Livearvio: Kymmenvuotisjuhliaan viettänyt Bättre Folk tarjosi monipuolisen annoksen koronan nälkiinnyttämälle kulttuurinystävälle

Suureet tunteet valtasivat yleisön Hailuodossa.
Aino Väänänen

Bättre Folk
Marjaniemi, Hailuoto
16.-17.7.2021

Teksti: Mikko Väänänen, kuvat: Aino Väänänen

Perämeren suurimmalla saarella Hailuodossa järjestettiin kymmenennen kerran Bättre folk -festivaali. Varsinaisesti juhlavuosi ei tuntunut festivaalin järjestelyissä tai ohjelmassa mitenkään sen erityisemmin. Bättre folk on vuosien varrella kasvanut piskuisesta sisäpiirin tapahtumasta kookkaaksi festivaaliksi, jossa voi tuntea isompia ihmismassoja houkuttelevan festivaalin hyvät ja huonot puolet.

Tänä vuonna päiväkohtaisia lippuja myytin 2500 kappaletta, ja sen ansiosta päälavan eteen saatiinkin aito vanhan ajan festivaalitungos. Turvavälit olivat muisto jostain painajaisesta, joka tuntui haihtuneen leudon kesäisen merituulen matkaan. Maailmanlaajuisen pandemian saattoi aistia korkeintaan jonkinlaisena takaraivossa epämääräisesti tykyttävänä muistijälkenä, vaikka suurin osa niin sanotusta festarikansasta tartuntavaaran ja sen tuomat implikaatiot varmasti tiedostikin.

Lokit ja tiirat lauloivat taivaalla omia laulujaan.

Bättre folkin festivaalialueena toimi Marjaniemen majakan ja kalastajakylän kupeessa sijaitseva kivikkoinen niemi, jonka yllä lokit ja tiirat lentelivät ruokaa etsien ja omia laulujaan laulaen. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, ja leuto merituuli puhalsi niin, ettei keho päässyt ylikuumenemaan auringosta tai artistien esityksistä. Kojuissa kaupattiin niin luomuoluita, thaimaalaista ruokaa kuin paikallista kalaakin. Tämän lisäksi yleisöllä oli vapaassa käytössään kolme saunaa ja useampi palju. Ympäristö tarjosi siis erinomaiset puitteet kahden päivän tehoannokselle kulttuuria.

Ja Bättre folkin ohjelmiston jujuna on tarjota artisteja kahdelta lavalta: musiikkia päälavalta ja kirjailijavieraita pienemmältä rekan sivuun viritetyltä pienemmältä lavalta. Ja suurelle osalle yleisöstä tuntui maistuvan molemmat kulttuurimuodot – niin musiikki kuin kirjallisuuskin. Kirjailijaesiintyjät eivät siis jääneet mitenkään lapsipuolen asemaan, vaan moni festivaalivieras nostikin kirjailijat – ja erityisesti Tommi Liimatan oman festivaalinsa kohokohdaksi.

Musiikkipuolella vaikutuksen teki erityisesti Vesta, jonka aseista riisuvassa esiintymisessä päästiin – kuten yleisön joukosta ihastuksissa mainittiin – ”maailmanluokan meininkiin”. Raitapukuihin pukeutuneessa Vestassa oli röyhkeyttä ja herkkyyttä juuri sen verran kuin tohtori oli määrännyt – eli roppakaupalla. Bändin soitto oli tiukkaa ja tarkkaa – mutta silti tinkimättä svengaavuudestaan. Sovituksissakaan ei menty sen ilmeisimmän kaavan mukaan. Jos et ole vielä tsekannut Vestaa livenä, tee itsellesi palvelus ja käy tsekkaamassa.

Vesta ja maailmanluokan meininki.

Ja toisin kuin aikaa ja trendejä heijasteleva Vesta luottivat Litku Klemetti ja Maustetytöt nostalgiaan ja tarkoin harkittuihin alluusioihin. Kirjallisuudessa puhutaan intertekstuaalisuudesta. Mennyt oli hetkittäin vahvemmin läsnä kuin nykyhetki. Litku svengasi hieman aiempaa vähemmän retrosti mutta silti kuitenkin rennosti. Laulut olivat kuulaalla tavalla seepianvärisiä ja meno napakkaa. Sen lisäksi Litku tuntui suhtautuvan todellisuuteen hieman luottavaisemmin kuin ”kaljaa ja lääkkeitä” lähes jatkuvasti kaipailevat Maustetytöt.

Maustetyttöjen melankolis-lakonisten maammelaulujen työkalupakki alkoikin jo tuntua hieman loppuun kalutulta. Joku saattaisi puhua ”yhden tempun hevosesta” – eikä ainakaan tämänkertaisen keikan suhteen olisi kaukana totuudesta. Ja samalla ei voinut välttyä havainnolta, että ihan kuin se jännä melodiakoukkukin olisi lopulta aina se yksi ja sama. Myös aluksi huvittava pessimismi ei pidempään jatkuvana äärischopenhauerilaisena elämänfilosofiana jaksanut puhutella niin syvästi kuin esimerkiksi vaikkapa edelle mainitun Vestan taikka Litkun hieman värikylläisempi maailmankuva. Jos Vesta oli kirjava ja raidallinen ja Litku seepianvärinen, niin Maustetytöt olivat harmaa kuin marraskuinen päivä. Ansionsa toki siinäkin.

”Vituttaa olla täällä.” – Kaisa, Maustetytöt

Myös Pariisin kevät tuntui lähinnä geneeriseltä ja kokonaisuus liian tarkkaan harkitulta. Oli haluttu tehdä täydellistä musiikkia ja tehty kaikki oikeat asiat – ja niinpä lopputulos vaikutti valjulta ja hieman liian tutulta. Illan viimeisen esiintyjän aikana yltynyt tuuli puhalteli bändin soundit milloin minnekin, ja tämän bändin kohdalla se ei tainnut edes pahemmin haitata – ainakaan allekirjoittanutta.

Yona lähti liikkeelle rakkaudesta ja ehti keikkansa aikana suurten tunteiden kirjossa myös iloon. Näitä tunteita alleviivattiin ja jopa ”mantrattiin” niin, että yleisö saatiin mukaan tähän positiivisen sanoman kanavointiin. Mikäs siinä. Suuret tunteet mahtuivat hyvin Perämeren yllä kirkkaana hohtavan taivaan alle. Ja lavan edessä vellova festarikansa eli täysillä mukana, niin että encoressa innokkaimmat nousivat lavalla tanssimaan bändin kanssa.

Uusi Fantasia luotti loputtomasti syveneviin rytmikuvioihin ja junnaaviin sointukulkuihin. Ja siinä he tekivät oikein. Tämän bändin kohdalla vähemmän on enemmän. Lähes krautrockmaisen päättäväisyyden kautta muutamasta soinnusta ja yksinkertaisesta rytmistä löytyi jatkuvasti muuttuva, yhä kiehtovimpien sisäkkäisten maailmojen äärettömyys. Kaapuihin pukeutunut bändi jammasi villisti ja näytti hetkittäin joltakin urbaanien beduiinien avaruuslaivalta. Musiikissa oli niin elokuvamaisia kohtauksia kuin galaksien välisiä maisemia.

Hyväntuulinen Chisu.

Chisu pelasi homman kotiin jo pelkällä ammattimaisella ja hyväntuulisella lavapreesensillä ja otti yleisön niin kuin jotkut ottavat taksin – ihan tuosta noin vain – ja samalla kuitenkin hieman viekoitellen ja keimaillen. Biisit olivat tuttuja ja toimivia keikkaklassikoita. Chisu myhäili ja hupsutteli melodicansa ja päivänvarjonsa kanssa ja oli lavalla kuin kotonaan.

Musiikkiesiintyjien lisäksi festivaalien tarjonta koostui lausuntalavalle saapuneista kirjailijavieraista – ja siellä koettiinkin festivaalien ehkä selkeimmin rockhistorialliseen jatkumoon asettuvat hetket, kun kirjailijan työväline sai keikan lopuksi kyytiä. Johannes Ekholm päätti uudesta työn alla olevasta romaanistaan luetun inhorealistisen pätkän pukeutumalla suojalaseihin ja kertakäyttösadetakkiin ja tuhosi käsisirkkelillä kannettavan tietokoneensa. Tässä kohtaa ei voinut välttää ajatuksia Jimi Hendrixistä tai Pete Townshendistä. Palasiksi sirkkelöity läppäri lensi lopulta asfalttiin, josta muutamat festarivieraat poimivat pyhäinjäännöksiä samalla, kun taiteilija sytytti savukkeen – kuin ilmaistakseen aktin mahdollisia seksuaalissävytteisiä konnotaatioita.

Tommi Liimatta tarinoi ahdistuksen ja ahistuksen eroista, erikoisoluista ja -kahveista sekä hipsterin olemuksesta intoutuen välillä soittamaan kitaraa ja laulamaan ”hetkenlauluja” juuri mainitsemistaan ajatuksista. Nuo laulut kuulostivat yllättävän paljon nuorelta Kari Peitsamolta. Liimatta otti yleisönsä suuren tarinankertojan otteella. Esitys toi monella tapaa mieleen YLEn radioaalloilta tutun Suuren serkkuteorian. Usealla festarivieraalle Liimatta tuntuikin nousevan festivaalien kohokohdaksi.

(Näpäytä galleriaa zoomataksesi kuvaa isommaksi)