Itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta 2011 seisoin lähes täsmälleen samalla paikalla Helsingin Jäähallissa kuin eilen, sunnuntaina 9. helmikuuta 2025. Tuolloinkin lavalla esiintyi Opeth. Ruotsalaisen progressiivisen metallin kruununjalokivi, joka oli kuulunut tuolloin kymmenkunta vuotta ehdottomien suosikkibändieni kirkkaimpaan joukkoon.
Tuo Opethin keikka oli kammottavan huono. Oikeastaan se kuuluu ikävystyttävimpien konserttien joukkoon, mitä olen koskaan nähnyt. Ja olen kokenut neljännesvuosisadan aikana keikkoja aika monta.
Opeth oli tuolloin julkaissut uuden aikakautensa ensimmäisen albumin. Heritage (2011) riisui bändin soinnista pois lähes kaiken metallin ja sen paljon puhutun laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldtin örinänkin. Tilalla oli syvä kumarrus varsinkin 70-luvun jazzilla kyllästetyn progressiivisen rockin suuntaan. Eli toisin sanoen levy oli viiksientuhisteluprogea.
Tuo Suomen itsenäisyyspäivän esiintyminen oli eräänlainen statement Opethin ja varsinkin Mikael Åkerfeldtin suunnalta. Lähes kaikki metallinen tiputettiin pois settilistasta, örinää ei kuultu, vanhatkin kappaleet olivat niitä kokonaan puhtaasti laulettuja ja Heritagelta kuultiin viisi kappaletta toinen toistaan tuhistelevampia sävellyksiä.
Pudotus siitä syvästi rakastamastani Opethista oli hirvittävä. Olin tottunut Opethissa siihen, että sillä on vahva oma soundinsa ja ennen kaikkea lähes virheetön tuotanto huikeita albumeita. Nyt käsissäni olikin levy, joka tuntui ennemmin pastissin pastissilta ja tribuuteilta toisensa perään. Jethro Tull -kohtaa seurasi King Crimson -osio ja niin edelleen. Sittemmin Heritagelle on antanut jo hieman siimaa, mutta se on yhä yhtyeen tuotannon peränpitäjä.
Muistan yhä, miten vaivaannuttavalta tuo koko iltama tuntui. Opethia lämmitteli kaikkien aikojen suosikkiyhtyeeni Pain of Salvation, jonka soittaessa puolityhjälle jäähallille jopa se esiintyminen tuntui oudolta. Palaset eivät olleet kohdallaan. Tähdet eivät olleet oikeassa asennossa. Jotain uupui. Kaikki hiersi. Oliko tämä Opethin loppu?
Onneksi ei ollut. Seuraavien vuosien aikana Åkerfeldt sai tehdä omaa trippiään progerockin maailmoissa neljän albumin ajan ja kas, samaan aikaan se vanha metallinen soundi hiipi pikkuhiljaa levyille ja vielä enemmän keikoille, kun hetken omaa kivaa pidettyään Åkerfeldt alkoi tuoda settilistaan takaisin myös niitä progemetalliteoksia.
Nyt lähes 14 vuotta myöhemmin olen jälleen Helsingin Jäähallissa. Nyt Opethilla on takanaan The Last Will and Testament -albumi (2024) ja tilanne on täysin päinvastainen aiemmin mainittuun verrattuna. Nyt örinä on palannut, progemetalli on palannut ja ”oikea” Opeth on palannut, mutta se ei ole unohtanut sitä, mitä tässä välissä tapahtui.
Tänä sunnuntai-iltana nähtiin ja kuultiin kaikkea, mitä Opeth-keikalta toivoa saattaa.
Oli kadonneita lukulaseja, lappuja yleisöltä, jääkiekkoa, shakkia, tyttöystävän älykkyyden ylistystä, kuolinpedillä olevan ruotsalaismuusikon kehumista, basistivitsejä, stand-upia ja kiitos rumpali Waltteri Väyrysen, myös useita ”TORILLE!” -hetkiä. Niin, ja kahden tunnin verran aivan törkeän hyvää progressiivista metallia ja rockia soitettuna vielä vähän paremmin. Tai ainakin oikeassa vireessä. Ehdottomasti oikeassa vireessä. Vire on tärkeä asia.
Keikka oli Opethin tuoreimman kiertueen ensimmäinen ja Åkerfeldt tokaisi useampaan otteeseen, että bändi voi olla vielä vähän kohmeessa. Myöhemmin laulaja-kitaristi tarkensi, että parin viikon päästä bändi on varmasti paljon parempi, mutta samalla tylsempi. Tuntuikin erinomaisen hyvältä nähdä lavalla juuri tämä rundinsa aloittanut, itselleen naureskeleva ja rento Opeth, joka oli muuten aika kaukana vuoden 2011 viiksientuhistelu-virkamies-progesta.
Jo ennen Opethin esiintymisen alkua sai taas kerran ihmetellä, miten paljon väkeä bändi vetää täällä Suomessa. Black Box oli turpeampana kuin olen lähes koskaan nähnyt. Melkoinen juttu 10-minuuttisia kappaleita soittavalta progemetallibändiltä ja vielä melkoisempi suoritus bändiltä, joka on jo 30 vuotta vanha ja jonka tuotannosta löytyy paljon erilaisia vaiheita, joista mainitut progerock-kaudet ajoivat aika monia kuulijoita toviksi tiehensä.
Nyt lavalla nautittiin. Anteeksi, naatiskeltiin. Åkerfeldt hymähteli monesti, että hänen vanhat Opeth-kappaleensa ovat ihan paskoja, hän ei ole kummoinen muusikko ja kirjoittaa nykyään itselleen liian vaikeita kappaleita, mutta kaikissa näissä lausunnoissa oli silkkaa virnettä ja tuo pilke kuului myös siinä tavassa, miten kaiken ikäiset vedot soitettiin.
Vanhin kuultu eepos oli metsä-Opeth-aikakauden The Night and the Silent Water vuodelta 1996, Morningrise-albumilta. Se soitettiin täsmälleen yhtä kovalla intensiteetillä kuin tällä keikalla ensiesityksensä saanut uuden levyn §7 -rymistely viheläisine loppukasvatteluineen. Kaikki Opethin aikakaudet yhdistyivät nyt yhdeksi kokonaisuudeksi.
Kaikki neljä mukaan poimittua uutta kappaletta sulautuivat täydellisesti yhteen Ghost of Perditionin, The Leper Affinityn, Master’s Apprenticesin ja Deliverancen kaltaisten Opeth-ikivihreiden kanssa. Åkerfeldt huomautti, että bändi rakentaa settinsä ”V-tyyliin”, eli aloittaa raskaasti, rauhoittuu ja palaa inteisiivisempään materiaaliin. Näin kävi, ja rauhoittumisen huumaavin hetki oli Damnation (2003) poiminta In My Time of Need. Kesä on todellakin yhä kaukana.
Settilistalla, stand-upilla ja rentoudella ei kuitenkaan pitkälle pötkittäisi, jos sydän ei olisi tässä kaikessa mukana. Opeth on aina koostunut timantintiukoista muusikoista, mutta Åkerfeldt itse on se tyyppi, josta näkyy ja kuuluu parhaiten se, missä bändi on milloinkin menossa ja miten hänellä itsellään menee. On ollut aikoja, jolloin vaikkapa miehen örinät ovat olleet vähän pakotetun oloisia. Nyt moisesta ei ollut huolta ja tämä veijari osoittikin, että vaikka hän onkin vanha ukko (kuten itse sanoo), hän on juuri nyt jollain ihmeellisellä tavalla parhaassa kunnossa sekä örinöissä että monipuolisissa puhtaissa tulkinnoissaan kuin kenties koskaan aiemmin.
TÄMÄ on se Opeth, jota kaikkein eniten rakastan. TÄMÄ on se Opeth, jonka takia minulla on yhtyeen logo tatuoituna käsivarteeni. TÄMÄ on se Opeth, joka ei ehkä kadonnut koskaan mihinkään, mutta on silti nyt tehnyt paluun.
Tervetuloa takaisin, Opeth.
Ja pahoittelut, Mikael, mutta se Häxprocess ei ole vieläkään kovin kummoinen kappale.
Teksti: Aki Nuopponen
Kuvat: Jussi Niemelä
