Aprillipäivä päättyi G Livelabissa inspiroivissa merkeissä, kun lauteille nousi Pambikallio, joka erottuu edukseen suomalaisten uusien bändien muutenkin kovassa kavalkadissa. Kitaristi Lauri Kallion ja laulaja Pauliina Nymanin duona alkanut, mutta nyt jo kvintettinä esiintyvällä yhtyeellä on ihan oma, oikeasti tunnistettava meininkinsä.
Sitä voi hyvin sanoa dreampopiksi tai ihan vain indierockiksi, vaikkei se ole läheskään koko totuus. Pinnan alla muhii vahvasti psykedeliaa ja monenlaisia juonia mustan musiikin suuresta perheestä.
G Livelabissakin ensin mainittu manifestoitui kiehtovan nestemäisenä tilan tunteena ja vähemmän kulutettujen sointien seikkailuina, jälkimmäinen taas vankkumattomana grooven tajuna ja ovelasti kokonaisuuteen sijoitettuina rakenteina.
Pikantti yksityiskohta piili siinäkin, että samalla kun Pauliina lumosi sensuellilla ja vaikuttavan varmasti melodian sopukoita luodanneella lauluäänellään ja fraseerauksellaan, vaaleanpunaiset aurinkolasit loistivat teksteissä poissaolollaan. Sielläkin pinnan alta paljastui vähän väliä tarkkaavaiselle kuulijalle elämän rankempia ja tummempia piirteitä.
Pambikallion biisit — joista nyt monet olivat vielä levyttämättömältä kakkosalbumilta — paljastuivat livenä järjestään varsinaisiksi Pandoran lippaiksi: raukean ja helposti huolettomaksi koettavan viipyilyn varjossa niissä tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista kiinnostavaa, ja juuri siitä nykyinen kosketinsoittajankin sisältävä kokoonpano otti kaiken irti G Liveabin virheettömän äänentoiston horjumattomalla myötävaikutuksella. Monikaan bändi ei pystyisi livenä toteuttamaan näin monikerroksisesti sofistikoitua soundia näin totaalisesti. Tällaiselle aistien valtakunnassa kroonisesti elävälle olennolle Pambikallion vaivihkaa tripahtavassa äänikuvassa kelluskelu ja sukeltelu oli yhtä juhlaa.
Edellisellä näkemälläni keikalla Pauliina soitti pientä kosketinta, nyt hän tarttui usein sähkökitaraan. Irrottelu jäi silti Laurille ja kosketinsoittajalle, jälki oli molemmilla ilmeikästä.
Alkupalatkin olivat maukkaat, joskin tyylillisesti aivan eri maisemista. Mainostettu Amuri vaihtoi sujuvasti Rock Siltanen Groupiksi, koska pianisti Anna Pesonen oli sairastunut.
Trio rokkasi 1970-luvun bluesrockista muistuttavalla sähäkällä otteella, joka tänä päivänä tuntuu taas piristävältä. Mutta ei kokonaisuus retroiluksi jäänyt, kun Silli lauloi soiton genrestä jyrkästi poiketen, kuin Juicen kauan kadoksissa ollut pikkuveli. Näennäisen kirkasotsaisissa lyriikoissa aisti monin paikoin lakonista (itse)ironiaa, hetkittäin suoraa tuomiotakin ihmiskunnan omahyväisyyttä kohtaan.
Teksti: Jussi Niemi