Hector
Tampere-talo
11.3.2023
Teksti: Jussi Niemi
”Vielä ehtii” on aika hyvä kiertueen nimi 75-vuotiaalta, jolla on takanaan jo useita ”jäähyväiskiertueita”. Mutta Hectorilla on aina ollut hyvä huumorintaju.
Etukäteen hiukan pelkäsin — kun on ollut uutisia Heikin terveysongelmista — että mennäänkö nyt tutuimmilla hiteillä ja rutiinilla tyyliin ”voitto se on sekin”, vai onko hommaan panostettu erityisesti, kun konsertti ihan hyvin voi jäädä oikeasti viimeiseksi.
Todellisuus osui siihen väliin, mutta kokonaissaldo jäi kyllä hyvinkin positiivisen puolelle. Toisin sanoen monet ennenkin kuullut biisit kuultiin ja muutama harvinaisempikin tapaus, kuten Nuoruus ja Woyzeck. Hiekkaa rintataskussa oli hieno täysin uusi biisi, jonka Vesku Loiri oli tilannut Heikiltä ja olisi halunnut esittää duettona hänen kanssaan. Se jäi sitten toteutumatta, mutta me kuulimme koskettavan ensiesityksen aiheesta.
Vanhoille sotaratsuillekin oli tapahtunut jotain positiivista. Sovitukset olivat entistä hienostuneempia ja iso bändi toteutti ne aidolla rakkaudella. Esimerkiksi Leonard Cohenin Hallelujah alkoi kitaristi Jaakko Kiikerin dramaattisella kitaraintrolla ja jatkuikin hyvän matkaan vain sen varassa. Tulkinta oli paras, mitä olen kappaleesta Heikiltä kuullut. Hän todella meni biisin ytimeen ja merkitykseen. Muutenkin laulut oli valittu viime kädessä hyvin henkilökohtaisin perustein, joita Hector spiikeissään mukavasti valotti.
Parasta koko illassa olikin ehkä syvä merkityksen tunne, joka kolahti lujaa heti avauksessa: Buffy St. Marien Palkkasoturi tuntui Ukrainan sotaa vasten todella jäätävältä ja Hector lauloikin: ”Ilman häntä Putin yksin jäänyt ois…” Vastaavasti Neil Young –käännös Vapaa maailma tuntui kuvaavan tätä hetkeä pelottavan osuvasti ja bändi rokkasi sen jylhää riffiä vaikuttavasti, tositarkoituksella.
Power Band lunasti nimensä, vaikkakin usein nimenomaan sortumatta minkäänlaiseen ylisoittoon ja turhaan paatokseen. Silloin harvoin kun täräytettiin, se oli perusteltua. Jarmo Nikku veteli luovaa slideä useamman kerran, ja Esa Kotilainen sirotteli taikapölyä uruilla ja syntikoilla. Uusi pianisti Pekka Kuorikoski väritteli joitain folkahtavampia numeroita maukkaasti viululla. Harvemmin kuultu Nuoruus maistui punnittuna folkrockina, mutta sen salainen ase oli Panu Syrjäsen täysin odottamaton, hurja freesoolo fonilla. Janne Toivosen trumpetti taas loihti jossain toisaalla tyylikkäitä Beatles-flashbackejä barokkisävyillään. Olen nielaissut kuun maalaili elokuvallisia visioita Bunuelin hengessä.
Hector itse tuntui laulavan ehkä rentoutuneemmin kuin konsaan ja sävytti useimpia biisejä akustisella kitarallaan.
Päätoskappale Euroopan jälkeen täysi iso sali aplodeerasi seisaaltaan pitkän kaavan mukaan. Se oli hyvin tunteellinen hetki. Jengi — johon lukeutui häkellyttävän paljon nuoriakin — selvästi halusi välittää Heikille, että hän on antanut meille matkan varrella paljon. Iso mies olikin niin otettu, että totesi Enkeli-encoren jälkeen sydäntään taputtaen: ”Eiköhän sovita niin, ettei tämä jää tähän.”