain hän lauloi jopa mikin ohi niin, ettei ääntä kuulunut paljon ollenkaan.

Cocainen versio oli tyrnä, mutta jotenkin tyly, ja sen jälkeen Erkki laski kitaransa telineeseen ja käveli lavalta yleisöön edes katsomatta tai mitään sanomatta. Mitä helvetin diivailua se oli olevinaan?

Pitkän taputuksen jälkeen lavalle palattiin, mutta tähti itse omaksui näkymättömän rivisoittajan roolin Carrackin laulaessa Joe Cockerilta lainatun High Time We Wentin, joka epäilemättä on valittu encore-numeroksi nimensä vuoksi.

Suuhun jäi lopuksi vähän kummallinen maku, kun konsertin keskimmäinen kolmannes oli ollut niin kova ja kyse oli vielä kiertueen päätöskeikasta.

Lämmittely tosin oli oikein miellyttävä Knipin bändeineen tarjoillessa toinen toistaan parempia soolokappaleitaan.

Teksti: Jussi Niemi

Lisää luettavaa