Haloo Helsinki! Red Bull Secret Gig
Hermannin skeittipuisto, Helsinki
10.9.2021
Teksti: Aki Nuopponen
Kuvat: Tomi Palsa
Voiko sama yhtye ilahduttaa, tanssittaa, koskettaa ja saada kyynelehtimään? Voiko yksi bändi saada aikaiseksi tällaisia tunteita kaiken ikäisissä lapsista vanhuksiin? Voiko koko kansan musiikki olla sekä viihdyttävää että taiteellista? Voiko musiikkia luoda sekä järjellä että tunteella?
Pyörittelin näitä asioita jo aiemmin tänä vuonna, kun mielessäni kirkastui entistä selvemmin ajatus siitä, että valtavirtamusiikissa on tätä nykyä mahdollista tehdä mitä tahansa: yhdistellä eri genrejä ja tavoittaa silti maailmalla miljoonia tai Suomessa satojatuhansia kuulijoita. Popmusiikki voi juuri nyt paremmin kuin aikoihin.
Sama ajatus palasi mieleeni syyskuun ensimmäisenä perjantaina, kun olin sillan alla jossain päin Helsingin Arabianrannan ja Vallilan välimaastoa. Keikalla, johon en vielä muutamaa päivää aiemmin tiennyt päätyväni.
Aiemmin samalla viikolla sähköpostiini oli ilmaantunut salaperäinen viesti. Siinä kerrottiin, että Haloo Helsinki julkaisee perjantaina seitsemännen albuminsa ja soittaa levyjulkkarikeikan. Lippuja keikalle ei myyty. Fanit pääsivät mukaan vain suorittamalla erinäisiä tehtäviä varsinkin somen ihmeellisessä maailmassa.
Huomasin heti tapaamispaikalle saapuessani, että kyseessä on ainutlaatuinen tilauus. Paikalla on ainoastaan sellaisia faneja, jotka ovat oikeasti nähneet vaivaa sisäänpääsyn ansaitakseen. Haloo Helsingin on siis merkittävä heille aika paljon, vai mitä?
Muutamalla satunnaisella utelulla tämä aavistus osoittautui todeksi. Haloo Helsinki on asemassa, jossa se koskettaa ihmisiä ja saa heidät irrottelemaan, mutta myös kuuntelemaan bändin sanoja ja keskittymään niihin.
Mitä mahdollisuuksia! Ja mikä vastuu. Tämä nelikko on joukko vasta kolmekymppisiä ihmisiä, ja he ovat tehneet jo seitsemän albumia ja saavuttaneet aseman, jossa popmusiikin viihteellisen ja syvällisen ääripään rajat murtuvat, ja samalla muuten murretaan myös rajoja sukupolvien välillä. Haloo Helsinki voi periaatteessa tehdä ja sanoa ihan mitä vain, ja siihen tulee taatusti voimakkaita reaktioita. Mutta mitä tämä vapaus käytännössä tarkoittaa?
Kuuntelen bussissa matkalla keikkapaikalle innokkaan yleisön kommentteja. Paikalla on pääasiassa nuoria tai hiljattain täysi-ikäistyneitä Haloo Helsinki -faneja johtuen erikoiskeikan sisäänpääsykilpailun luonteesta. Muutamat ystäväporukat ovat juhlamielellä ja valmiina jorailemaan koko illan, toiset taas haikailevat ihan tiettyjen melankolisempien laulujen perään ja yksi parikymppinen kertoo kaverilleen nähneensä Haloo Helsingin viimeksi vuonna 2010 ollessaan 9-vuotias. Vanhempi nainen kertoo, ettei kestä jos heidän häissään soinut kappale soi tänään.
Monella kuulijalla on vahvat siteet tiettyihin Haloo Helsinki -lauluihin ja levyihin, mutta kaikki tuntuvat olevan ennen kaikkea innostuneita siitä, että tänä iltana kuullaan koko uusi albumi kannesta kanteen.
Heti keikan alku Hermannin skeittipuiston sillan alla osoittaa, miksi Haloo Helsinki on juuri nyt sellaisessa asemassa kuin se on: Foliohattukauppias-kappaleen rummut soivat stadionluokan voimalla, bändin jokainen jäsen saa yleisön kiljumaan ihastuksesta, bändin värikäs habitus herättää taatusti fiiliksiä ja Ellin alkaessa sanella kappaleen sanoja, kaikki korvat ovat varmasti höröllä. Tämäkö on se bändi, jota sanotaan joskus kärkkäimmissä kommenteissa hajuttomasti, värittömäksi ja takuuvarmaksi suomipopiksi? Tuntuu ennemmin siltä, että se on se kaikkein värikkäin.
Ellin rytmikäs laulu johdattelee keskittyneet kuulijat foliohattuilun ääreen: ”Millanen ois maailma jos Mainilassa ei ois laukaistu? Tai jos Siionin viisaiden pöytäkirjoja ei ois koskaan aukaistu? Oisko maailmassa nyt jotenki erilainen todellisuus? Vai oisko täällä anyways sodittu aika ja ikuisuus? No kaatuivatko kaksoistornit öljylähteen tähden? Ketkä ampui Kennedyä koko maailman nähden? Upposiko Estonia ihan vahingossa vaan? Saiko NASA vuoden lavastajapalkinnon kuuteostaan? Jos etsimme totuutta, pidetäänkö meitä narsisteina? Jos jotain paljastuu, niin nähtäisiinkö meidät sankareina? Jos tätä maailmaa johtaakin Bilderberg? Mut harhautuksen vuoksi somen täyttää kaikkialla twerk? Hyöri, pyöri peppu, minkä kerkiät niin unohdan. Et tuho tulee ottaa haltuun vittu koko maailman!”
Voin vain kuvitella miten joku yleisössä tuhahtaa mielessään, kuinka nyt pudotellaan klisettä kliseen perään, jankataan itsestäänselvyyksiä, eihän tässä ole mitään uutta ja tämähän on nyt jonkinlaista väkinäistä halua syvällistää bändiä, joka on tehnyt koko kansan musiikkia 14 vuotta ja haluaa nyt 30 ikävuoden myötä aikuistua.
Haloo Helsinki on aina tehnyt ikänsä näköistä ja kuuloista kansantajuista musiikkia, joka uppoaa ihmisiin juuri siitä syystä, ettei se aliarvioi ketään muttei myöskään kurottele tekotaiteellisuuteen ihan vain hienostelun vuoksi. Se tarjoaa jokaiselle jotakin, mutta tekee tämän sellaisella tavalla, joka ei jää yhden tai kahden niksin tempuksi. Naiivia tai ei, Haloo Helsinki ei pelkää elämää, ihan kuten se kehottaa uuden levynsä nimessä muitakin olemaan pelkäämättä.
Moni on kasvanut tämän bändin kanssa ja voi samaistua kaikkiin niihin eri elämänvaiheiden kipuiluihin tai elämänkatsomuksen muuttumiseen, jota myös Haloo Helsinki on kasvaessaan kokenut. Ja yhtä moni on bilettänyt Haloo Helsingin menevien biisien parissa jo parikymppisenä ja haluaa nyt kolmekymppisenä perheellistyneenä bilettää jälleen Haloo Helsingin kanssa kuin vuosia ei olisi kulunut tässä välissä ollenkaan. Molemmat ovat täydellisiä vaihtoehtoja. Haloo Helsinki sattuu tarjoamaan kansalle juuri sitä, mitä kansa haluaa.
Tästä päästäänkin siihen hauskaan väittämään, jonka mukaan Haloo Helsinki ei ole aito bändi, vaan tuottajien rakentama poptuote. Samaa on spekuloitu maailmallakin isojen artistien kohdalla Billie Eilishia myöten. Tämä ei merkitse monelle musiikinkuluttajalle mitään, mutta on se ikuinen uskottavuuskysymys harrastajien piireissä. Musiikkimaailmassa on yhä valloillaan sääntö, jonka mukaan bändi tai artisti on monella tapaa joko/tai. Aito tai tuote. Vakavasti otettava tai syvällinen tai viihdyttävä ja hauska. Säveltää biisinsä täysin itse tai ei oikeastaan ollenkaan. Haloo Helsinki tekee single ja levy kerrallaan selväksi, että yksi ja sama bändi voi olla sekä ajatuksella että tunteella tehtyä viihdyttävää ja koskettavaa popmusiikkia.
Ja mitä sitten vaikka bändi olisikin tuote? Kuvitellaan tilanne, jossa Haloo Helsinki todellakin olisi tuottajien ja nuoren bändin luoma laskelmoitu tuote. Jos joku onnistuu rakentamaan sellaisen tuotteen, joka pysyy roolissaan 14 vuotta, koskettaa satoja tuhansia tai jopa miljoonia ihmisiä ja luo ainutlaatuisia elämyksiä, jotka merkitsevät ihmisille mittaamattoman paljon, sehän vaatii yhtä suurta neroutta kuin ammentaa tällaista musiikkia miettimättä lainkaan mitä tekee. Jos Haloo Helsinki sattuisi joskus osoittautumaan tuotteeksi, se ansaitsee jo tämän yhden keikan perusteella kaikki mahdolliset palkinnot parhaista mies- ja naispääosista sivuosiin, ohjaajaan, tuottajaan, lavastajaan ja puvustajaan asti. Haloo Helsingin liveshow on valoineen ja pommeineen maailmanluokan ilotulitusta.
Älä pelkää elämää -albumin live-esitystä seuratessani en usko sekuntiakaan tähän ajatukseen, että lavalla on tuote.
Skeittipuistossa esiintyy määrätietoinen nelikko, jotka rakastavat sitä, mitä he tekevät. Heidän elämäntapansa on Haloo Helsinki. Se on ollut sitä heille jo teini-ikäisestä asti. Haloo Helsingin kautta Elli, Leo, Jugi ja Jere ovat kasvaneet teineitä nuoriksi aikuisiksi ja nyt Älä pelkää elämää -albumilla kuullaan osoitus siitä, miten kolmekymppiselle ihmiselle usein käy: kun ihminen tajuaa, ettei ettei hän ymmärrä elämästä oikeastaan yhtään mitään, se on ihan okei ja ihmisellä on loppuelämä aikaa ottaa selvää, kuka tai mikä hän oikeastaan on.
Lavalla Haloo Helsinki on niin jättimäinen, elämänmakuinen spektaakkeli, että Hermannin skeittipuiston sillan alle rakennettu lava tuntuu auttamattomasti liian pieneltä bändille.
Encoressa Haloo Helsinki palasi riemukkaasti lavalle ja soitti vielä muutaman kappaleen. Ne olivat peräisin tuotannon levyiltä numero viisi ja kuusi. Ensimmäisiltä neljältä levyltä ei kuultu lauluakaan. Kuinka moni seitsemän levyä äänittänyttä bändiä voi sivuuttaa tuotantonsa alkupään täysin ja riemastuttaa silti koko yleisöä siten, ettei kenenkään ensimmäinen fiilis ole keikan jälkeen ainakaan se, miksi sitä, tätä ja tuota varhaisinta hittiä ei kuultu? Ei kovinkaan moni. Haloo Helsinki voi. Beibi, Pulp Fiction ja Hulluuden Highway ovat niin järkälemäisen rakastettuja kappaleita, ettei niiden herättämien fiiliksien jälkeen yleisöstä kuulunut jupinaa siitä, kuinka Vapaus käteen jää, Huuda, Maailman toisella puolen, Ei Eerika pääse taivaaseen, Jos mun pokka pettää, Mun sydän sanoo niin tai bändin nimikkobiisi eivät soineet skeittipuiston perjantaisessa illassa.
Mistä päästääkin siihen seuraavaan Haloo Helsinki -virstanpylvääseen: Olympiastadionin konserttiin, jonka piti tapahtua jo tämän vuoden elokuussa, ja joka toivottavasti toteutuu ensi loppukesästä 2022.
Haloo Helsinki on yksi muutamasta suomalaisesta bändistä, jonka oikeasti kuulukin soittaa stadionilla.
Juuri ennen korona-aikaa Olympiastadionista oli tulossa uusi Hartwall-areena: Se keikkamesta, jonne pop-artistien ja -bändien nyt vain on päästävä, jos aikoo kasvaa, kasvaa ja kasvaa Suomen pienessä mittakaavassa. Jo Hartwallin kohdalla tuntui paikoin siltä, että sinne mentiin toisinaan kuin väkisin. Ihan kuin suuri areena olisi ollut sellainen mittari, johon on päästävä tai muuten epäonnistut artistina. Se pieni ristiriidan twisti tuleekin vastaan siinä, että on olemassa bändejä joiden keikat suorastaan huutavat isoja puitteita ja sellaisia, joille tuollainen kokoluokka ei istu. Jokaisen tekijän on hyvä tunnistaa se, mitkä puitteet tukevat sen musiikkia parhaiten.
Haloo Helsingissä on nyt 2020-luvun käänteessä kaikkea sitä, mitä stadionluokan bändissä kuulukin olla.
Elli, Jugi, Jere ja Leo ovat ihka aitoja karismaattisia staroja. Siis sen ohella, että he ovat hemmetin lahjakkaita muusikoita ja maanläheisiä ihmisiä. Lavalla he ovat kuin rokkitähtiä. Kun Elli laulaa ja puhuu, Elliä kuunnellaan. Kun bändi soittaa, heidän soitossaan on suureellista voimaa. Kun Jere ja Leo ottavat Pulp Fictionin aikana John Travoltan ja Uma Thurmanin Tarantino-klassikkoleffan tanssikohtauksen askelia, jo pieni koreografia tuntuu suurelta show’lta.
Tämä bändi voi koota 20-30 kappaleen settilistan, jossa joka ikinen laulu ei ole ainoastaan radioiden soitetumpien kappaleiden joukossa tai listaykköshitti, vaan osaksi ihmisten elämiä sulautuneita elämän ja kuoleman tärkeimmillä hetkillä mukana olleita anthemeita. Haloo Helsinki voi hyvin saada aikaan stadionkeikan, jossa kymmenet tuhannet ihmiset vuoroin tanssivat nauraen onnesta ja vuoroin yhteislaulavat itkien vuolaasti elämänsä tärkeimmille lauluille.
Red Bull Secret Gig ei tuntunutkaan vain yhdeltä Haloo Helsinki -keikalta. Tuntui kuin olisin ollut todistamassa suomalaisen megabändin uuden luvun aukeamista. Sen luvun, joka päättyy Olympiastadionille kymmentuhatpäisen ihmismeren eteen konserttiin, jota voi energian koskettavuuden mittarilla verrata mihin tahansa maailmanluokan stadionkeikkaan, joita soittavat maailman jättimäisimmät artistit vielä suurempine produktioineen.
Haloo Helsinki ei varmasti tarjoa tarpeeksi syvällisiä asioita niille, jotka vaativat musiikiltaan maailman suurinta taidetta. Se ei myöskään tarjoa välttämättä mitään heille, jotka kaipaavat musiikiltaan täydellistä eskapismia. Jugi, Jere, Leo ja Elli ovat ihmisiä, jotka tekevät musiikkia ihmisille. Haloo Helsinki voi kansantajuisuudessaan olla hyvinkin tämän hetken vaikutusvaltaisin bändi, joka saa lukemattomat ihmiset kiinnostumaan ihan uudesta musiikkigenrestä yhdellä irrottelevalla kappaleellaan tai vaikkapa heräämään sanoilla johonkin ajatukseen, jota haluaa sitten tutkia eteenpäin. Haloo Helsinki tarjoaa matalalla kynnyksellä suuria tunteita ja suuria fiiliksiä, mutta ei tee sitä pakottamalla tai provosoimalla.
”Miksi me vedetään sitä samaa köyttä eri suuntiin”, Elli kysyy keikan lopussa ennen uuden albumin nimikkokappaletta. Tätä yksinkertaista ajatusta voi kukin miettiä ihan kaikissa elämän pienissä asioissa. Maailman polarisoituessa pop-musiikki on vapautumassa. Sen ei tarvitse enää tarkoittaa jakautumista jyrkästi marginaaliseen syvällisempään ja valtavirtamaiseen viihteellisempään musiikkiin. Nämä ääripäät ovat viime vuosina jo kätelleet.
Haloo Helsinki on suomalaisessa popissa tämän ilmiön eturintamassa.
Haloo Helsinki on stadionkeikkansa ansainnut.
Katso Tomi Palstan kuvagalleria keikalta alapuolelta:
