Siitä onkin jo tasan vuosi, kun hevijätti Iron Maiden viimeksi vieraili ilahduttamassa suomalaisfaneja. Tuolloin oltiin Hyvinkäällä festari- ja hittikimaratunnelmissa, nyt Tampereen Nokia-areenalla bändin viimeisimmän Senjutsu-levyn kiertueella. Senjutsun lisäksi settiin oli nostettu isolla kädellä vuoden 1986 Somewhere in Time -levyn kappaleita sekä muutamia yksittäisiä kestohittejä sieltä täältä yhtyeen laajasta tuotannosta.
Etukäteen kovasti hehkutettu The Future Past -teemakiertue herätti ennalta sekä innostusta että myös pelkoa. Miten paljon Senjutsua keikan aikana kuullaan ja miten hyvin levyn pitkät kappaleet toimivat livenä ja uppoavat vanhoja klassikoita janoavaan yleisöön? Somewhere in Timellä on lukuisia todella kovia biisejä, joita yhtye ei ole jostain syystä soittanut keikoillaan vuosikausiin tai peräti koskaan, mutta kuullaanko tälläkin kertaa vain pari soitetuinta hittiä, kuten usein tällaisten kiertueiden kohdalla tuppaa käymään kovista ennakkopuheista huolimatta?
Ei kuitenkaan hypätä asioiden edelle, vaan ensin muutama sananen illan lämmittelijästä. Epäkiitolliseen rooliin oli ensimmäisellä Tampereen-keikalla pestattu Saksaa tänä vuonna Euroviisuissa edustanut (ja viimeiseksi tullut) Lord of the Lost. Sunnuntain toisella keikalla lämmittelijänä toimi Raven Age.
Lord of the Lostin yhteydessä mainitaan aika usein Rammstein, mutta itse en oikein näe yhteyttä. Molemmat ovat saksalaisia, kitaroissa on säröä, laulajat laulavat matalalta ja lavalla on myös koskettimet. Siinäpä ne yhtäläisyydet sitten ovatkin. Jos nyt johonkin vertaillaan, niin itselleni Lord of the Lostista tulee enemmänkin mieleen metallisempi versio The 69 Eyesista. Lord of the Lost, jota oli Nokia-areenalla katsomassa ilahduttavan runsaslukuinen yleisö, soitti siis gootahtavaa, tummanpuhuvaa rokkia, joka venyi välillä astetta raskaammaksi, välillä taas astetta kevyemmäksi ja jopa tanssittavaksi. Laulaja Chris Harms maustoi pääosin puhdasta lauluaan satunnaisesti örisemällä ja taustalla häärinyt Gerrit Heinemann soitti paitsi koskettimia myös kitaraa ja perkussioita. Heinemannin ahkerointia ja huhkimista olikin ilo katsoa.
Muutamaa astetta parempaa kappaletta (Destruction Manual, Loreley) lukuun ottamatta Lord of the Lostin tasapaksu setti oli osastoa ”ihan kiva” eikä herättänyt suurempia tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Saksalaiset eivät siis saaneet ryntäämään merkkaritiskille levyjä ostamaan, muttei myöskään pakenemaan areenaan pubeihin ylihintaisen kaljatuopin äärelle. Bändi pisteli parastaan ja otti myös yleisöä hyvin mukaan eli hoiti lämmittelypestinsä puhtain paperein.
Sitten päästäänkin illan pääaiheeseen eli Iron Maideniin.
Illan settilista oli hardcore-faneille melkoista karkkia ja jo intronauhana käytetty Vangelisin Blade Runner -musiikki nosti ihon kananlihalle. Innostunut huuto yltyi, kun yhtye potkaisi keikan käyntiin Caught Somewhere in Timellä, jota yhtye ei ole soittanut sitten vuoden 1987. Ja kun tätä seurasi viimeksi 1999 soitettu Stranger in a Strange Land, tuli selväksi, että lupaukset harvinaisuuksista eivät olleet puppua. Somewhere in Timeltä kuultiinkin keikan aikana peräti viisi biisiä.
Viisi biisiä kuultiin myös Senjutsulta, jonka tunnelmiin siirryttiinkin seuraavien kolmen biisin ajaksi. Jo edellisellä kiertueella settiin nostettu The Writing on the Wall innosti yleisön yhteislauluun ja nyt ensi kertaa mukana olleet, Senjutsun menevämpää antia edustavat Days of Future Past ja The Time Machine saivat nekin lämpimän vastaanoton laulaja Bruce Dickinsonin yllyttäessä yleisöä jälkimmäisen aikana pomppimaan tasajalkaa. Sitten tarjoiltiinkin taas hieman vanhempaa osastoa The Number of the Beast -levyn (1982) The Prisonerin merkeissä.
Kuten jo todettua, uusista biiseistä sekä harvinaisuuksista koostuva setti oli nannaa kovan luokan faneille, mutta satunnaisemmalle kuulijalle ehkä hieman puuduttava kaikkien tuntemien hittien kuten Run to the Hillsin ja The Number of the Beastin loistaessa poissaolollaan. Tämä myös näkyi, sillä katsomosta tarkasteltuna täysi Nokia-areena oli eturivin diggareita lukuun ottamatta yllättävän vaisu. Innokkaimmat ja fanaattisimmatkin katsojat tosin jähmettyivät, kun vuoroon tuli Death of the Celts Senjutsu-levyltä. Sinänsä ihan mukiinmenevä kappale, joka on lopulta vain ylipitkä ja tylsempi versio The Clansmanistä, onnistui tappamaan tunnelman lähes tyystin eivätkä sitä seuranneet yleisönhuudatusbiisit Can I Play With Madness ja Heaven Can Wait tahtoneet nekään saada meininkiä taas sfääreihin. Ei vaikka jälkimmäisen aikana nähtiin Dickinsonin ja Eddie-maskotin välinen lasersota.
Mutta sitten tuli se keikan kohokohta, kun Somewhere in Time -levyn päättävä eeppinen Alexander the Great, jota yhtye ei ole koskaan aiemmin soittanut ennen tätä kiertuetta, pärähti käyntiin. Tätä hetkeä ovat lukuisat fanit odottaneet vuosikausia ja myös bändi itse tiesi, miten iso asia biisin esittäminen on – olihan kappaleelle tehty ihan oma kiertuepaitakin. Ja hienosti ja kylmiä väreitä nostattavasti se soikin, mitä nyt Dickinson taisi yrittää lähteä laulamaan pitkän instrumentaaliosion jälkeen lähtevää viimeistä säkeistöä liian aikaisin, mutta onneksi mikrofoni oli pois päältä. Tai siltä tilanne ainakin kaukaa katsomosta käsin näytti.
Varsinainen setti päättyi ikivihreisiin keikkavakioihin eli Fear of the Darkiin ja yhtyeen nimikkobiisiin. Encoren aluksi lyötiin pöytään Senjutsun päättävä, lähes 12-minuuttinen Hell on Earth, joka lähti juuri niin komeasti kuin tältä albumin parhaalta biisiltä odotinkin. Komean setin paketoivat vielä The Trooper -ikivihreä sekä nostattava yhteislaulu Wasted Years. Kiitokset, kumarrukset, hikinauhat, plektrat ja rumpukapulat yleisöön, Monty Pythonin Always Look on the Bright Side of Life areenan kaiuttimista soimaan ja yleisömeri saattoi purkautua tyytyväisenä areenalta Tampereen yöhön.
Fanilasien paksuudesta riippuen keikka oli joko mahtava tai aivan mahtava. Harvinaisuudet olivat todella herkullista kuultavaa, Senjutsun kappaleet toimivat Death of the Celtsiä lukuun ottamatta hyvin ja bändi toimitti vuosien ja kokemuksen tuomalla varmuudella. Dickinsonin ääni oli tänään(kin) loistavassa iskussa ja viime keikalla hieman tahmaisesti soittaneen rumpali Nicko McBrainin ote oli tällä kertaa jämäkämpi, mitä nyt muutamia hankalimpia rumpujuttuja olikin hieman suoristettu.
Mutta kun fanilasit nostaa silmiltään, on pakko todeta, että nyt ensimmäistä kertaa koskaan – allekirjoittaneen tapauksessa siis vuoden 2000 Brave New World -kiertueesta asti – mieleen hiipi ajatus, että ikä ja kilometrit alkavat oikeasti näkyä vuonna 1975 perustetun bändin otteissa.
Selvimmin tämän huomasi Dickinsonista. Miehen ääni on kyllä yhä rautaisessa kunnossa, mutta laulaja tuntui jatkuvasti kiilaavan ja pahimmillaan todella selvästi tahdin tai pari. Toki live on aina live ja pienet heittelyt ajoituksessa ymmärtää vaikkapa uusien biisien kohdalla kuten Hell on Earthin todella rivakassa tahdissa laulettavassa kertosäkeessä tai vuosikymmenien tauon jälkeen soitettavien Somewhere in Timen kappaleiden kohdalla, mutta kun yli 2000 kertaa soitetussa Iron Maidenissä Dickinson laulaa kokonaisen säkeistön pari tahtia muita edellä, ei sitä enää voi pistää livemenon ja tulkinnan piikkiin. Jos kyse on kuulohaasteista, kenties olisi aika siirtyä korvamonitoreihin? Kitaristi Adrian Smithikin ainakin kerran viittoili ja elehti hyvin vihaisen oloisena monitorimiksaajan suuntaan eli liekö ollut muitakin ongelmia lavasoundeissa? No, tuleepahan selväksi ettei yhtye ainakaan turvaudu taustanauhoihin kuten eräät.
Näistä ja muutamista Spinal Tap -hetkistä huolimatta Iron Maideniin ei tarvinnut pettyä. Puitteet olivat yhtä kohdillaan kuin aina ennenkin lavasteita, valoja (jotka sisätiloissa pääsivät oikeuksiinsa) ja moneen otteeseen lavalla nähtyä Eddietä myöten ja yhtyeen soundi on yhä kunnossa (omaan katsomolohkoon Steve Harrisin bassot hieman jyräsivät kitarat alleen, mutta soolot ja laulu erottuivat kuitenkin hyvin). Lauantainen keikka ei ollut ehkä sieltä kaikkein varmimmasta päästä, mutta sellaista se rock ’n’ roll välillä on.
Teksti: Vesa Siltanen, kuvat: Sami Lommi
