Livearvio: Larkin Poe loisti Puistobluesissa

2.7.2019 22:22

Puistoblues
Pääkonsertti 29.6.2019
Järvenpään Vanhankylänniemi

Teksti: Jussi Niemi & Anssi Eriksson, kuva: Anssi Eriksson

Edellisen kerran kun marssin määrätietoisesti Niemennokantietä kohti Puistobluesin pääkonserttipaikan portteja, kelit olivat mallia ”käristyskupoli” ja kaikkialla toikkaroi tekopartoihin pukeutuneita Texas blues -diggareita. Elettiin vuotta 2010 ja ZZ Top oli myynyt perinteikkään tapahtuman historiansa kolmatta kertaa loppuun.

Tällä kertaa sää oli puolipilvinen eikä kansaa vaellellut niityillä vastaan aivan yhtä sankoin joukoin. Toisaalta lapsilla riitti tilaa temmeltää ja piknik-viltit kelpasi levitellä koko pinta-alaltaan Vanhankylänniemen vehreälle nurmelle.

Toisin kuin yhdeksän vuotta aiemmin, 41. kertaa järjestettävän tapahtuman pääkonsertissa luotettiin tällä kertaa nuoremman sukupolven taitureiden vetovoimaan. Päivän startanneen Wentus Blues Bandin, jota itse en ehtinyt bongata, aloitellessa uraansa ei kukaan konsertin ulkomaisesta esiintyjäkaartista ollut vielä ehtinyt syntyäkään!
(AE)


Festarin alusta missasin Wentus Blues Bandin, mutta näin heidät keväällä ja silloin bändi oli erittäin kovassa vedossa.
(JN)

Little Featin jäljillä

Kakkosena lauteille astui kanadalainen Joey Landreth (ei sukua Sonny Landrethille) rytmisektioineen ja jätti itsestään varsin miellyttävän maun, vaikkei musiikki bluesia ollutkaan. Toki läheistä sukua sille.

Nuoren miehen suurin esikuva on Little Feat, etenkin Lowell George -vainaa, ja se myös kuului esityksessä. Laulussa ja omien kappaleiden kodikkaasti alleviivaamattomassa kantrifunk-otteessa, mutta erityisesti sliden soitossa.

Coverina kuultiinkin Featin Two Trains. Hetkittäin Joey lähti improvisoimaan putkella jäntevän rytmisektion seuratessa innostavalla intensiteetillä johtajan matkailua jazzin reunamille lajin toimenkuvaa tyylikkäästi laajentaen. Jos ja kun biisimateriaali vähän vielä terävöityy, Landreth on varteenotettava tekijä kokonaisvaltaisesti.
(JN)


Ulkomaan elävistä ensimmäisenä lauteille astunut Joey Landreth tarjoili yleisölle aimo annoksen kanadalaista americanaa (kanadacanaa?). David-veljensä kanssa muodostamassaan Bros. Landrethissa ennen soolouraansa vaikuttanut Landreth kertoi matkanneensa keikkapaikalle 30 tuntia, ja että väsymyskin meinasi painaa jo uhkaavasti päälle, ennen kuin lavalle nouseminen karisti viimeisetkin hiekanjyvät pois silmistä.

Itse en olisi asiasta aivan yhtä vakuuttunut, sillä vaikka tarjolla olikin taidokasta slidesoittoa ja rytmiryhmä soitti tiukasti yhteen, nokkamiehen esiintyminen kokonaisuutena tuntui hitusen pidättäytyneeltä. Lisäksi yhtyeen kappalemateriaalia vaivasi lievä tasapaksuus. Plussaa kuitenkin lavalla nököttäneestä turenkilaisen Mad Professorin vahvistimesta.
(AE)


Ricky-Tick Big Band ja Julkinen Sana uhkaili (mikäli oikein kuulin) panna pillit pussiin kuluvan vuoden aikana. Toivottavasti tilapäisesti, sillä homma kävi nyt, kuten muillakin näkemilläni keikoilla, erinomaisen luontevasti ja lämpimästi svengaten.

Mielestäni näytteitä tuli kaikilta levyiltä, vaikka tosin en koko keikkaa kuullut, koska Larkin Poen haastattelu kutsui. Joka tapauksessa ellingtoniaanisesti sävykkään bigbänd-meiningin ja kolmen selkeästi omalla tyylillä räpäyttävän solistin yhdistelmä oli edelleen raikas eikä todellakaan yliviljelty, muuallakaan kuin Suomessa.
(JN)


Jos kekkerit alkoivatkin ensimmäisenä katsastamani aktin osalta varovaisesti tunnustellen, niin seuraavaksi lavan vallannut Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana löikin sitten reippaasti isompaa bilevaihdetta silmään. Valtteri Pöyhösen luotsaama 20-henkinen orkesteri antoi todella makoisan rapsakkaa tulitukea Palefacen, Redraman ja Tommy Lindgrenin vapautuneelle riimittelylle, jossa erityisesti Järvenpäästä ponnistava Pale pääsi loistamaan luontaisella auktoriteetillaan.

Big-band-jazz-rap-maailmoja risteilevällä tiellä ristiin rastiin suhaileva kokoonpano on julkaissut toimintansa aikana kolme onnistunutta levyä, mutta nyt luvassa olevien kesäfestarikeikkojen myötä puhaltimia ollaan lyömässä, ainakin toistaiseksi, pysyvämmin naulaan. Se on harmi, sillä vastaavaa kattausta ei ole ainakaan liian usein kotimaamme kamaralla tarjolla. Lisäksi livedebyyttinsä tehnyt tuore Pakoon-single osoitti, että poppoolla olisi edelleenkin svengi tiukasti hallussaan. Noh, aikansa kutakin.

Uusi Gary Moore

Vaikka Landreth ja Pöyhönen väläyttelivätkin omilla esiintymisvuoroillaan näytteitä oivallisesta kitaroinnista, huomasin tässä vaiheessa iltapäivää kaipailevani pitkiä venytyksiä, wah wahin poljentaa sekä maukkaita pentatonisia juoksutuksia. Ilmeisesti festivaalijärjestäjätahon muodon omaksunut universumi kuuli päänsisäisen monologini, sillä seuraavaksi lavalle materialisoitui vastaus rukouksiini juuri kun jonotin kahvikupposta alueen toisessa päässä.

Ensimmäiset tahdit lyötiin reippaasti aiempaa kovemmalla äänenvoimakkuudella ja videotaululla alkoi vilahdella pirullisen punainen SG asennossa, joka kertoi, että nyt lavalla ollaan antamassa kitaralle kyytiä oikein tosissaan. Kuppi kuumaa käsissäni riensin stagen edustalle toteamaan, että brittiläinen Laurence Joneshan se siellä oli yhtyeineen tositoimissa.

Bluesin tulevaisuudeksikin tituleerattu mies osoitti esityksellään, että suurilta kuulostavat puheet eivät ole aivan tuulesta temmattuja. 1990-luvun poikabändien keulille ulkoisen habituksensa puolesta kelpaava mies esiintyi asialleen omistautuneesti, laulaen ja soittaen taidokkaasti sekä ennen kaikkea tunteella. Erityisesti vuoropuhelut Hammondin kanssa upposivat allekirjoittaneeseen kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin.

Lainapaloiksi oli poimittu hyvällä maulla Eric Claptonia, jonka aikana soittimeksi valikoitui luonnollisesti stratocaster, sekä CCR:ää. Viimevuotiselta The Truth -albumilta löytyvä Take Me kasvoi kauniista bluesballadista juuri sellaiseksi soolorevittelyksi jota olisin levyversioltakin kaipaillut. Setin lopuksi Jones riensi vielä yleisön sekaan soittamaan kitaraa hampaillaan. Tässä miehessä on kyllä epäilemättä sitä jotakin.
(AE)


Toiseksi viimeisen setin paljon luvattua paremmassa auringonpaisteessa heitti niin ikään alle kolmikymppinen laulaja-kitaristi Laurence Jones. Jätkä on kotimaassaan Britanniassa blokannut viime vuosina korillisen erilaisia blues-palkintoja. Peli käynnistyi ärhäkästi ja melkoisen kovalla volyymilla (rintalasta tärähteli 30 metriä lavasta).

Soundia elähdytti hammond-urkuri ja Jones oli ihan pätevä sekä laulajana että soittajana, mutta järin persoonalliseksi häntä ei pääse kehumaan. Muutaman biisin jälkeen tuli selväksi, että kyse oli periaatteessa ”uudesta Gary Mooresta”. Suhtautuminen pikkutarkasti kirjan mukaan perinteiseen brittibluesiin ei tällaista syvemmän bluesin ystävää kauheasti innosta niin kuin ei sekään, ettei koko konsertissa ollut yhtään ainoaa mustaa esiintyjää, edes rytmisektioissa.

Kyllä blues-festivaalin pitää vaalia lajin alkuperäisiä juuria mahdollisimman hyvin, vaikka ihan yhtä tärkeää on, että näytille tuodaan myös alan uusimpia tekijöitä ja mieluusti myös todellisia kehittäjiä.
(JN)

Vastustamatonta naisenergiaa Georgiasta

Yleisö alkoi pakkautua lavan eteen aiempaa tiiviimmin pääesiintyjän viritellessä soittimiaan iskukuntoon. Rebecca ja Megan Lovellin muodostama Larkin Poe on tavannut esiintyä vaihtelevissa kokoonpanoissa, joiden mukana lavalla on nähty välillä runsaamminkin elektroniikkaa, mutta nykyisellä kiertueellaan sisarukset ovat panostaneet astetta orgaanisempaan ilmaisuun. Matkaan olikin tällä kertaa kelpuutettu ”vain” basisti ja rumpali.

Tämä kieli käytännössä irtiottoa bändin levytetyn tuotannon hivenen liiankin sliipatusta tuotantojäljestä. Ratkaisu osoittautui välittömästi tismalleen oikeaksi, sillä tällä tavoin Rebeccan vahva ääni sekä Meghanin sielukas slidesoitto pääsivät kunnolla oikeuksiinsa. Rytmiosasto hoiti pestinsä moitteettomasti, mutta valokeila oli tietenkin varattu yksinomaan lahjakkaille sisaruksille, jotka loistivat ilta-auringon syleilyssä kuin suoraan syvän etelän savuisimmista jameista Järvenpäähän teleportatut bluesjumalattaret.

Sisarukset vangitsivat yleisön hyppysiinsä heti avauskappaleellaan, eivätkä hellittäneet otettaan ennen encorena kuultua, upeaa Come on in my kitchen -tulkintaa. Vaikka Larkin Poe kumartaakin syvään Son Houselle, Robert Johnsonille ja kumppaneille, se ei tee sitä siksi, että niin nyt vain kuuluu tehdä, vaan silkasta rakkaudesta lajiin. Päivän kovimmasta keikasta ei jäänyt epäselvyyttä.
(AE)


Menin Puistobluesiin Larkin Poen (ja uunituoreen Kootut Naamakirjat, vol. 1, remix -kirjani myynnin edistämisen) vetämänä. Festien huipennuspaikka oli ihan oikein annettu Larkin Poelle ja kyllä he yleisön vangitsivatkin tehokkaasti.

Kahden alle kolmikymppisen georgialaisen sisaruksen (Rebecca Lovell: laulu, kitara, banjo; Meghan Lovell: slide-kitara, laulu) johtama kvartetti on hyvästä syystä kovassa nousussa maailmalla sekä blues- että rock-kehissä.

Rebeccalla on todella voimallisesti syvä ja karismaattinen ääni, jota on vaikea kuvitella tulevaksi melkein koulutytön näköisestä hahmosta, mutta se lähtee hänestä ilman mitään pinnistelyä. Päälle päätteeksi hän on persoonallinen kitaristi ja banjonsoittaja. Jälkimmäiset taidot jäivät hiukan takariviin, koska framilla oli siskonsa upea slide-politiikka. Meghan liuttelee kitaraa vaakatasossa lapsteelin tapaan, vaikka pitääkin sitä kaulassaan eikä istu.

Kahden miehen rytmisektio tuki likkoja hienosti, mättämättä ja usein mukavan funkysti, vaikka meno oli hyvinkin sähköistä. Tytöt ovat aloittaneet akustisella bluegrassilla ja elävät nyt omien sanojensa mukaan ”sähköisten kokeilujen” aikaa.

Omissa biiseissään rockimmillaan energinen tyyli meni melko lähelle Black Keysiä, mutta tässä vaiheessa kehittyvä nelikko oli parhaimmillaan tulkitessaan vanhoja Mississippi-blueseja (Son Housea, Skip Jamesia, Robert Johnsonia, ym) antaumuksella ja vapautuneesti. Preachin’ Blues ja Come On in My Kitchen purivat todella lujaa. Larkin Poesta tullaan vielä kuulemaan paljon.
(JN)

Lisää luettavaa