Livearvio: J. Karjalainen tarjosi sukupolvet ylittävän kansanjuhlan – maestron toivoisi palvelevan kuulijoita vähemmän

J. Karjalainen, 17.3.2023, Pakkahuone, Tampere. Teksti: Jussi Niemi.
21.3.2023 10:43

Muistaakseni J. Karjalaisen veto Klubilla maaliskuussa 2020 oli viimeinen kokemani keikka ennen kuin korona pysäytti kaiken livemusan. Palasin rikospaikalle, tällä kertaa Pakkahuoneelle. Sinne oli palannut moni muukin. Paikka oli umpitäynnä.

Ensimmäinen huomio oli yleisön keski-ikä, joka alitti tähden ikävuodet varmaankin parillakymmenellä. Se on varma merkki siitä, että Karjalaisen laulut vetoavat monen ikäisiin ja epäilemättä myös monenlaisiin ihmisiin. Ei se toisaalta mikään ihme ole. Useinhan ne käsittelevät ikään kuin perusinhimillisiä kysymyksiä, sellaisia joiden kanssa joudumme painimaan ilmeisesti hautaan saakka. Ilmassa oli vankka sukupolvet ylittävän kansanjuhlan tuntu.

Jukka ja bändi olivat nyt varsin rokkaavalla tuulella. Biisit seurasivat toisiaan tiuhaan — vaikka saimmekin lyhyesti kuulla monen kappaleen alkuinnoituksesta — ja tempo oli pääsääntöisesti nopea. Monet hitit kuultiin taas, mutta oli siellä muutama harvinaisuuskin, kuten esimerkiksi Electric Picniciltä otettu keikan avausbiisi Pikku Josephine.

Heti alkupäässä kuultiin pari omaakin suosikkiani. Avaruuden ikkuna kolisi taas kerran lujaa. Tuo koruton ja kursailematon renkutus, joka kuitenkin huokuu selittämättömällä tavalla jonkinlaista kosmista myötätuntoa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas viisu.

Tuota pikaa harrastettiin myös Telepatiaa. Siinä on yksi koskettavimmista melodioista, joita ylipäätään tiedän. Kertojan nöyryys pakahduttaa, kun suomalaisen kansanlaulun ja syvän bluesin voimalinjat yhtyvät mykistävästi. Tai no, lauloinhan minä(kin) mukana.

Samasta asiasta on kyse myös Menneessä miehessä ja lopuksi ilahduttaneessa, ihan liian harvoin kuullussa mollibluesissa Mutta mä meen, joka on ilman muuta Jukan parhaita tekosia kautta aikain.

Harmi, että suurin piirtein kaikki kahteen tuntiin mahtuneet laulut vedettiin läpi lähes samalla ripeällä otteella. Bändissä kun on toinen toistaan kovempia soittajia niin olisi kiva kuulla, mitä kaikkea heistä saisi irti. Samalla pitkään settiin olisi tullut huomattavasti enemmän dynamiikkaa. Mikko Lankinen oli ainoa, joka pääsi lyhyesti vähän irrottelemaan. Useimmiten hän soitti virtaviivaisen tyylipuhtaasti, mutta Jukan mentorista, Helsingissä pitkään asuneesta vanhan liiton bluespianisti-laulajasta kertovassa Eddie Boyd -polaroidissa Lankinen yllätti perus-chicagobluesista virkistävästi poikenneella kulmikkaalla soololla.

Tuollaisia yllätyksiä olisi saanut olla enemmän, muiltakin bändin jäseniltä. Väittäisin, että siinä olisivat kaikki voittaneet. Maestroa myöten. Loppua kohti tuntui vähän, että hän koki hiukan liikaa olevansa ”kansan palvelija”.

Teksti: Jussi Niemi

Lisää luettavaa