Livearvio: Hassisen Kone tarjosi Tampereella uljaan kansanjuhlan – suurin yllätys kuultiin encoreissa

4.8.2022 13:38

Hassisen Kone
Ratinan stadion, Tampere
30.7.2022

Teksti: Jussi Niemi, kuvat: Tomi Palsa

Törmään musiikissa usein siihen ilmiöön, miten jonkun artistin tai bändin ura jälkikäteen hahmotettuna on paljon lyhyempi kuin miltä se kokiessa tuntui. Tämä näyttää pätevän yhtä lailla Hassisen Koneeseen kuin Jimi Hendrixiin.

Kun Kone parituntisen Ratinan-konserttinsa viimeisellä kolmanneksella siirtyi käsittelemään debyyttialbumiaan Täältä tullaan Venäjä (1980), Ismo Alanko totesi loppuunmyydylle stadionille, että ”kaikki tänään kuulemanne biisit ja meidän kolme albumia syntyi kahden ja puolen vuoden aikana ja kun bändi lopetti, olin 21-vuotias”. Rumpali Harri Kinnunen oli silloin vasta 19 ja muut kaksikymppisiä.

Rikospaikalle siis palattiin reilut 40 vuotta myöhemmin, joten nostalgiaa oli väkisinkin tanakasti ilmassa tässä kaiken kaikkiaan monituntisessa kansanjuhlassa, ja kansanjuhla se nimenomaan oli. Totta kai muutamia punkkareita ja jälkihippejäkin yleisömerestä pystyi bongaamaan, mutta ylivoimainen valtaosa oli niitä kuuluisia tavallisia ihmisiä (whatever they may be). Jotenkin pelin henki ehkä kiteytyi siinä, että kun Sidewaysissa ja Uudessa Tampereessa mentiin melkein liikuttavan tiukalla vegelinjalla, niin Ratinassa, kun nälissäni ylätasanteella etsin jotain syötävää, tarjolla oli lähinnä grillimakkaraa.

Mutta se musa siis. Hyvän todistuksen Hassisen Koneelle voi siitä antaa, ja muutenkin orkesterin jäsenet olivat edukseen. Raitistuminen on vaikuttanut niin, että miehistyneet jätkät näyttivät nyt paremmilta kuin nuorina. Ihan soittajinakin oli menty eteenpäin.

Esimerkiksi Jussi Kinnunen läimi muutamaan otteeseen bassostaan erittäin toimivaa funkia ja veti jopa hyvin muhkealla soundilla funkista jazzia kohti hivuttautuneen soolonkin. Reijo Heiskanen viljeli teräväsointisia kitarasooloja vielä paljon enemmän — punk-aikaanhan ne olivat ankarasti kiellettyjä — mutta ei sortunut korneihin tilutuksiin. Kermanvärisine kitaroineen ja siihen sopivine vaaleine pukuineen Jukka Orma puolestaan suosi hyvin toisenlaista, sensuellin pehmeää hämysoundia ja tyylikin oli kaiken kaikkiaan jatsillisempi.

Tapansa mukaan maukkaasti soittaneen Orman kitara tuppasi paikoin kuulumaan vähän heikohkosti, kun miehen soundi oli niin huokoinen ja tila loputon. Samoin Hannu Porkan marimba ja vähäisemmässä määrin myös Safka Pekkosen koskettimet jäivät hetkittäin katveeseen. Harmi, koska molemmat toivat kokonaisuuteen tärkeitä lisävärejä, Porkka jopa pientä beefheartiaanista virettä. Ilmeisesti Amerikassa nykyään asuva Antti Seppo sen sijaan kuului hyvin ja hän vetelikin stetsonistaan, tai ehkä sittenkin fonistaan, useita verevästi linjakkaita sooloja.

Konsepti oli sellainen, että ensin vedettiin Koneen loppuaikojen isolla kokoonpanolla tyylillisesti varsin vaikeasti määriteltävä Harsoinen Teräs lähes kokonaisuudessaan. Sitten soitettiin alkuperäiskvartetilla Rumat sävelet, jota voi hyvinkin kuvailla melkein punkahtavaksi progeksi, ja lopuksi tietenkin lähes, vaan ei kuitenkaan täysin, täyttä punkia edustava ensimmäinen älppäri. Kyllä Koneella on aina ollut taipumusta selvästi peruspunkkareita kiperämpiin rakenteisiin. Ihan lopussa kaikki soittajat vetivät yhdessä pari numeroa.

Setti päättyi monien mukana laulamaan Rappiolla-ralliin. Itse opin vihaamaan sitä heti tuoreeltaan, koska se soi silloisen kämppäni alapuolella olleessa räkälässä päivästä ja viikosta toiseen loputtomalla repeatilla elämästä jo ajat sitten luovuttaneiden liskojen tuijottaessa samein silmin oluihinsa. Tuskin Ismo, joka esiintyi ja lauloi koko illan energisen napakasti, oikeaa rappiota halusi glorifioida. Joskus lauluntekijät vain ovat kummallisen naiiveja sen suhteen, miten heidän kappaleensa otetaan kylmässä päivänvalossa enemmistön taholta vastaan. Springsteeninkin Born in the USA koettiin punaniskojen syvissä riveissä Amerikan ylistykseksi, että repikää siitä.

Lyhyitä encoreja oli kaksi. Ensimmäinen koostui Totuudesta ja Muoviruusuja omenapuissa -harvinaisuudesta, mutta todellisen yllätyksen tarjosi jälkimmäinen encore. Ismo alusti, että seuraavaksi mennään vähän ajallisesti etukenossa, mutta kun suomalaisten pitää aina valmistautua tulevaan ja tekstikin sopii ikävä kyllä kovin hyvin nykyiseen maailmantilanteeseen, niin siksi On jouluyö, nyt laulaa saa. Koko lailla säestyksettä laulettu virsi olikin koskettava ja se tarjoiltiin tositarkoituksella, ilman mitään nokkeluuksia.

Mika Kaurismäki oli kuulemma tekemässä tilaisuudessa dokumenttia Hassisen Koneesta, joten perästä kuuluu ja näkyy.

Maistuvat olivat konsertin alkupalatkin.

Toiminnan avasi Dumari ja Spuget + Blosarit erittäin hienolla setillä, jossa koukittiin kiitettävästi Handen pitkän uran useimpiin vaiheisiin. Puhaltimet toivat taattuihin iskusävelmiin kiistatonta bonusta ja lopuksi Dumari tietysti tuli ja tappoi, taas. Hande näytti olevan koko settinsä ajan erityisen hyvällä tuulella ja riimitteli ”isällisen” vastineensa räppipojille armottomalla antaumuksella bändin soittaessa kadehdittavan irtonaisella rentoudella.

Nuorempaa polvea edusti kunnialla Litku Klemetti, joka monin paikoin riehaantui koskettimiensa takaa juoksentelemaan ja tanssahtelemaan pitkin lavaa. Hänen esityksessään aisti pikanttia ”okei, vanhat herrat on kovia, mutta kyllä täältäkin pesee” –asennetta ja bändikin soitti tiukasti.

Lisää luettavaa