Ghost
Hartwall-areena, Helsinki
28.11.2019
Teksti: Saku Schildt, kuvat: Sami Lommi
Tobias Forge ei ole salaillut halujaan nostaa Ghost areenaluokan rockbändiksi. Viimevuotisen Prequelle-albumin yhteydessä antamissaan haastatteluissa Forge kertoi, miten esimerkiksi avauskappale Rats sävellettiin biisiksi, jonka tarkoitus on tempaista stadionillinen yleisöä tanssimaan mukana. Kyllähän areenabändi sellaisen tarvitsee.
Kappaleen esikuvaksi mainittiin Ozzy Osbournen vuonna 1980 julkaiseman Blizzard of Ozz -albumin avausraita I Don’t Know. Tämä ei varmasti ole ainoa kappale, jolla Forge ammentaa inspiraatiota Ozzyn soolotuotannosta – niin vahvasti 1980-luvun VHS-keikkatallenteiden parissa vietetty lapsuus paistaa Ghostin tuotannosta läpi.
Forge on kasvattanut yhtyettään kärsivällisesti levy levyltä, ja nyt ollaan jo tilanteessa, jossa Ghost täyttää Suomessa Hartwall-areenan. Vielä on matkaa siihen, että yhtye olisi maailman jättifestivaalien ykkösnimi, mutta Forge jatkaa määrätietoisesti kulkuaan päämääräänsä kohti.
Maaliin päästäkseen Forgen täytyy kuitenkin selvittää muutama ongelma, jotka nousivat Hartwall-areenallakin esille. Vielä neljännen albuminsa kohdalla Ghost on lupaava nousukas, mutta aivan valmis se ei ole.
Ghostin puitteet ja idea ovat kyllä kunnossa. Sillä on persoonallinen, ajatuksella eteenpäin kehitelty konsepti, joka erottaa bändin kilpailijoista.
Katoliselle kirkolle naurava ja paholaisen ihanuutta julistava Ghost näytti uransa alussa sujahtavan kulttibändin asemaan, mutta Tobias Forgella oli muita suunnitelmia. Saatanallisen messun idea pidettiin yhtyeessä mukana, mutta bändi muistuttaa nykyään enemmän pilke silmäkulmassa tehtyä rockmusikaalia kuin totisemmin okkultismin saloja kartoittavaa mystikkoryhmää.
Ratkaiseva sysäys koko perheelle sopivaksi saatananpalvontabändiksi tapahtui kenties vahingossa, kun Ghostin entisiä jäseniä vastaan käyty oikeudenkäynti riisui Forgelta naamion. Henkilöllisyyttään varjellut laulaja ei ollut enää roolihahmo Papa Emeritus, vaan 38-vuotias linköpingiläismuusikko nimeltä Tobias.
Viimeistään tämän jälkeen Ghostista on muodostunut hyvän mielen yhtye, jonka keikoilla voi nauraa Forgen esittämän hahmon vitseille ja taustamuusikoiden keskinäisille kitarabattleille. Se on kuin eräänlainen rockmaailman vastine The Rocky Horror Show’lle – tosin tämä 1970-luvun alussa ensi-iltaan tullut ja vuonna 1975 filmatisoitu musikaali on kapinallisempi kuin Forgen kokoonpano.
Kuten suosiosta voi päätellä, konsepti toimii. Jotain kuitenkin puuttuu, ja se jokin piilee musiikissa.
Ghostilla ei ole vielä sellaisia sävellyksiä, jotka voivat jäädä elämään vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen, kun itse bändi on kuopattu. Radiohittejä sillä toki on – uusimman albumin Dance Macabre on soinut radioaalloilla kyllästymiseen asti – mutta moderneiksi klassikoiksi ei yhtyeen singlejä voi ylistää.
Ajoittain Forge pääsee kyllä lähelle. Vuoden 2013 Infestissumam-kakkoslevyllä julkaistiin Year Zero, joka ryhdikkäine “Hail Satan!” -huutoineen on edelleen tärkeä osa Ghost-keikkoja. Kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt Meliora tarjosi yleisölle upean He Is -slovarin, joka on hykerryttävä rakkauslaulu paholaiselle. Eivätkä albumin rockimmat singlet Cirice ja From the Pinnacle to the Pit ole hullumpia nekään.
Melioran asiallisen singlekolmikon jälkeen oli pettymys, ettei Prequelle ole poikinut muita isoja hittejä kuin sävellykseltään köykäisemmän Dance Macabren. Lyhyempien julkaisujen parissa Forgen kynä on ollut terävämpi: Popestar-ep:llä (2016) julkaistu Square Hammer on yksi Ghostin parhaista biiseistä, ja tänä vuonna ilmaantunut Kiss the Go-Goat on mainio esitys sekin.
Mikään näistä ei kuitenkaan ole vielä Ghostin Enter Sandman, Smells Like Teen Spirit tai Paranoid. Sellaisen kappaleen yhtye tarvitsisi, jotta se nousisi niihin korkeuksiin, mitä se tavoittelee.
Mitä Ghostin tuotannon tylsempään laitaan tulee, niin – ei mahda mitään – tylsäähän se on.
Hartwall-areenalla kuultiin keikan alkupuolella useampikin ohjelmanumero, joka lipui sujuvasti korvien ohi jälkiä jättämättä. Eikä suomalaisia piristämään tempaistu lyhyt Up Around the Bend -riffikään saanut uneliasta yleisöä valpastumaan.
Mitä pidemmälle keikka eteni, sitä paremmaksi se muuttui. Encoreihin mennessä tarjonta oli jo tiivistynyt niin mainioksi, että yleisöön ammuttu konfettisade tuntui tilanteeseen sopivalta.
Viimeisenä kappaleena ennen taukoa kuultu Year Zero sai aikaan istumapaikoillakin liikehdintää. Sen jälkeen soitetut He Is, Mummy Dust, Kiss the Go-Goat, Dance Macabre ja Square Hammer pitivät tunnelman korkealla.
Hieno biisiputki, mutta kenties sittenkin vain lupaus tulevasta. Kukaties seuraavalla Suomen-keikalla saadaan kuulla jo täysin muotovalio kattaus paholaista rakastavaa, 1980-lukua syleilevää, teatraalisuudessa marinoitua hard rockia.
